Rocky Balboa (Q1/07)

Luokitus: * * * (Ihan kelpo elokuva)
Taiteellisuus: - (Ei tähtiä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Erityistä: Ajan hammas on purrut Rockyyn juuri niinkuin sen on kuulunutkin purra.
Oheisviiniksi suosittelemme jotakin sellaista, joka aikoinaan lämmitti mieltä ja joka nykyään nostaa muistoja mieleen. Toisena vaihtoehtona on Sangre de Toro.

Rocky Balboa on ollut jo hyvän aikaa eläkkeellä nyrkkeilyhommiSta. Uusi elämä pyörii Philadelphiassa oman pienen ravintolan, vanhojen nyrkkeilykavereiden, pojan ja edesmenneen Adrianin muistelun ympärillä. Nyrkkeilyn raskasta sarjaa nykyään ylivoimaisesti hallitsevan Mason "The Line" Dixonin managerit saavat urheilun makasiiniohjelmassa esitetystä tietokoneanimaatiosta ajatuksen järjestää kohtaaminen oman aikansa legendaarisen mestarin ja nykyisen vyön haltijan kesken.

UHKAKUVA: Rocky Balboa palaa veteraani-ikäisenä, mutta nuoruusvuosien kunnossa tyrmäämään viimeisintä tekniikkaa hyödyntävän itseriittoisen nuoren mestarin, joka on käytökseltään ja uhon määrältään neljätoistavuotiaan syljeskelevän poikajoukon tasolla. Rocky syleilee voitettuaan yleisöä ja huutaa silmä umpeen muurautuneena, puolivitsinä Adriania. Piesty nuorukainen oppii arvostamaan itsensä lisäksi myös Rockya, ja alkaa sittemmin siirtää suuria summia voittorahoistaan kodittomille koirille. Pelkäsin elokuvan tärkeimmän sanoman liittyvän keski-ikäisten aliarvostettuun kuntoon, tai ehkä ennemminkin siihen, että Sylvester Stallonella on halu kertoa ettei ole kovan harjoittelun tuloksena yhtään sen vanhempi kuin ennenkään vaikka kalenteri muuta väittäisikin.

LOPPUTULOS: Ajan hammas on purrut realistisesti Balboaan ja se on äärimmäisen lohdullista huomata. Tai ehkä lohdullisuus on hivenen väärä sana, sillä Stallonen nuoruusvuosista ei todellakaan tunnu olevan vielä niin pitkää aikaa. Joka tapauksessa, vanhenemista ei yritetä peitellä, vaan se nähdään ennemminkin osana elämää. Elokuvassa ei ole yli-ihmisiä, eikä siinä tehdä juurikaan kiusallisia mukapyytettömiä tekojakaan, vaan hahmot ovat aikuistuneet ja ehkä jopa epäamerikkalaistuneet siinä missä tekijät ja core-katsojatkin. Toki Rocky on se oma korostetun empaattinen ja hööveli itsensä, mutta kaverin palkkaaminen omaan ravintolaan ei näytä niin siirappiselta kuin se vielä 80-luvulla olisi saattanut näyttää. Kunniamaininta pitää antaa myös Rockyn ja hänelle vuosien takaa tutun, sittemin aikuistuneen Marien suhteelle. Se oli maltilla toteutettu oiva sivujuoni. Adrenalinitasoa uusi Rocky ei nostata entiseen malliin tai siivitä säkin ääressä hirmusuorituksiin, mutta se ei liene kai tarkoituskaan. Ehkä yhteen lauseeseen kiteytettynä voisi sanoa, että Rocky Balboa ei tarjoa parempaa elämää tai hyveellisempiä arvoja, vaan peilaa ennemminkin nyrkkeilijän kanssa varttuneen yleisön nykymaailmaa arvokkaalla otteella.

Se mielikuva aiempaa vahvemmasta ja nälkäisemmästä Rockysta, joka mainosten ja ainakin yhdysvaltain markkinoille ilmestyneiden oheistuotteiden perusteella saattaa syntyä, on väärä. Rocky Balboa on kunniakas nostalgiatrippi niille, joille Balboa oli lapsuden sankari. Enkä usko, että yhdenkään ala-asteen pihalla kirmaa tulevana vuonna ainuttakaan Rocky Balboaa, sillä se on niitä tyhmiä aikuisten juttuja.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Pariisi

Stockholm tour 2006 - Tensta

Talitintit lennähtelevät oksalta toiselle, maa on vielä äskettäin päättyneen sateen jäljiltä märkä. Ilmassa tuoksuu raikas syksy ja puhdas pyykki, Taide2000 nousee liukuportailla ylös metrotunnelista tuhansien tarinoiden Tenstaan.

Tenstan kaupunginosa Tukholman luoteispuolella kärsii pahasta maineesta. Siitä tenstalaiset voivat kiittää pitkälti alamaailman paatuneita rikollisia, jotka sieppasivat kesäkuussa norjalaisen kanssaveljensä, vyöttivät tämän räjähteillä ja lähettivät hortoilemaan ympäri lähiötä. Nyt kesäiset tapahtumat ovat poissa. Ihmiset käyvät kaupassa, polttelevat ennen kauppakeskukseen menoa tupakat ulkosalla ja moikkaavat ystävää. Yhteisöllisyys on hyvin voimakkasti läsnä. Ulkopuolisesta se saattaa näyttää aluksi tylyydeltä, mutta kun tenstalaisten kanssa pääsee juttusille, muuttuu mielikuva pikmiten.

Hymynkare vilahtelee nuoren äidin kasvoilla kun hän levittelee käsiään kertoessaan tarinaa. Ohi pyöräilevä toveri tervehtii aurinkoisesti ja huikkaa nopeasti kuulumiset. Työmiehet nojailevat lapioihinsa niinkuin missä tahansa tietyömaalla. Kirkuvankeltaisen, joskin jo likaantuneen työliivin taskussa pullottaa pyöreä nuuskaamiskiekko. Tensta on hyvin tavallinen, aurinkoisuuteen taipuvainen kaupunginosa, aina siiihen saakka kunnes puheeksi tulee norjalainen pommimies, den norsk bombmannen.

Tenstalaiset vaikenevat kuin muuri

Ensin niin hymyileväisenä tarinaansa kertonut äiti vakavoituu silminnähden kun puhe kääntyy kesäkuun dramaattisiin tapahtumiin. En minä tiedä tästä mitään -hän sanoo ja nostaa kainalossaan olevaa pyykkikoria hivenen ylemmäs. Samankaltaisia vastauksia saimme myös monilta muilta tenstalaisilta. Lyhyen hiljaisen hetkemme äidin kanssa katkaisee viereisen pesulan ikkunasta kuuluva pesukoneen linkous. Yksi mainittava seikka Tenstassa liittykin juuri pesulaan. Lähes koko alueella tuoksuu näet pesuaine tai vaihtoehtoisesti jokin etninen parfyymi. Sijainniltaan lähiö on sikäli unelmallisella paikalla, että suuret korkeuserot ja jyrkästi nousevat kalliot saavat alueen näyttämään äärimmäisen ylväältä. Palvelut ovat lähellä, eivätkä koulutusmahdollisuudetkaan rajoitu vain peruskouluun kuten monessa muussa, jopa paremmiksikin luokitelluissa kaupunginosassa. Kaupunkisuunnittelua voi huoletta sanoa onnistuneeksi ja löytyypä eräältä sisäpihalta virkistävää suomalaistaidettakin patsaan muodossa. Lapsille suunnatut jalkapallo- ja koripallohäkit ovat moottoritien välittömässä läheisyydessä, vaikkakin ne olivat vieraillessamme tyhjillään, mikä on sikäli hyvä merkki, että koulut olivat parhaillaan käynnissä.

Tapahtumapaikan liepeillä

Punatakkinen nainen kävelee pitkin kävelysiltaa helmat tuulessa hulmuten. Hän antautuu vilpittömään keskusteluun ja suhtautuu norjalaista pommimiestä koskeviin kysymyksiinkin varsin mutkattomasti. Hän osoittaa kädellään moottoritien suuntaan ja muistelee mainetta tuoneiden tapahtumien sattuneen nimenomaan parkkialueen reunamilla. Varmaksi hän ei uskalla kuitenkaan muistikuvaansa sanoa ja osoittelee samalla sinne tänne, todeten että Tensta on niin iso alue, että tapahtumakeskipiste on voinut olla ihan missä tahansa.

Mitä Tensta kuiskaa

Taide2000 saa punatakkisen naisen vinkistä sen verran kiinni, että etsimämme paikka löytyy hetkeä myöhemmin. Lieneekö totuus siis loppujen lopuksi se, että tenstalaiset ovat aidosti tietämättömiä alueensa yksittäisistä negatiivisista tapahtumista vai onko heidän kesken tehty vain kirjoittamaton kollektiivinen sääntö ikuisesta vaikenemisesta, jota vain yksittäiset paikalliset eivät suostu mielenosoituksellisesti noudattamaan, se jää Taide2000:lle ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon. Mutta se mikä on varmaa, niin Tensta on ehdottomasti vierailun arvoinen, omistaan huolehtiva ja puhtaan pyykintuoksuinen kaupunginosa.

Rosoisuusarviot:

Tensta06: * * * (kolme tähteä)

Ronna06: * * * * * (viisi tähteä)

Alby05: * * * * (neljä tähteä)

Rinkeby04: * * * (kolme tähteä)

Taide2006-projektin PALKITUT:

Taide2006-projekti on päättynyt. On vuoden 2006 loppuhuipennukSen aika. Päätökset siitä, ketkä ovat ansainneet tunnustuksen ylivertaisuudestaan päättyneen vuoden aikana on tehty. Ennen julistuksia haluamme kuitenkin nostaa esille yhden maininnan arvoisen elokuvan, joka ei omaksi pahakseen, tiukan kilpailun vuoksi tullut valituksi vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuvaksi, vaikka rahkeita tittelin saavutamiseksi olisi kyllä ollut. Muiden elämä on elokuva, joka tulee nähdä. Se on fiksu, ajatuksia herättävä, aito ja upea kuvaus DDR:stä ja Stasista. Ja teemalle, eli politiikalle uskollisena, Muiden elämää ei valittu vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuvaksi muun muassa sen takia, että vuoden 2005 Vaihtoehtoelokuva Sophie Scholl oli niin saman tyylinen, että kahden saksalais-elokuvan valitseminen peräkkäisinä vuosina olisi antanut Taide2000:sta tietyllä tavalla vääristyneen kuvan. Mutta tästä huolimatta ja ylpein mielin... Hyvät taide-elokuvien ja viinin ystävät, Taide2006-projektin palkitut ovat seuraavat:

Taide2006-erikoispalkinto: Edesmenneen Bio Cityn henkilökunta

Heinäkuussa viimeiset kelansa pyörittäneen Bio Cityn äärimmäisen ystävällinen henkilökunta ansaitsee kiistatta Taide2006-erikoispalkinnon. Yhdenkään muun elokuvateatterin henkilökunta ei ole sittemmin suhtautunut työhönsä yhtä suurella tunteella, asiantuntemuksella, ystävällisyydellä ja ennenkaikkea 80-luvulta tutulla kyläyhteisöhengellä. Kiitos biocityläiset, Taide2000 kultaa muistonne!

Vuoden 2006 elokuvateatteri: Maxim, Helsinki

Hivenen elokuvakeskustan sivussa, Kluuvikadulla sijaitseva Maxim kasvoi tänä vuonna vakavastiotettavaksi vaihtoehtoelokuvateatteriksi. Bio Cityn ja Forumin laitettua laput luukuille näytti hetken aikaa siltä kuin Kino Engelille olisi ollut syntymässä eräänlainen taide-elokuvamonopoli. Maximin ohjelmistoa muokattiin kuitenkin kenttään syntyneen aukon takia siinä määrin ja sen veran taidokkaasti, että tällä hetkellä alle vuoden ikäiset taide-elokuvat näkee varmimmin Maxim2:n arvokkuutta henkivissä tiloissa.


Vuoden 2006 elokuvaviini: Est! Est!! Est!!! / As tears go by

Taide2006-projektin valkoviinikausi oli aiempiin projekteihin verrattuna poikkeuksellisen onnistunut. Toki maistoimme vuoden aikana myös erinomaisia punaviinejä, mutta vain yksi viini pääsi yllättämään halvan ulkonäkönsä ja hintansa takia tyystin. Lazion alueelta tuleva trebbiano- ja malvasiarypäleistä valmistettu Est! Est!! Est!!! rakastaa makuaisteja. Raikas viini nauraa ja tekee pehmeitä kuperkeikkoja juotaessa. Alkumaun Taide2000 tulkitsi pehmeäksi, myötäileväksi ja kesäiseksi. Ensimmäinen jälkimaku oli ripeä ja välitön, toisesta jälkimausta jäi vahvimpana mieleen pehmeydeltään kesäkuiseen nurminiittyyn verratava kosketus. Kokonaisuudessa oli aistittavissa kohtalaisen voimakkaasti myös hyvänlaatuista kokemattomuutta.



Vuoden 2006 näyttelijä: Ulrich Mühe/Muiden elämä

Muiden elämä-elokuvassa, Stasi-vakooja Wiesleriä näytellyt Ulrich Mühe oli loppuviimeksi aika ilmeinen valinta vuoden 2006 parhaaksi näyttelijäksi. Mykistävä suoritus, jossa Mühe ei muuttanut ilmettään kertaakaan koko elokuvan aikana, mutta sai siitä huolimatta tuotua hahmostaan esiin niin jämäkkyyttä, armottomuutta, pienuutta, surua kuin iloa ja ymmärtämystäkin. Hahmon kosketuspinta oli rooliin nähden käsittämättömän iso. Taide2000 ei osaa muuta kuin ihailla, kunnioittaa ja valita Mühen vuoden näyttelijäksi.

Vuoden 2006 vaihtoehtoelokuva: PALINDROMES

Ihana paluu 2000-luvun alkupuolelle, jolloin vaihtoehtoiset elokuvat olivat rehellisen outoja, medidiaseksikästä sanomaa sisältämättömiä ja mitä vitt*a -ajatuksia herättäviä. Rekkamiehen ja teinitytön rakkaustarina höystettynä uskonlahkojen parodioinnilla on sellainen tarina, ettei siitä väärässä mielentilassa ole mahdollista selvitä. Palindromes on puhtainta sitä, minkä vuoksi Taide2000 aikoinaan perustettiin. Kyseenalaistamattomat VIISI tähteä...
(Tarkempi esittely: 2:07 AM)

Taide2006-projektin päätös ja Taide2000:n vuoden 2007 avauspuheenvuoro

Hyvät taide-elokuvien ystävät!

Taide-elokuvavuoSi 2006 on saatu lähes kaikilta osin päätökseen, vain Taide2006-Gaala palkintojenjakoineen on enää pitämättä. Sekin on poissa päiväjärjestyksestä tiistain 12.12. jälkeen, kun Vuoden vaihtoehtoelokuva, Vuoden näyttelijä, Vuoden elokuvateatteri, Vuoden viini ja Taide2000-erikoispalkinnon saaja ollaan Taide2006-Gaalassa nimetty. Voittajien nimet paljastetaan myös sivuillamme perjantaina 15.12.2006.

Taide2006-projekti
Kuluneessa vuodessa näemme paljon hyvää, mutta myös huonoa, liittyen lähinnä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Vuosi sitten suunniteltua runsasta kirjeenvaihtoa ulkomaalaisten vaihtoehtoelokuva-asiantuntijoiden kanssa emme toteuttaneet käytännössä juuri lainkaan. Se vain jäi ja unohtui muiden asioden jalkoihin. Suvikvarttaali (Q3) oli vähäisestä elokuvatarjonnastaan huolimatta todellinen floppi. Ilman erittäin aktiivista elokuuta olisi arvioitujen elokuvien määrä ollut suurinpiirtein sama kuin syyskvarttaalin yhdellä keskivertoviikolla. Se, missä Taide2006-projekti sen sijaan onnistui yli odotusten, oli mainonta. Mainosvuoteen 2006 lähdimme nollabudjetilla ja siitä huolimatta saimme toteutettua pienimuotoisen katumainosmainoskampanjan Södertäljessä, sekä saman kampanjan laajamittaisempana ja tehokkaampana Helsingissä. Pullopostimainonnan nousevassa trendissä Taide2006-projekti on yksi edelläkävijöistä. Tämän lisäksi saimme kuluneen vuoden aikana näkyvyyttä brittiläisellä welfarestateofmind-sivustolla (welfarestateofmind.blogspot.com), sekä useamman maininnan valtakunnallisen Radio Novan taajuudella.

Taide2006-projektista jäi positiivisina seikkoina mieleen myös erittäin hyvä Rakkautta ja Anarkiaa-filmifestivaali, jonka ohjelmiston todellisia helmiä olivat muiden muassa saksalainen Muiden elämä, romanialainen 12:08 East of Bucharest, sekä tanskalainen Manslaughter. Muutenkin päättynyt elokuvavuosi vastasi niitä odotuksia, joita Taide2006-projekti avauspuheenvuorossaan ounasteli. Taide-elokuvien määrä kasvoi teatterien esityslistoilla edellisvuoteen verrattuna voimakkaasti ja niinkutsutut valtavirtaelokuvat lähestyivät tyyliltään indie-elokuvia muun muassa vakavoitumisellaan ja realistisemmalla linjallaan. Parhaina esimerkkielokuvina tästä muutoksesta lienevät Miami Vice, sekä James Bond-Casino Royale. Toisaalta, myös taide-elokuva on astunut askelen vastaan valtavirtaelokuvaa. Sellaisia todella friikkejä taideleffoja, kuten Palindromes ei juurikaan enää nykypäivänä ilmesty. Itseasiassa juuri Palindromes lieni laatuaan ainoa koko kulunena vuonna.

Yhteenvetona vuodesta 2006 voitaneen sanoa, että taide-elokuva elää hillittyä aikaa ja sillä on nyt pienehkö, mutta merkittävä ja vankka asema maahan tuotavien elokuvien virrassa. Taide2000 on puolestaan tyytyväinen Taide2006-projektin sisäänajamaan, aina marraskuusta alkavaan kvarttaalijärjestelmään. Taide2000 tulee siis käyttämään samaa vuodenajallisesti elokuvia jaottelevaa järjestelmää myös vuonna 2007.

2007
Taide-elokuvien osalta edessä on mielenkiintoinen vuosi. Itse uskomme, että vaihtoehtoisen, ja erityisesti arkisen elokuvan verraten vahva marssi tulee jatkumaan suurinpiirtein samalla volyymillä kuin päättyneenäkin vuonna, ehkä jopa aavistuksen vahvempana. Tuleeko vuoden 2006 aikana vahvahkosti esillä ollut islamilainen maailma näkymään alkavana vuonna valkokankailla, on mielenkiintoinen kysymys. Taide2000 uskoo, että tulee ja vieläpä joko erittäin kyseenalaistettuna tai syventävänä.

Taide2000:lla on edessään sen sijaan erittäin haasteellinen vuosi. Ulkotaiteellisten syiden vuoksi joudumme luopumaan perinteisistä elokuvapäivistä, eli tiistaista ja torstaista, jolloin ulkoiset häiriötekijät ovat olleet saleissa poikkeuksetta minimissään. Sitä, kuinka vahvasti elokuvapäivämuutos tulee vaikuttamaan esimerkiksi viiniarvioiden määrään, emme uskalla sanoa, mutta lienee kuitenkin syytä varautua siihen, etteivät viiniarviot ole alkavana vuonna enää yhtä perusteellisia ja kokemukseen perustuvia kuin aiemmin. Olemme tästä pahoillamme, mutta olemme tilanteen edessä voimattomia. Pyrimme kuitenkin yhä edelleen antamaan aiempiin kokemuksiin nojaavia parhaita mahdollisia vinkkejä siitä, mikä viini minkäkin elokuvan seuraksi parhaimmin sopii. Ja toki tutkimus- ja sovellustyö jatkuu edelleenkin, muttei ehkä niin laajamittaisena kuin aiemmin.

Taide2000 teki lokakuussa periaattellisen päätöksen siitä, ettei sivuston ulkoasua tulla muuttamaan. Haluamme edustaa hirveätä vauhtia muuttuvassa maailmassa pysyvyyttä ja pyrimme siihen, että mikäli Janne Ojanen joskus lopettaa Tapparassa, ryhtyisivät kadunmiehet puhumaan Ojasen sijasta Taide2000:n sivuista ajankulun jarruna. Mutta on sivuilamme silti muutoksia ja kehitystäkin luvassa. Sisältöön liittyvää. Arvostelua tulemme muuttamaan siten, että puolikkaiden tähtien käyttöä vältetään viimeiseen saakka. Tästä hetkestä alkaen viiden tähden elokuva ansaitsee viisi tähteä, neljä tähteä menee elokuvalle, jota suosittelemme lämpimästi. Kolmen tähden elokuvaa suosittelemme, toisin kuin kahden tähden, joka on vähän sii och såå. Yhden tähden tuotoksia kehoitamme välttämään. Myös elokuvaesittelyjemme tarkemmat arviointiosiot tulevat muuttumaan erilaisten laskelmien jälkeen. Juonen tähdet jäävät tarpeettomina pois, samaten ajatusten herättävyyttä käsittelevä sarake. Näistä seikoista tullaan mainitsemaan tarpeen niin vaatiessa uudella, Erityistä-sarakkeella. Myöskin Kuka katsoi elokuvaa-sarake siirtyy, ainakin toistaiseksi syrjään. Katsoimme, että stereotyyppisestä katsojasta kerrottaessa on vaarana kuvailla moniulotteiset elokuvat liian yksinkertaistavassa valossa. Käytännössä arviot tulevat näyttämään seuraavanlaisilta:

Arvosana: * * * (suosittelemme)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Erityistä: Elokuva herätti ajatuksia ja sivuosaa näytellyt Julie Jentsch teki käsittämättömän hienon roolityön muuten ihan ok elokuvassa.
Oheisviini/oheisviiniksi suosittelemme: Coronas tempranillo

Uskomme, luotamme ja toivomme, että Taide2000 pystyy luvassa olevista merkittävistä haasteista huolimatta tarjoamaan vuonna 2007 yhä vaan parempia eväitä onnistuneisiin elokuvailtoihin. Lopuksi haluamme kiittää sinua siitä, että vierailit sivuillamme. Olet tervetullut koska vaan uudelleen!

Taide2000

Q4:n päätös ja Taide2006-palkintokanidaatit

Taide2006-projekti on päättynyt. Viimeisen kvarttaalin päätöstä juhlittiin eilisiltana Helsingissä juhlaelokuvan ja viinin voimin. Ilta alkoi perinteisesti kello 18:30 Café Engelissä ja jatkui sieltä elokuvateatteriin, tällä kertaa Orioniin. Juhlaelokuvana näytettiin kahdeksankymmentäluvun alkupuolella ilmestynyt Vaarallinen tyttöystävä ja juhlaviininä juotiin Chileläistä Viña Maipo cabernet sauvignon 2005:ttä, joka osoittautuikin sen verran oivalliseksi, että kiilasi vielä Taide2006-projektin viimeisenä iltana, jo valittujen palkintokandidaattien joukkoon kilvoittelemaan Vuoden 2006 viini-tittelistä. Illan aikana puhuttiin myös asetettujen tavoitteiden saavuttamisesta kuluneena vuonna, sekä erittäin haastavalta näyttävästä taide-elokuvavuodesta 2007. Näistä asioista puhumme kuitenkin laajemmin vasta Taide2006-projektin päätöspuheessa, sekä Vuoden 2007 avajaispuheenvuorossa.

Vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuva, Paras näyttelijä, Vuoden elokuvateatteri, Vuoden viini ja Taide2006-erikoispalkinnon saaja tullaan julkistamaan Taide2006-Gaalassa Taide2000:n juhlaristeilyllä marraskuun kahdentenatoista päivänä. Tapahtuma on yleisölle avoin.

EHDOKKAAT TAIDE2006-PROJEKTIN PALKINTOJEN SAAJIKSI:

Vuoden 2006 vaihtoehtoelokuvaehdokkaat:
Laitakaupungin valot
Crash (12/05)
Palindromes
12:08 East of Bucharest (R&A)
Muiden elämä
Volver
Valkoinen kaupunki

Vuoden 2006 paras näyttelijä, ehdokkaat:
Presley Chweneyagae/Tsotsi
Ennanuelle Seigner/Backstage
Imad Creidi/Zozo (12/05)
Susanna Anteroinen/Valkoinen kaupunki
Sofia Westberg/Mun mot mun
Penélope Cruz/Volver
Ulrich Mühe/Muiden elämä

Vuoden 2006 viiniehdokkaat:
JP Chennet, blanc de blancs /Le petit lieutenant
Est! Est!! Est!!! / As tears go by
Coronas tempranillo / House of sand
Le moine de grezillac, Bordeaux 2004 / Paris Je' taime
Viña Maipo 2005 / Vaarallinen tyttöystävä

Näiden kategorioiden lisäksi valitsemme vuoden elokuvateatterin, sekä myönnämme Taide2006-erikoispalkinnon.

Shortbus (Q4)

Kokonaisarvio: * * (kaksi tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * *(kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: 23-vuotias city-nainen yhdessä miespuolisen kaverina kanssa, joka on vielä "kaapissa".
Oheisviinisuositus: Carlo Rossi California Red

New YorkiSsa on baari nimeltä Shortbus, jossa jokainen sisään tuleva asiakas saa toteuttaa ja ilmentää seksuaalisuuttaan korrektiuden nimissä niinkuin omimmakseen kokee. Elokuvan tarina perehtyy periaattessa kolmeen tai neljään pariskuntaan tai yksineläjään, joista jokaisella on omasta mielestään jonkinlaista karstaa sekusuaalielämässään ja joista jokainen käy Shortbussissa.

Tavallaan tarina oli ihan persoonallisesti kerrottu ja voimakkaasti esiin nousevan homoseksuaalisuusteemansa takia elokuvaa voisi kai luonnehtia suvaitsevaisuutta edistäväksikin, mutta jotenkin se vaan tökki. Tuntui kuin elokuvalta olisi puuttunut todellinen sielu; kuin sen suurin tavoite olisi ollut sen ilmestymisen jälkeen syntyvän kalabalikin määrä ja laatu. Tuntui kuin punainen lanka olisi ollut alastomuus, erektio ja masturbaatio, eikä suinkaan juoni johon kyseiset teemat liittyvät. Se mikä kerronnassa sen sijaan oli raikasta, oli tavallaan naisellisen pehmeä kosketus.

Valkoinen kaupunki (Q4)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävys: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: 32-vuotias, kohtalaista palkkaa pukuhommista saava, vapaa-aikanaan farkkuihin ja Marc 'O Poloon pukeutuva city-mies, joka meni edelliskesänä naimisiin.
Oheisviini: Jeanjean merlot 2005 (Arvio erillisenä)

Isä ja kolme lasta odottavat äitiä Länsiterminaalissa tervetuloa kotiin-kylttien kanssa kun äiti palaa ennalta määrittelemättömän pituselta lomaltaan. Lomalta sieltä, missä äidin elämä mahdollisesti ilman vastuunkipinää ja omistushalukkuutta omista lapsistaan olisi. Se mitä perhe on yhdessä aiemmin rakentanut, on sortunut. Onko kaikki mennyttä perustuksiaan myöten, on aluksi epäselvää, mutta alkaa kyllä hiljalleen valjeta.

Pakko sanoa alukSi muutama vilpitön ajatus:
- Jestas miten ahdistava elokuva!
- Mahtaakohan Louhimies itsekään tietää minkälaisen jalokiven on tullut hioneeksi?
- Toivottavasti Anteroinen ei ole naispääosaa näyttelevän henkilön tyttösukunimi, sillä voi olla, että miesmarkkinoilla on tämän elokuvan jälkeen pikkuisen rauhallisempaa.
- Kuvittelin ennen Valkoista kaupunkia, että lapsinäyttelijät tuovat elokuviin vääjäämättä teatterikerhomaisen säväyksen. Olin väärässä.

On hienoa katsoa kun näyttelijät näyttelevät hyvin. Silloin kun he näyttelevät liian hyvin ja aidosti, käy katseleminen pelottavaksi. Varsinkin tällaisen aiheen äärellä mitä Valkoisessa kaupungissa käsitellään. Susanna Anteroisella ovat silmät vihaisen kosteina elokuvan alusta loppuun ja sellainen lapsellinen kiukuttelu, jossa aikuisen ulkokuoren takaa voidaan laukoa mitä typeryksiä tahansa välittyy hänen kauttaan tunteita herättävästi. Janne Virtanen, Hannele Lauri ja perheen lapset Santtu ja Ada tekivät käsittämättömän upeat roolityöt. Välillä sitä oikein pysätyi kysymään itseltään, että näytteleväthän nuo nyt. Piina ja armottomuus jonka henkilöhahmot välittävät, osuu ja tuntuu vaikka kääntäisi hetkeksi katseensa ja ajattelisi kukkasia ja poneja.

Olisi mielenkiintoista tietää mitä Aku Louhimies itse ajatelee elokuvastaan. Väittäisin Valkoista kaupunkia nimittäin hänen parhaaksi ja rehellisimmäksi työkseen. Tässä ei näy kohteliaisuus niitä katsojia kohtaan, joiden täytyy saada kommunikoida elokuvan aikana keskenään, sen enempää kuin rahoittajien toivomukset tai markkinavainutkaan. Ainoa tahra muuten puhtaan synkässä elokuvassa on sen kaupallisella tavalla harhaanjohtava slogan: Kaiken menettäminen on vasta alkua. Kymppi vetoa, että tämän sloganin on keksinyt Markus Selin, joka on halunnut Suomen pinnallisiksi kokemiaan markkinoita ajatellen mukaan vähän mediaseksikkyyttä. Ehkä tämän elokuvan megalomaaninen pelastus on se, ettei tätä oltu kaavailtu niinkään Suomeen, vaan ensisijaisesti ulkomaille. Juoni on koruttomuudessaan, suoraviivaisuudessaan ja sadistisessa armottomuudessaan kerrassaan loistava, rohkeakin. Valkoinen kaupunki on loskainen, eikä se anna pienintäkään toivoa edes toivonkipinästä.

Vaikka kysymyksessä onkin yksi tämän vuoden suurista elokuvista, emme suosittele siltikään pilaamaan hyvää päivää tällä kokemuksella. Sillä niitäkin päiviä tulee, joita ei voi oikein pilata...

Taustamusikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi:
HIM - Greatest Lovesongs Vol. 666
Slayer - Seasons In The Abyss

Viiniarvio: Jeanjean merlot (Valkoinen kaupunki)

Olemme pyrkineet pääSääntöisesti hankkimaan elokuvan seuralaiseksi aina sellaisen oheisviinin, joka olisi paitsi kotoisin samasta maasta elokuvan kanssa, niin myös olemukseltaan edes hieman saman suuntainen. Eli synkälle elokuvalle synkkä viini, komediapitoiselle jotain värikkäämpää. Valkoisen kaupungin kohdalla mietimme ensin oheisviiniksi kotimaista mansikkaviiniä, mutta päädyimmekin hieman rutiineja rikkovampaan vaihtoehtoon. Halusimme kokeilla kuinka ennakkoon synkäksi tiedetty elokuva toimii erittäin riemuitsevaksi ja karusellimaiseksi koetun Jeanjean merlot 2005:n kanssa.

Sopusoinnusta iloisen viinin ja synkän elokuvan yhdistämisen kohdalla oli turha puhua, tilanne kehittyi nimittäin välittömästi varsin kilpailulliseksi; viini vastaan elokuva. Tällä kertaa viinistä ei jäänyt mieleen mitään muuta kuin se, että ihan hyvää se kai oli. Tämäkin mielikuva perustuu ensimmäiseen, eli viini-illan juhlavimpaan huikkaan. Elokuvan synkkyys sysäsi Jeanjeanin unohduksiin sillä tavalla, että mikäli joku erehtyy avaamaan Valkoista kaupunkia katsoessaan jonkin vähänkään tyyriimmän vuosikertaviinin, niin varmaa on, että hukkaan menee.

Se mansikkaviini tai jokin muu työstä käyvä, mielellään poikkeuksellisen makea tai hapan tuote olisi ollut ehdottomasti paras kaveri Valkoiselle kaupungille. Elokuva tarvitsee tarttuvan synkkyytensä takia vierelleen herättäjän, joka muistuttaa aika-ajoin missä menee todellisuuden ja fiktion välinen raja. Uskon että jonkin yliampuvan makean viinin vastaanpotkiva olemus olisi saanut ajatukset juuri noiksi muutamaksi sekunnin kymmenesosaksi irti elokuvasta pitämään tapahtuvat asiat turvallisen välimatkan päässä katsojasta.

Tautamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ MasterMix, Paris

Babel (Q4)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Juoni: * * * * (Neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (Neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (Kolme tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Nuori pukumies
Oheisviiniksi suosittelemme synkkäsävyistä, jopa suruisuuteen taipuvaista punaviiniä, joka on olemukseltaan tuhtia ja sakeaa.

Babel kertoo neljä erilaista tarinaa, Marokossa matkailevasta avioparista, marokkolaisista lampaita paimentavan perheen pojista, joille sattuu peruuttamaton vahinko, meksikolaisesta uskollisesta kodinhoitajasta, joka tahtoisi ehtiä työkiireiltään poikansa häihin ja japanilaisesta, isänsä kanssa kahden elävästä kuuromykästä tytöstä. Jokainen tarina on yhteydessä toiseen, joku vahvemmin, joku heikommin.

Jotkut elokuvat ovat sellaiSia, ettei teatterin penkillä voi hyvällä tahdollakaan väittää nauttivansa asioista, joita valkokankaalla tapahtuu. Silti näytöksen jälkeen kokee nähneensä positiivisessa mielessä jotain hyvinkin ainutlaatuista. Babelissa ei tapahtunut oikeastaan mitään niinsanotusti rankkaa, edes mitään siihen vittaavaa, mutta ilmassa leijui silti jotain harmaata. Jotain, joka sai kravatin kiristämään ja näytöksen jälkeen kokemaan olon uupuneeksi. Elokuva näytti siltä kuin sen tekeminen olisi ollut tekijöilleen henkisesti, ehkä jopa hengellisesti haastava prosessi. Elokuva pysäyttää miettimään maailman ja ihmisten inhimillisyyttä ja pohtimaan minuutta omine ennakkoluuloinen.

Maisemat Babelissa ovat upeat. Käsittääkseni ohjaaja oli ollut kuvauspaikkojen suhteen melkolailla kronkeli ja ehkä juuri se on se syy, minkä takia maisemat näyttävät aidoilta, eikä sellaisilta kuin ne oltaisin valittu vastaaman keskivertokatsojan mielikuvia maailman eri kolkista. Muutenkin elokuva oli maisemien tavoin aika konstailematon. Näyttelijät, huolimatta siitä että joukossa oli pitkä liuta amatöörinäyttelijöitä, näyttelivät hienosti. Tietyllä tavalla kuvaavaa on myös se, ettei Brad Pitt tunnu enää ensimmäisen kohtauksen jälkeen yhtään tutulta, vaan arvaamattomalta, tragedian kohdanneelta turistilta.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Nova

Muiden elämä (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * * 1/2 (neljä ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * * (neljä tähteä)
Kuka katsoo elokuvaa: Olli Rehn
Oheisviiniksi suosittelemme Sorbusta (perustelut erillisenä)

Vielä 80-luvulla Stasi vakoili DDR:n kansalaisia valtionvastaisesta toiminnasta epäiltyinä. Kirjailija Georg Dreyman kuului henkilöihin, joiden kohdalla valtio oli varma siitä, että DDR-myönteisen ulkokuoren alta paljastuisi pienen tarkkailun avulla todellinen maanpetturi. Se, että vakoilun yhteydessä paljastuikin ministeristason häikäilemätön kiima, oli valtion konetta pyörittävien rattaiden näkökulmasta katsottuna epäoleellista.

Vähän harmittaa, että Taide2006 -projekti on ollut elokuvien laadun oSalta jokseenkin kausittainen. Kun tulee hyviä, tulee hyviä, kun tulee heikompia, tulee heikompia. Juuri tällä hetkellä pelkään, ettei ylistyssanojani oteta enää kyllin vakavasti, koska olen ennättänyt käyttää tässä viimepäivinä jo lähest'ulkoon koko hehkutusrepertuaarini arvioidessani, pääosin Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalin satoa. Sen vaan tahdon sanoa, että Muiden elämä kuuluu samaan sarjaan Sophie Schollin kanssa, jonka Taide2005 -projekti valitsi viime syksynä vuoden vaihtoehtoelokuvaksi.

Vaikka Muiden elämä oli niin tarinana kuin kokonaisuutenakin loistava, on silti kohtalaisen helppo väittää, että elokuvan parasta antia olivat kertakaikkisen upeat näyttelijäsuoritukset. Tähtenä tähtien yläpuolella oli Stasi-vakooja Wiesleriä näytellyt Ulrich Mühe. Äimistyttävä suoritus! Ja itseasiassa nimenomaan suoritus. Mühe esitti "konetta", joka ei syönyt, vaan suoritti ruokailun, nukkumisen sijaan hän suoritti yölevon, eikä hän hymyillyt koko elokuvassa kertaakaan. Ei edes harkinnut hymyilemistä. Siitä huolimatta näyttelijä sai tuotua hahmostaan esiin pelkoa herättävien tuntemusten lisäksi myös merkittävää inhimillisyyttä, jopa sympaattisuutta. Ja se on tätä roolia ajatellen aika hemmetin kova suoritus.

Sophie Schollin, Goodbye Leninin ja nyt Muiden elämän myötä alan olla vakuuttunut siitä, että saksalaiset elokuvat ovat parhaimmillaan kun korostetaan vauraan Euroopan karuja piirteitä. Saksalaisilla on taitoa saada asiat ja paikat näyttämään yhtä aikaa sekä houkuttelevilta että luotaantyöntäviltä. Toisaalta, myös sillä saattaa olla vaikutusta mielikuvaan, että Saksa on yksi nyky-Euroopan, ja tavallaan kai EU:n myötä myös yksi nykymaailman mahtimaista, mutta samalla natsisaksan aikaiset tapahtumat säilyvät vielä useiden sukupolvien mielissä yhtenä ensimmäisistä asioista, joista Saksa muistetaan.



Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Paradiso, Berlin

Viinisuositus: Sorbus (Muiden elämä)

Lähinnä ammattilaiSkäytössä tutuksi tullut, rahvaan keskuudessa erittäin pahan ja kamalan makuisena pidetty pihlajaviini Sorbus on tekemässä nyt uutta, erilaista tulemista. Alkon uutuusjuoma vuodelta 1935 ei kai koskaan ole saanut osakseen juuri kummoistakaan arvostusta, mutta siitä huolimatta tämä, alunperin Viinake Cocktail -nimellä tunnettu myrkky on jaksanut vakuuttaa pitkäripaisen asiakkaita vuosikymmenistä, jopa vuosituhannesta toiseen. Nyt Sorbuksen on aika esittäytyä valkokankaan tällä puolen.

Se, minkä takia Muiden elämän yhteydessä tulisi ehdottomasti rääkätä itseään tällä, joidenkin kohdalla oksennusreaktion käynnistävällä litkulla, juontuu mielikuvista ja itsensä saattamisesta nostalgisessa mielessä oikeanlaiseen tunnetilaan. Sorbus ja Muiden elämä kuuluvat näet todella voimakkaasti samaan maailmanaikaan. Itä- ja Länsi-Saksan toisistaan eriävät "brändit" olivat vahvimmillaan juuri hieman ennen Berliinin muurin murtumista. Samaan aikaan kun Sorbus kilpaili härmässä keskustojen ulkopuolille piilotettujen Alkojen tiskeillä käytännöllisydestään tasapäisesti Koskenkorvan kanssa. Aikaan, jolloin päivät olivat harmaita, itänaapuri, Kekkonen, Koivisto ja koko politiikka vilahtelivat kadunmiesten puheissa pelottavan oloisina jättiläisinä, ja aikaan, jolloin konstapeleille ei soitettu hälytystä tehtäessä osoitteita vaan sukunimiä.

Ei kärsiminen kivaa ole, ellei kysymyksessä ole teos, joka vaatii katsojaltaan, kuitenkin verraten pieniä uhrauksia oikealle aikakaudelle pääsemiseksi. Siksi Muiden elämää katsoessaan tulee ehdottomasti juoda Sorbusta tai kossua taskumatista; toveri!

Taustamusiikkna tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: StarFM, Berlin

Backstage (Q4)

Kokonaisarvio: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Noin kolmikymppinen nainen, jolle juolahti elokuvan leffajulistetta katsoessaan mieleen, että mitäköhän 90-luvun lopussa esillä olleelle ranskalaislaulaja Patricia Kaasille nykyään kuuluu.
Oheisviiniksi suosittelemme ryhdikkyytensä, mutta myös täyteläisyytensä takia Château Causse-punaviiniä. Backstage on sen verran itsepäinen elokuva, ettei veltto viini kestä kyydissä.

BackStage-niminen tosi-tv -ohjelma vie suuren ranskalaisen pop-artistin, Laurenin laulamaan hittikappaleensa laulajatarta suuresti jumaloivan fanin kotiin. Yllätysvisiitti päättyy kuitenkin järkytykseltä näyttävään hysterian ja haltioitumisen sekaiseen itkuun ja vapinaan. Seuraavan kerran emännyys onkin Laurenilla kun Lucie liftaa kylään Pariisiin.

Ensivaikutelman sanotaan säilyvän tuttavuuden loppuun asti ja tämä elokuva vahvisti asian. Backstage lähtee liikkelle musiikilla, joka kertoo sävyillään pääosassa olevan popparin olevan vaaralisen ja katalan, eikä tästä tunteesta tarvi enää sen suuremmin muistutella. Musiikki toimii tunteikkaassa elokuvassa muutenkin kertojaäänen tavoin ja johdattaa yhä syvemmälle päähenkilöiden ajatuksiin. Tarina on hyvä, Pariisi näyttää kalliilta ja arvokkalta ja näyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Isild Le Besco on juuri niin fanin näköinen fani, ettei hänen hahmostaan löydy käytännössä katsoen mitään kyseenalaistettavaa ja Laurenia näyttelevän Emmanuelle Seignerin silmät viestivät enemmän kuin kenelläkään muulla näyttelijällä. Backstage on elokuva, jonka muistaa eritäin hyvin vielä muutaman vuodenkin kuluttua.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RTL2, Pariisi

Suusta suuhun (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Kuka elokuvaa katsoi: Ruotsissa lapsuutensa viettänyt 50-luvun nainen, joka on nykyisin muuten täysin suomalainen, mutta puheen nuotissa ja käytöksessä on vielä jäänteitä ruotsin ajoista.
Oheisviiniä ei tilaisuudessa virka-aikana järjestetyn näytöksen vuoksi ollut.

KriiSissä olevasta ruotsalaisesta perheestä kertova Suusta suuhun on elokuva, jossa isän ja äidin väliltä on kaikonnut ylimääräinen keskinäinen lämpö. Leikki-ikäinen tytär aiheuttaa vanhemmilleen stressiä siksi, ettei heillä itsellään tunnu olevan aikaa jälkeläisensä kasvattamiseen tai tukemiseen. Perheen toinen lapsi, murrosikäinen poika kulkee missä kulkee, joskin on varsin säntillinen ja luonteeltaan tasapainoisen oloinen. Varsinainen murheenkryyni, juuri kahdeksantoista vuotta täyttävä vanhin tytär on kadonnut kotoa varsin epäsäännööllistä elämää viettävän miesystävänsä nurkkiin vihaamaan vanhempiaan.

Äidin kanssa riitelyssä ei yleensä ole pahinta itse riiteleminen, tai mikään muukaan siihen välittömästi liittyvä tunnetila. Pahinta on se ilmeetön, luhistunut ilme, joka saattaa näkyä äidin kasvoilta vielä päiviä tai viikkojakin itse myrskyn jälkeen. Ilme sekä näyttää, että kätkee sisälleen kaiken sen surun, tuskan ja ahdistuneisuuden, jonka yhteenotto on aiheuttanut. Suusta suuhun -elokuvassa oli tämä ilmeettömän tuskainen ilme ahdistavan voimakkaasti läsnä. Äidin lohduttomus, isän alistunut flegmaattisuus ja tyttären vilpitön inho vanhempiaan kohtaan aikaansaivat sellaisia tuntemuksia, että oli pakko vaihtaa vähän asentoa. Ja kun kaikki oli mustimmillaan, siinä tilassa, ettei edes perhepiirin kuolemantapaus olisi jaksanut enää järkyttää, oli Björn Runge löytänyt vielä yhden vaihteen lisää... Sarkastisen onnellinen, hieman Aimee Mannia muistuttava musiikki! Tuntui jokseenkin vähäpäiseltä marssia ulos elokuvateatterista kun päässä pyöri sulassa sopusoinnussa perhoset, tuonela, piknik ja viiltely.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Outkast - ATLiens

Volver - Paluu (Q4)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Juoni: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävys: - (ei tähtiä)
Kuka katsoi elokuvaa: Kaksi noin 65-vuotiasta tyttökaveria, jotka olivat laittaneet vähän nättiä beigeä elokuvaillan kunniaksi päälleen. Tykkäsivät Penélopen olleen hyvä, vaikka hän yleensä on paljon huonompi.
Oheisviini: Gran Coronas (arvio tulossa erillisenä)

Kahden sisaruksen vuosia sitten menehtyneen äidin on huhuttu "kummittelevan" kaupungilla ja majailevan huonokuntoisen tädin luona, jonka perään sisarukset yrittävät katsella. Haamun ilmestymiselle löytyy ihan järkeenkäypä selitys, eli mistään sci-fi elokvasta ei juonesta huolimatta ole kysymys.


Pedro Almodóvarin elokuvat ovat sillätavoin tiukan ja kompaktin oloiSia paketteja, että tuntuu kuin miehellä olisi valumuotti, johon hän sekoittaa kulloiseenkin uuteen elokuvaan tarvittavan seoksen uusia ainesosia. Niistä jää jälkeen positiivisessa mielessä aina samanlainen, voimakas tunne. Elokuvat ovat samanaikaisesti niin hyväntuulisia, arkisia, espanjamaisia, kuin tuhtejakin. Ne ovat kevyen väkeviä teoksia, jotka ovat linjassa toistensa kanssa.

Volverin maisemat pukivat elokuvayleisön jalkaan shortsit, hameet ja sandaalit. Välimerenmaiden suolainen ilma maistui suussa kun keskeisimmät henkilöt viettivät aikaansa kolmen tähden pikkuhotelleja muistuttavissa kodeissaan tai lämpöä huokuvassa, mojitoja tarjoavassa baarissa. Myös pienet yksityiskohdat korostivat muutenkin vahvan elokuvan läsnäoloa. Kohtaus, jossa päähenkilö korjaa tyttärensä aiheuttamaa "sotkua", on roska-astian kannesta luettava draama niin arkinen, että omakin tiistai alkaa tuntua paljon ainutlaatuisemmalta.

Näyttelijäsuoritukset ovat Volverissa, varsinkin Penelope Cruzin osalta erinomaisia. Se rosoisuus, joka vaihtoehtoisten elokuvien hahmoissa on monasti uskottavuuden ja tunnelman kannalta välttämätöntä, on nostettu tällä kertaa esiin päähenkilöiden reagointiin liittyvillä hallituilla pienillä epäkohdilla.

Kokonaisuudessaan Volver on loistava elokuva, joka kuuluu ehdoitta kuluvan vuoden parhaimmiston joukkoon.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Antena-6, Madrid

Viiniarvio: Gran Coronas (Volver)

Gran Coronas on pikkuveljeänsä Coronaa vahvempi viini ja muistuttaa etäisesti täällä aikaisemmin esiteltyä Sheep-viiniä (jugendmainen tavarajuna). Gran Coronasin mausta erottuu lyijykynä ja hedelmä sekä lievä hapokkuus. Pikkuveli on kuitenkin Englannin kuningashuoneen tapaan asteen suositumpi ja soljuvampi sekä soveltuu nöyristelemättömyydellään paremmin niin hoviin kuin Maximiin. Gran Coronas vaatii ohelleen raskaan lihavartaan ennemmin kuin manskun ja eteläespan kulman hampaattomalta kiinalaiselta ostetun lihapiirakan.

Mutta: Volver on siinä määrin hyvä elokuva, että viini kuin viini jää auttamattomasti sivurooliin, ja Cran Coronas menee alas siinä missä mikä tahansa muukin. Järkyttävän hyvännäköinen Penelope Cruz olisi ansainnut oHeisviinikseen pyöreän ja makean, suorastaan simamaisen juoman, mikä olisi vahvistanut jumalaisesta näyttelijäsuorituksesta humaltumista. Cran Coronasin eduksi on kuitenkin mainittava syvänpunainen väri ja paahteinen maku, jotka soveltuvat elokuvan espanjalaiseen temperamenttiin erinomaisesti.

Glamorous life of Sachiko Hanai (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävys: * * (kaksi tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Rastatukkainen tyttö ja poninhäntäpäinen poika, joilla molemmilla oli UFF-takit päällään. Heistä kumpikin on vilpittömästi ymmällään siitä, ettei kyseessä olevan kaltaisia elokuvia käydä katsomassa enempää.
Oheisviini: Koonunga hill, 2004 (Arvio erillisenä)

Elokuva kertoo seksuaaliSesti virkeästä japanilaisesta opiskelijatytöstä, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan. Hän saa luodin päähänsä, vaikkei se hänen elämäänsä kovin merkittävästi haittaakaan. Saman ampumavälikohtauksen jälkimainingeissa tyttö tulee ottaneeksi vahingossa haltuunsa George Bushin seikkailevan sormen, jota havittelee myös työssään erinomainen palkkamurhaaja.

En laskenut kellosta, mutta väittäisin, että Sachiko Hanai oli vähintään puolet elokuvasta alasti tai ainakin ilman paitaa. Alastomuus ja seksuaalisuus tuotiin kylläkin esiin mitä ilmeisimmin parodiamielessä, vaikka tämä pyhä tarkoitus vähän unohtuikin elokuvan kuluessa. Toinen parodioinnin pääkohteista oli Yhdysvallat ja presidentti Bush. Aiheen piiristä ei valitettavasti oltu löydetty mitään sen uudempaa sanomaa kuin että Bush on vähän tyhmis ja tykkää sotia. Kokonaisuutena Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvaa voisi kutsua varsin erikoiseksi ja pilvipäissä tehdyn oloiseksi, eli tavallaan huvittavan ja haastavan sekoitukseksi. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt niin "syvälle" kuin sillä resurssiensa puolesta olisi ollut mahdollisuus.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RixFM, Tukholma

Viiniarvostelu: Koonunga hill 2004 (Glamorous life of Sachiko Hanai)

Tapaus Dornfelderistä viiSastuneena Taide2006 -projekti ei lähtenyt kääntämään kiviä ja kantoja löytääkseen japanilaista punaviiniä. Australia maineikkaana viinimaana sai nyt olla maantietellisesti kyllin lähellä Japania, joten valitsimme Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvan rinnalle Koonunga hill 2004 -punaviinin.

Olen kokenut, että punaviinien maut osuvat pääsääntöisesti tiettyyn haarukkaan... Siis Dornfelderiä lukuunottamatta... Nyt itseasiassa ottaa päähän koko Dornfelder, koska se vie pohjan koko tältä arvostelulta! Ei semmosia viinejä oikeasti ole! Tai saisi olla! Kaiuskin teki lukioaikoina paremman makuista kotiviiniä! (nimeä ei ole muutettu)

Noh, joka tapauksessa... Koonunga hill 2004 oli murjottavaisen oloista viiniä, joka ei oikein halunnut antautua nautittavaksi. Se tuntui voimakkaalta, jopa uhoavalta ja tylyltä, eikä siten oikein pystynyt tukemaan leikkisästi yliampunutta Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvaa. Toisaalta, tylyt viinit ovat siinä mielessä turvallisia valintoja, etteivät ne eleettömyytensä takia voi mennä hirveän pahasti harakoillekkaan. Pakko kuitenkin sanoa, että tästä huolimatta Koonunga Hillin ja Sachiko Hanain ensitapaaminen sujui sellaisissa tunnelmissa, etten usko heidän enää toistamiseen tapaavan.

Vastustakaamme joukolla Dornfelderiä!

Taustalla soi: 2dayFM, Sydney

Tough enough (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (kolme tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Kauppakorkeakoulun saksanlehtori
Oheisviini: Dornfelder 2005 (Arvio erillisenä)

Tough enough kertoo 15-vuotiaan pojan tarinan koulukiusatusta huumekuriiriksi. Kun rikas isäpuoli dumppaa äidin, edessä on elintason downgreidaus ja muutto Berliinin maahanmuuttajalähiöön. Uudessa koulussa tulee sitten turpaan ja kunnolla. Seura tekee kaltaisekseen ja matka nuorisorikolliseksi on alkanut. Samalla paikalliset kodinkone-mafiosot käyttävät kuitenkin näytönhaluista Michaelia omien tarkoitusperiensä ajurina.

Elokuva on yhtä vähän koulukiusauselokuva kuin kriittinen kuvaus Saksan elintasokuilusta. Enemmän se kertoo teini-ikäisen alttiudesta vaikutteille ja itsetunnosta. Kun luokan häirikkö Erol on antanut päähenkilö Michaelille muutaman kerran sukkasaippuaa x 10, on vaikea olla samastumatta Michaeliin päästessään iskemään takaisin.

Jonkin verran tarina kärsii liiallisista yhteensattumista, vaikka tapahtumat etenevät melko johdonmukaisesti kohti ajatuksia herättävää loppua. Miljöö on kaikessa karuudessaan viileä, samoin musiikit. Ehkä kyseessä on jonkinlainen saksalaisen elokuvan tunnusmerkki, mutta harva asia leffassa kuitenkaan yllättää. Sumeilematonta väkivaltaa ei säästellä, mutta se lienee tarkoituskin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MC Solaar
Visuaalinen viihdyke: Miss Baltic Sea

Viiniarvostelu: Dornfelder 2005 (Tough enough)

Uskollisena päämäärälleen Taide2006 -projekti valitsi oheisviiniksi ainoan Stockmannin viini-Alkossa myytävän saksalaisen punaviinin. Tiedostettu riskinotto ei kannattanut. Viini oli omituisen makuinen, karvas ja kitkerä. LoHdutusta antoi ainoastaan jälkimaku, joka muistutti etäisesti ruotsinlaivalla myytävää pöytäviiniä.

Elokuvan puolivälissä viinistä oli poikkeuksellisesti juotu alle puolet. Tämä osoittanee sen, että viiniä myydään Alkossa ainoastaan Suomessa asuvan saksalaisen vähemmistön tarpeisiin (2792 asukasta vuonna 2005). Suosittelemme masokisteille suun vahvaa ÄssäMix vuorausta.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: Placebo - Meds

House of Sand (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * (yksi tähti)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Vaaleatukkainen, noi 25-vuotias nainen, joka matkustelee itsekseen maissa, joissa on hieman erilainen kulttuuri. Suunnittelee matkaa Porto Alegreen.
Oheisviini: Coronas tepranillo (arvio tulossa erillisenä)

Brasilialainen perhe, isä, äiti ja tytär päättävät muuttaa muutaman apupojan avustamana keskelle autiomaata, alueelle, jonka he paperilla omistavat. Käytännössä alue kuuluu kuitenkin suvulle, joka on asettunut ja onnistunut elättämään itsensä samalla alueella, varsin niukoilla luonnonantimilla jo pidemmän aikaa. Kankeahkon alun jälkeen alkaa näyttää siltä, että loputtoman hiekkaiseen autiomaahan mahtuu sittenkin kaksi eri perhettä.

Elokuva oli mielestäni aavistuksen tylSä. Se ei oikein edennyt ja roolihahmojen ajoittainen turhautuminen vaikutti välillä turhankin samastuttavalta. Tarina alkoi oikeastaan perheen äidin toteamuksesta, ettei hän aio jäädä elämään elämäänsä keskelle tyhjyyttä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sama nainen oli samasta asiasta yhä samaa mieltä. Sukupolvenvaihdokset, joita tilan historiassa tapahtui oli kuvattu kekseliäästi ja hienosti. Periaatteessa kuuden ihmisen hommat oli hoidettu kolmella näyttelijällä, mutta siitä huolimatta tyylillä ja perustellusti, ei halvalla. House of Sandia ollaan kehuttu sen upeiSta maisemista ja kyllähän dyynien loputon ketju kauniilta näyttikin, vaikka ennen kauneutta mieleen tulikin luonnon mahtavuus pelottavassa mielessä. Elokuva oli maisemiensa takia hyvä muistutus siitä, kuinka pieniä me ihmiset loppujen lopuksi tällä, muka hallittavan kokoisella maapallolla olemme.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Globo FM, Rio de Janeiro

Viiniarvostelu: Coronas tempranillo (House of Sand)

TarkoitukSenamme oli alunperin käydä tutustumassa espanjalaiseen, ilotyttöjen välisestä ystävyydestä kertovaan elokuvaan, joten päädyimme viinivalinnassamme niin ikään espanjalaiseen, Torresin Coronas tempranillo -punaviiniin. Se, että espanjalainen elokuva vaihtuikin brasilialaiseen, ei vaikuttanut makuelämykseen, vaikka kokonaistunnelmaan sillä olikin selkeä vaikutus.

Tempranillo- ja Cabernet Sauvignon-rypäleistä valmistettu keskitäyteläinen, maustettu ja kevyesti vaniljainen viini kuuluu olemuksekseltaan jo ulkonäkönsäkin puolesta samaan sarjaan kuin Taide2000:n perinneviini Sangre de Toro. Coronas tempranillo on tosin olemukseltaan hivenen hontelompi ja vähemmän ronski. Se tuntuu ikäänkuin kävelevän verraten arvokkaasti korkokengissä. Viinin vaniljaisuus tulee läpi upealla tavalla ja sopivissa määrin. Coronas tempranilloa voisi kait verrata esimerkiksi Hangon kaupunkiin, joka ei tule etelän kaupungeista mieleen ensimmäisenä, mutta tekee vierailijalleen mukavan olon ja täyttää helposti kaikki kauniin kaupungin kriteerit.

House of sandin ja Coronas tempranillon yhdistäminen onnistui odotuksiin nähden yllättävänkin hyvin. Siinä missä valkokankaalla oli silminnähden kuumaa, piti myös viinin maku ja olemus huolen siitä, että mielikuva sen valmistusmaasta pysyi joksenkin trooppisuuteen taipuvaisena. Hieno yksityiskohta brasilialaisen elokuvan ja espanjalaisen viinin yhdistämisessä oli vitivalkoisen hiekan ja vaniljaisen maun kerrassaan mahtava yhteensopivuus. En tiedä miten joku erittäin kuiva ja erikoisen makuinen tai vissymäinen valkoviini olisi House of sandin seuralaisena toiminut, voisi kuvitella että hyvin, mutta tulee myös muistaa, että Coronas tempranillo ajoi asiansa vähintäänkin kehuttavalla tasolla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: The Crash - Pony Ride

Le petit lieutenant (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * *1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taitellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * *(kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka elokuvaa katsoi: Työuransa juuri perheuraan vaihtanut, itsevarmuutta huokuva nainen, joka kontrolloi ympärillään tapahtuvia asioita sellaisella vimmalla, ettei ole riippuvainen mistään tai kenestäkään. Katsoi elokuvan, koska on luonnollista käydä silloin tällöin elokuvissa. Ei muista elokuvan nimeä enää seuraavana päivänä, koska se ei ole elämässä niin tärkeää.
Oheisviini: J.P. Chenet blanc de blancs (arvio erillisenä)

Juuri opistosta valmistunut poliisi aloittaa toiveikkaana uransa pariisilaisessa rikospoliisin yksikössä, odottaen työltään sähinää ja pauketta. Todellisuus on kuitenkin aika paljon verkkaisempaa, ja silloinkin kun tapahtuu, niin kaikki käy aika nopeasti ja odottamatta. Ellei sitten laske satunnaista juoppojen kanssa painimista actioniksi.

Aika erikoinen elokuva. Se vaikutti kaikeSsa rauhallisuudessaan ja pysähtyneisyydessään nerokkaalta, mutta samanaikaisesti en ollut kuitenkaan varma, että oliko kysymys vaan tylsyydestä. Sitä istui penkillä ja toivoi, että lähtisipä nyt liikkeelle ja seuraavaksi koki tyytyväisyyttä siihen, kuinka paljon pelkällä läsnäololla voi kertoa. Jos asiaa ajattelee juonen potentiaalisuuden kannalta, on tietyllä tavalla harmi, ettei elokuvassa käytetty voimaa juuri lainkaan. Toisaalta taas oli hirvittävän rentouttavaa, ettei tarvinnut juosta. Sai vaan istua, katsella ja välillä vähän yllättyä.

Le petit lieutenantissa ihmisten väliset vuorovaikutukset olivat tyylikkäitä, uskottavia ja varttuneita. Kukin yksikön jäsenistä oli oma erilainen persoonansa, joiden kanssa tuli toimeen, kukin tavallaan. Yksittäisistä henkilöistä ehkä mielenkiintoisimmaksi osoittautui yksikön johtajana aloittaneen naisen rooli. Alussa varsin vieraalta vaikuttaneeseen henkilöön pääsi tutustumaan kuin varkain, pienin kunnioittavin askelin. Elokuvan päätteksi vaan huomasi hänen jäänen mieleen kaikkein läheisimpänä. Miespääosaa näytellyt Jalil Lespert suoriutui myös roolistaan kokemattomana, vähän jurona, mutta innokkaana poliisina hienosti. Mistään Muiden elämä -tasoisista suorituksista ei kuitenkaan ollut kyse.

Maisemien osalta elokuva oli ihan mukava ja tyylikäs, muttei matkakokemus. Pariisilaisilla maisemilla ei juurikaan haluttu herkutella, mikä aikaansai sen, että elokuvassa oli vilpittömän arkinen tunnelma. Ulkona oltiin silloin kun oli asiaa ulos. Ja onhan Pariisi joka tapauksessa sellainen kaupunki, että aikamoisen työn saa ohjaaja tehdä mikäli haluaa tyystin estää katsojien maisematunnelmoinnin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ Master Mix, Pariisi

Viiniarvostelu: J.P. Chenet Blanc de Blancs (La petit lieutenant)

Ranskalainen, ugni blanc ja colombard -rypäleiStä valmistettu, kuiva ja tuoksultaan hennon kukkaiseksi luokiteltu J.P. Chenet Blanc de Blancs oli jälleen yksi Taide2006 -projektin parhaista nostoista, mitä Alkon hyllyiltä ollaan suoritettu. Kerrassaan hieno viini. Maku on musiikkimaailmaan rinnastettuna ymmärrettävän klassinen, muttei kuitenkan ylvästelevä. Siis sellainen, joka toisi mieleen minkkiturkin ja yötä päivää palavat pihalamput. J.P. Chennet Blanc de Blancs nyökkää kevyesti ja hymähtää hieman. Se saattaa Ranskan maaseudulla loivasti kiemurtelevan asfaltoidun tien varteen, joka on kokoonsa nähden yllättävän rauhallinen. J.P. Chenet Blanc de Blancs on ehdottomasti Est! Est!! Est!!!:n kanssa yksi vuoden 2006 parhaista valkoviineistä.

Sellainenkin yhtäläisyys J.P. Chenet:llä ja Est! Est!! Est!!!:llä on, että molemmat joutuivat elokuvateatterissa hivenen väärään seuraan. Le petit lieutenant oli J.P. Chenetin seuralaisena kuin kolmivuotias Arttu möyryämässä joulukirkossa, kun toinen yrittää olla edes hetken harras. Ei elokuva nyt viinin luomaa tunnelmaa suoranaisesti rikkonut, mutta olihan se vähän sellaista ryhmähalin ehdottamista haistateleville tarkkailuluokkalaisille. Le petit lieutenant nousee siivilleen kuivalla, kirpeähköllä ranskalaiviinillä, jossa maistuu maaseutu tai tuulimylly.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: France Vivace, Pariisi

12:08 East of Bucharest (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Itä-Euroopan poliittisesta historiasta ja pahamaineisista hallitsijoista kiinnostunut noin nelikymppinen kalju mies, joka on käynyt jääkiekko-ottelussa viimeksi työpaikan vapaalipulla vuonna 1997.
Oheisviiniksi väittäisimme sopivan parhaiten elokuvan valmistusmaan kanssa täsmäävän Murfatlar Late Harvest Chardonnay -valkoviinin, jota tulkitaan makeaksi, pehmeäksi, persikkaiseksi ja jopa hunajaiseksi. Persikka on sävyltään, elokuvan tavoin, koomisuuteen taipuvainen, vaikka muutoin vakavastiotettava olisikin. Oleellista viinissä on myös sen ilme, jonka ei sovi olla turhan koreileva.

PaikalliSen tv-kanavan tuottaja-toimittajan ympärille rakentuva 12:08 East of Bucharest kertoo vallankumouksen vuosipäivästä, jota tv-kanavalla juhlistetaan ohjelmalla, johon tuottaja-toimittaja saa järjestettyä pari tuttavaansa muistelemaan kuudentoista vuoden takaisia tapahtumia ja pohtimaan, oliko vallankumouksellisia tapahtumia ylipäätään muualla kuin Bukarestissa.

En muista, milloin olisin saanut viimeksi nauraa yhtä paljon ja surkean huvittuneesti, kuin 12:08 East of Bucharestia katsoessani. Fiksu ja hauska elokuva, jossa sääkarttojen ei tarvitse kaatua tai toimittajan sanoa väärin sanaa muikku, jotta tv-ohjelmaa voisi tituleerata kaoottiseksi. Käsikirjoittaja Corneliu Porumboiu oli ymmärtänyt tämän asian mitä hienoimmalla tavalla, huumori on hillittyä, vähäeleistä ja tyylikästä. Tai ainakin itse koen, että mikäli vierailla on aikaa taitella keskusteluohjelman yhteydessä paperihattuja, ollaan aika syvällä, muttei liian syvällä. Maisemat 12:08 East Of Bucharestissa ovat uskomattomat... Melkeinpä jopa koko kuluvan vuoden upeimmat. Tv-studioita kohti ajavaa mersua kuvattaessa avautuu katsojalle Romania tavalla, jollaista olen monen muun elokuvan kohdalla osannut vain toivoa. Toinen maisemien osalta mykistävä yksityiskohta tulee elokuvan lopussa, kun aurinko alkaa laskea kaupungissa ja valot syttyvät, yksi toisensa jälkeen. Kokonaisuudessaan 12:08 East of Bucharest on kiistatta yksi tämän vuoden parhaista ja taiteellisimmista elokuvista.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MixFM, Bucharest

As tears go by (Q4)

Kokonaisarvio: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Mieleltään häiriintynyt mies, jonka etäisesti mylvintää muistuttava tauoton yskintä, sekä yksinpuhelu varastivat aika ajoin huomion itse elokuvalta.
Oheisviini: Est! Est!! Est!!!(Arvio erillisenä)

80-luvun Hongkongiin sijoittuva, väkivaltaisuuteen taipuva As tears go by kertoo kolmesta veljeksestä, heidän suvustaan ja suvun sisäisistä suhteista. Veljeksistä nuorin on harmiton, keskimmäisellä on ongelmien syntymistä edistävä lahja ja vanhimmalla vastuu syntyneiden ongelmien selvittämisestä.

Kokonaisuutena As tears go by vaikutti taiteellista silmää omaavan, riittävän monesti turpaansa ottaneen entisen nyrkkelijän hekuman kiteytykseltä. Pikkuveli aukoo turpaansa ja haastaa riitaa minkä riidan haastamiseltaan ehtii. Isoveli tulee enkelinä paikalle ja vetää kaikkia kiusaajia turpaan, jonka päälle laitetaan läski tummumaan ja piestään siihen asti, että on aika ottaa erä valssia. Jopa omissa maailmoissaan liidellyt vierustoverimmekin totesi itselleen: "Oho, helvetin rankkaa". Ei elokuvan pieksäntä mitenkään erityisen julmaa tai rumaa ollut, mutta paljon sitä oli.

Se, että As tears go by esitettiin Kino Engelissä ja se, että Wong Kar-wailta on tuotu Suomessa ennen tätä teosta valkokankaille paljon tuoreempia elokuvia, sai As tears go by:n näyttämään paljon taiteellisemmalta mitä se oikeasti ehkä olikaan. Voi olla, että jos ohjaaja olisi toiminut taiteijijanimellä Steven Seagal, en käsittelisi tätä kovinkaan taiteellisena... Pointtini on siinä, että ennakkosuhtautumisen takia äidillekin vastataan puhelimeen eri tavalla kuin poliisille ja Metallicaa pidetään yhä heavy-bändinä. Pelkistetysti ajateltuna As tears go by kuuluu sympaattisuutensa, rakeisuutensa ja nostalgiansa takia samaan kastiin kuin mikä tahansa Jean-Claude van Dammen nuoruusvuosien huvittava potkuleffa. Tosin juoni ei ollut yhtä korni, vaikka kornihko olikin.

Maisemista juontuvan ilmapiirinsä osalta As tears go by muistutti etäisesti Miami Vice -sarjaa, vaikka Hongkongissa oltiinkin. Ainakin itselläni kävi pariin otteseen mielessä, että miltäköhän Helsinki ja siihen aikaan ikäisemme ihmiset ovat elokuvaa tehtäessä näyttäneet.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: CR2 Ultimate 90,3, Hongkong

Viiniarvostelu: Est! Est!! Est!!! (As tears go by)

Koska hongkongilailaisia valkoviinejä ei ollut As tears go by -elokuvan ryhdittäjäksi saatavilla, päädyimme valinnassamme tällä kertaa Kiinan sijasta Italiaan, ja tavallaan kohtalaisen onnistuneestikin.

Rooma tai koko Lazion alue ei ole määrälliSesti, eikä laadullisesti kovinkaan maineikas viinintuottaja, mutta tästä huolimatta Est! Est!! Est!!! osoittautui kerrassaan oivalliseksi juomaksi. Trebbiano- ja malvasiarypäleistä valmistettu kuiva ja raikas viini miellytti sekä alkumakunsa, että ensimmäisen ja toisen jälkimakunsakin osalta niin vahvasti, että väittäisimme Est! Est!! Est!!!:n olevan tämän kesän parhaan valkoviinin. Alkumaun tulkitsimme pehmeäksi, myötäileväksi, kesäiseksi ja kevyesti riemuitsevaksi. Ensimmäinen jälkimaku oli ripeä ja välitön, toisesta jälkimausta jäi vahvimpana mieleen pehmeydeltään kesäkuiseen nurminiittyyn verratava kosketus. Kokonaisuudessa oli aistittavissa kohtalaisen voimakkaasti myös hyvänlaatuista kokemattomuutta.

Elokuvan ja viinin yhdistämisen osalta epäonnistuimme tällä kertaa aika rumasti. As tears go by:n räyhäkkyys ja Est! Est!! Est!!! -viinin lapsuksiin taipuvainen olemus olivat lähes yhtä sopiva pari kuin Susanna ja Christian. Tunnelma oli välillä viiniä juodessa sama kuin krapulaisella ristolla ruotsinlaivan lasten aamiaispöydässä. As tears go by tarvitsee teinin sijaan rinnalleen jotakin väkevää, jopa etovuuteen taipuvaista. Taskulämmin mansikkaviini tai auringon kuumentama lakkalikööri alkavat olla sitä kaliberia, että kehdataan ensimmäistä kertaa mainta ääneen sana sopusointu.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Adige, Verona

Manslaughter (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Miljööt: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (kolme tähteä)
Stereotypiakatsoja: Valtion virassa istuva, jakkupukuun ja puiseviiviin vitseihin hiljalleen tottuva kolmikymppinen nainen, joka ei ole täysin varma onko vielä nuori vai aikuinen.
Oheisviiniksi suosittelemme valkoviinikaudesta huolimatta jotain voimakasta ja piiskaavaa punaviiniä. Yksi tällainen vaihtoehto voisi olla kalifornialainen, keskitäyteläinen Talus pinot noir 2004. Vaikka kyse on hyvästä viinistä, voi Talus pinot noirin tulkita halutessaan elokuvan tavoin kuristavaksi.

Poliittiseksi kannanotoksi tarkoitettu vandalismi saa järkyttävän lopun, kun yksi, tavallaan täysin sivullinen ihminen menettää tapahtumien jälkimainingeissa henkensä. Keitä kaikkia suru koskee, keitä syyllisyys, mitkä ovat tappajan oikeudet ja mitä seurauksia tapahtumalla on. Manslaughterissa kokonaisuus esitetään kriittisen lehtorin ja hänen entisen, asioihin vieläkin jyrkemmin suhtautuvan oppilaansa kautta.

Vaikka Manslaughterista pääSikin melko pian näytöksen jälkeen irti, oli se silti yksi vaikuttavimmista elokuvista minkä olen nähnyt. Kun suruviestin vihdoin ymmärtänyt nainen murtui, ei todellakaan muistanut olevansa elokuvateatterissa. Se oli kohtaus joka sattui. Elokuva oli kauttaaltaankin varsin tunnepitoinen ja voimakkaasti sisälleen kietova. Ei mukaansa tempaava, vaan nimenomaan sisälleen kietova. Hahmot kasvoivat kohtalaisen nopeasti niin tutuiksi ja läheisiksi, että välillä saattoi yllättyä henkilöiden, omasta mielstään luonteenvastaista käytöstä.

Elokuvan tärkein sanoma on moraali. Se sama moraali, joka pitää Iranin ydinohjelmaa niin tuomittavana, että länsimaiden painostus ohjelman lopettamiseksi tuntuu vähimmältä mitä voidaan tehdä, vaikka meillä itsellämme saisikin olla pilvin pimein niitä samoja ydinaseita, joita nyt pelkäämme iranilaisten tekevän. Ansaitseeko kaduille konepistooleita valmistavan asetehtailijan kuolla omasta tekeleestään ammuttuun luotiin? Manslaughter haastaa ajattelemaan tietyllä tavalla, mutta kääntääkin yht'äkkiä kelkkansa ja näyttää samaa totuutta täysin päinvastaisesta vinkkelistä.

Skandinaavisissa elokuvissa tapaa olla yleensä oma skandinaavinen tunnelmansa. Ruotsalaisleffoissa skandinaavisuus peittyy monesti ruotsalaiseen ilmapiiriin, suomalaisissa suomalaiseen, mutta norjalaiset ja tanskalaiset tekevät väkevästi skandinaavisuutta huokuvia elokuvia. Manslaughterissa on skandinaavisuuden lisäksi jostain syystä aistittavissa ripaus sitä samaa, jota löytyy saksalaisista dekkarisarjoista. Ketusta, Derrickistä ja muista matuloista. Oikeastaan en keksinyt tätä ennen kuin vasta loppukuvien kohdalla, mutta jälkeenpäin tajusin, että se samainen ilmapiiri olikin ollut kevyesti läsnä koko puolitoistatuntisen.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa oli: ANR Hit FM, Ålborg

Q3 - yhteenveto ja kvarttaalin elokuva

Äkkiä se keSä sitten meni kun oli mennäkseen. Kolmikuukautinen suvikvarttaali(Q3) päättyy nyt ja aluillaan on lupaava syyskvarttaali(Q4), joka myös päättää Taide2006 -projektin.

Suvikvarttaali(Q3) ei kulkenut aivan Taide2000:n tai Taide2006 -projektin odotusten mukaisesti. Tarkoituksenamme oli toki ylläpitää kesäaikaan hieman kevyempää linjaa, mutta se, ettemme saanet arvioitua kesä- ja heinäkuun aikana kuin kolme elokuvaa, ei ole kovin ammattitaitoisen ja motivoituneen oloista. Syitä velttoon informointiin olivat muiden muassa siviilityökiireet ja kuumat kelit, jotka eivät suoranaisesti houkutelleet istuskelemaan tunkkaisiin elokuvateattereihin... Tai teatteriin. Olisi kuitenkin naurettavaa väittää, etteikö suurimpana syynä huonoihin suorituksiin olisi ollut Taide2006 -projektin oma piittaamatomuus ja laiskuus. Pahoittelemme tässä yhteydessä nöyrimmin palvelumme epäluotettavuutta.

Se, mitä hyvää suvikvarttaali(Q3) tarjosi, oli Espoo ciné -filmifestivaali. Aavistuksen verran maineen ja tunnettavuuden puutteesta kärsivä tapahtuma osoittautui erittäin lämminhenkiseksi ja laadukkaita elokuvia näyttäväksi festivaaliksi. Hivenen tylyn oloiseen Rakkautta&Anarkiaa -filmifestivaaliin verrattuna Espoo ciné:ssä koki itsensä tervetulleeksi, jopa toivotuksi vieraaksi ja se on tulevaisuutta ajatellen hyvä asia. Toivokaamme, että Espoo ciné paisuisi tulevaisuudessa sellaisiin mittoihin, että kilpailijoiden olisi pakko alkaa kilpailla myös kotoisuuden ja ystävällisyyden saroilla.

Vaihtoehtoinen elokuva määrällisesti myötätuulessa

Suvikvarttaali(Q3) oli vaihtoehtoisten elokuvien yleistä tasoa ajatellen tyydyttävä, kahden ja puolen, kolmen tähden kvarttaali. Tuntuu siltä, että yritystä on kylliksi, mutta se jokin pieni juttu puuttuu vielä. Tämä ilmiö oli aistittavissa ehkä kaikkein voimakkaimmin ranskalaisten elokuvien kohdalla. Hyviä tarinoita, joissa on periaattessa kaikki ne elementit mitä suuri taiteellinen teos tarvitsee, mutta silti jostain hankaa vastaan. Mutta koska vaihtoehtoinen elokuva elää tällä hetkellä määrällisesti ehkä voimakkaampaa aikaa kuin kertaakaan Taide2000:n historian aikana, lienee vain ajan kysymys milloin joku onnistuu tekemään seuraavan amelien tai palindromesin.

Suvikvarttaalin elokuva: Epämiellyttävä totuus

Suvikvarttaalin(Q3) elokuvan valinnan vaikeus perustui linjanvetoon. Valitakko vahvimmin taiteellista näkökulmaa, maisemia, juonta vai globaalia sanomaa viestivä teos kuvaamaan sitä, mitä Taide2006 -projekti on ja minkä näköisiä me olemme. Epämiellyttävä totuus kertoo ilmastonmuutoksesta ja ajaa täten koko maapallon hyvinvoinnin tärkeää asiaa, joten tulevaisuuden ja valveutuneisuuden nimissä valitsimme sen suvikvarttaalin elokuvaksi. Epämiellyttävä totuus on tärkeä elokuva, jossa on huomioitu enemmän Yhdysvaltain ulkopuolella asuvat ihmiset kuin missään muussa kyseiseen maan tekeleessä. Se, että Al Gore ymmärtää paljon muun lisäksi sen, ettei suurin osa maailman väestöstä asu Yhysvalloissa, vie luennon uskottavuuden täysin uudelle tasolle. Oli myös hienoa kuulla sanottavan Helsinki kun ensimmäinen ajatus ei ollut, että kaupungin nimi mainittiin elokuvateatterien määrän perusteella.

Epämiellyttävä totuus (Q3)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)
Taiteellisuus: - (ei tähtiä)
Juoni: - (ei tähtiä)
Miljööt: - (ei tähtiä)
Ajatusten herättävyys: * * * * 1/2 (neljä ja puoli tähteä)
Stereotypiakatsoja: 40-vuotias ydinvoimaa vastustava automies.

Epämiellyttävä totuus on parhaiten George Bushin vastaehdokkaana tunnetuksi tulleen Al Goren luento ilmastonmuutoksesta, sen seurauksista ja syistä, jotka siihen ovat johtaneet.

SiviStävien yhdysvaltalaisten elokuvien ongelma on yleensä liian yksinkertaistettu, provosoiva ja agressiivinen propaganda. Epämiellyttävä totuus on siinä mielessä hieno teos, ettei Al Gore, vaikka elokuvan keskipisteenä onkin, esiinny kettukarkeja tarjoavana "hyvänä ukkina", vaan puhuu suoraselkäisesti ja pitää tärkeän asiansa tärkeimpänä asiana. Epämiellyttävä totuus on valkokangasluento, josta ei pitäisi maksaa sisäänpääsymaksua, vaan tästä pitäisi maksaa, jotta mahdollisimman moni ihminen päätyisi elokuvan ansiosta puntaroimaan mielipiteitään energiapolitiikan ja oman kulutuksensa suhteen. Oikeastaan ainoa mitä tältä luennolta olisin kaivannut, olisi ollut yksittäisen henkilön vaikutusmahdollisuuksien esiintuomista aiemmin kuin lopputeksteissä.

Leonard Cohen: I'm your man (Q3)

Kokonaisarvio: * (yksi tähti)
Taiteellisuus: * 1/2 (puolitoista tähteä)
Juoni: * (yksi tähti)
Miljööt: - (ei tähtiä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Stereotypiakatsoja: Äkäinen 55-vuotias mies, jonka mielestä koko 2000-luvulla ei ole tehty ainoatakaan oikeaa musiikkikappaletta. Kaikki on vaan sellaista räminää. Tämä äkäinen mies ei tosin ole kuullut ainuttakaan 2000-luvulla tehtyä kappaletta, koska ne ovat kaikki vaan sellaista räminää.
Oheisviiniä ei virka-aikana järjestetyn näytöksen takia ollut

Leonard Cohen: I'm your man on dokumenttielokuva parhaiten sanoittajana tunnetuksi tulleesta Cohenista. Miehen erinomaisuudesta kerrotaan vuoroin musiikillisin esityksin, vuoroin tuttavapiirin, muiden muassa Nick Caven, Bonon ja Edgen sanoin. Myös Cohen itse kertoo otteita elämästään.

Itse koin elokuvan aikana tylsyyden ja pitkästymisen lisäksi samanlaisia tuntemuksia kuin eräissä häissä, joissa tapasin sekä sulhasen että morsiammen elämäni ensimmäisen kerran. Sulhasen isän puhe oli eräänlainen lista siitä, ketkä kaikki hänen poikaansa olivat, kuka missäkin yhteydessä sanonut parhaaksi ja kuinka hienon miehen tuore vaimo on suoritusten valossa omakseen saanut. Piirinmestaruudet ja kaikki. Sekä hääjuhlan, että elokuvan aikana mietin miten mukavaa olisi nyt olla omien kavereiden kanssa tekemässä jotain kivaa.

Playa del Futuro (Q3) (ec)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Stereotypiakatsoja: Nelikymppinen nainen, jolla on perhetuttavia Etelä-Saksassa. He vierailevat vuorotellen toistensa luona, juovat viiniä ja puhuvat sivistyneesti sivistyneistä asioista. Naisen aviomies on auttamassa kaveriaan veneen nostossa.
Oheissiiderinä elokuvassa oli Cidre premium ecusson-siideri, joka tervehti elokuvaa oikeastaan kunnolla vasta siinä vaiheessa kun tapahtumien keskipiste siirtyi Espanjan paahteeseen. Siiderin maussa oli eittämättä Keski-Euroopan sävy, mutta toisaalta samaisella sävyllä oli myös jonkinlainen yhteys Alppien ilmapiiriin.

Playa del Futuro kertoo kolmeSta kaveruksesta, kahdesta saksalaisesta miehestä ja Suomesta Saksaan muutaneesta, Outi Mäenpään näyttelmästä Katista. Kölnissä olutbaarin omistava Rudi pakkaa voimakkaan espanjankutsunmuksen vuoksi laukkunsa ja lähtee lähes samalta seisomalta toteuttamaan uusia unelmiaan. Katin ja Janin kontolle jää baarin pyörittäminen, jonka he kuitenkin päättävät muuttaa siistiksi ruokaravintolaksi. Asiat alkavat edetä Rudin lähdön jälkeen sellaiseen suuntaan, että Janin on pakko lähteä etsimään toveriaan epämääräisten ohjeiden perusteella espanjalaiselta maaseudulta.

Vaikka kesän ja syksyn vaihteessa tuleekin harvemmin kaivattua seuraavaa kesää, saa Playa del Futuro tekemään päätöksiä tulevan kesän matkakohteesta. Tai ainakin itse päätin haluta ensi vuonna Espanjan maaseudulle. Istumaan päivää pienen kyläpahasen rautatieasemalle, jossa luonnon ja kylän hiljaisia ääniä rikkovat vain muutaman tunnin välein ohi kiitävät pikajunat. Tarinana ja elokuvana Playa del Futuro ei ollut mitenkään erityinen, juoni tietyllä tapaa aika persoonaton ja näytteleminen ajoittain liian näytellyn oloista. Liekö sitten saksalaisen tarkkuuden peruja, mutta stereotypioista oli tehty hieman liian stereotyyppisiä. Konstailematon ja suoraviivainen elokuva sen sijaan oli. Siinä keskityttiin olennaiseen ja jätettiin ylimääräinen velmuilu ja huiskiminen muille.

Angel-a (Q3)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * * 1/2 (neljä ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: - (ei tähtiä)
Stereotypiakatsoja: Työmatkalla Milanossa tai Pariisissa muodista kiinnostunut mies, joka vie kahdeksan vuotta nuoremman tyttöystävänsä elokuviin, muttei alunperin romanttisessa hengessä.
Oheisviiniksi suosittelemme ranskalaista Sauvignon Lurton Bordeaux, sauvignon blanc -valkoviiniä. Kuiva ja herukkainen viini tukee tyylillä Pariisin tunnelmaa, sekä arvokkaan huvittunutta ilmapiiriä elokuvateatterissa.

Angel-a on tarina André -nimisestä, arvonnassa Yhdysvaltain kansalaisuuden voittaneesta tyhjätaskusta, joka on järjestänyt itsensä mittaviin velkoihin erilaisille hämärämiehille ympäri Pariisia. Lopulta tilanne käy niin pahaksi, ettei André keksi enää itsemurhan lisäksi muita vaihtoehtoja. Sillan kaiteella hän kuitenkin törmää samoissa puuhissa olevaan Angelaan, jonka elämän pelastaminen alkaa tuntua tärkeämmältä kuin oman uhraaminen. Hengenpelastuksesta vaikuttunut Angela osoittautuu varsin neuvokkaaksi velkajärjestelijäksi ja hiljalleen Andrén elämä alkaa ottaa haparoivia askeleita oikeaan suuntaan.

Elokuvan päähenkilön suuri ongelma on Se, ettei hän osaa rakastaa itseään. En tiedä onko juoni keksitty itseironisessa mielessä, sillä ainakin omien ennakkoasenteideni perusteella yhdysvaltalaitunut ranskalainen on sellainen ihmiskokonaisuus, ettei itsetunnon puutteen luulisi ainakaan noin ensialkuun vaivaavan. Andrén ongelmaan kannattaakin yrittää suhtautua koomisena numerona tai juuri ainutlaatuisen rohkeana itseironiana, sillä muuten elokuvalla on vaarana päästä ärsyttämään itsensä piloille.

Maisemiensa puolesta mustavalkoinen Angel-a mestariteos. Pariisin maisemat ovat äimistyttävän upeita ja elokuvaa on höystetty usealla satumaisen kauniilla ja tyylikkäällä yksittäisellä maisemakuvalla. Keimaileva Angela saa kaupungin huokumaan romantiikkaa ja sensuellia seksikkyyttä, vaikka kulkeekin koltussa, joka toisessa ympäristössä saisi naisen itsensä vaikuttamaan lähinnä halvalta piritytöltä.

Juoni Angel-assa on satukirjamaisuutensa vuoksi melko erikoinen, siis ranskalaiseksi juoneksi. Suhtautuipa siihen sitten vakavissaan, korkeakulttuurisena tulkintana tai parodiana, tuntuu se joka tapauksessa vähän siirappiselta tai tekopyhältä. Kansalliseepos-mieleesä ajatellen Angel-a tuntui liian arkiselta ja kepeältä. Parodioissa on taasen se turhauttava piirre, että miksi tuhlata rahaa ja yhdeksääkymmentä minuuttia katsojien aikaa naljailuun, mikäli itsellä on ajatuksia ja taitoa synnyttää jotain merkittävästi parempaa.