Häiden jälkeen (Q2/07)

Luokitus: * * * * (Loistava elokuva)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * * * (Neljä tähteä)

Erityistä: Poikeuksellisen tunteikas ja inhimillinen elokuva, jonka juonesta ei kannata ottaa etukäteen hirveästi selvää.

Oheisviinisuositus: Afrikkalaista tai etelä-amerikkalaista, puolimakeaa ja kirpeähköä valkoviiniä, jossa on boolimainen olemus.

Vapaaehtoistyötä intialaisten katulasten kanssa tekevälle tanskalaismiehelle siunaantuu mahdollisuus pelastaa vararikon partaalla oleva orpokoti hankkimalla mittava summa rahaa vain yhdellä kädenpuristuksella kööpenhaminalaisen liikemiehen kanssa. Hän lähtee vastentahtoisesti Tanskaan ja päätyy siellä ollessaan kohteliaisuussyistä liikemiehen tyttären häihin. Häissä kuitenkin tapahtuu jotain, mikä vaikuttaa yhä enenevässä määrin miehen koko loppuelämään.

Ohjaaja Susanne Bier on löytänyt nerokkaan tavan kertoa ihmiSten ajatuksista kuvaamalla heidän silmiä tai suitaan, enkä tiedä tuntuiko elokuva juuri tämän takia niin samastuttavalta, koskettavalta ja aidolta. Juoni on runsas, muttei kuitenkaan yltäkylläinen ja vaikka tapahtumat ovatkin sanalla sanoen merkittäviä, ei inhimillisyys ole silti missään vaiheessa uhattuna. Jokaisessa hahmossa on omat vihattavat ja rakastettavat piirteensä, jokaisesta löytyy niin kovuuta kuin pienuuttakin ja oikeastaan lähes kaikille toivoisi tahoillaan pelkkää hyvää. Ja sehän elokuvaan kimurantin säväyksen tuokin, kun syntymäisilllän on tilanne, jossa joku näyttäisi joka tapauksessa häviävän. Elokuvan eduksi on laskettava myös sen loppukohtaus, joka ei suju ensiajatteluun verrattuna kaikkein odotetuimmalla tavalla, mutta jälkikäteen miettien se ehkä olikin juuri sitä.

Uusimmassa James Bondissa, Casino Royalessa roistoa näyttelevä Mads Mikkelsen pääsee eroon valtavirtaimagostaan oikeastaan jo alkumetreillä ja suoriutuu roolistaan kerrassaan upeasti. Myös Sidse Babett Knudsen ja Stine Fischer Christensen ansaitsevat yhtä suuren kiitoksen aidoista rooleistaan.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: L.O.C. - Inkarneret

Taide2000 siirtyy valkoviinikauteen

Alkavat olla päivät sen verran pitkiä ja ilma lämmin, että Taide2000:n on aika siirtää punaviinit syrjään syksyä odottamaan ja korkata kesäiset valkoviinit. Toivottavasti voimme tarjota lukijoillemme tänäkin kesänä joitain yhtä oivallisia löytöjä, kuin Est! Est!! Est!!!:n viime kesänä.

Tideland (Q2/07)

Luokitus: * * * (Elokuvana ei niin kaksinen)

Taiteellisuus: * * * * (Neljä tähteä)
Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Erityistä: Toistaiseksi jakson ehdottomasti taiteellisin elokuva.

Oheisviini: Viña Maipo Cabernet Sauvignon. Keskitäyteläinen, pehmeä ja herukkainen viini sopi Tidelandin seuraksi kelvollisesti. Parempaan lopputulokseen oltaisiin päästy, mikäli oheisviini olisi ollut sinkkisempää ja laihempaa. Täyteläisyyteen taipuva viini ja elokuva, jota hallitsee hiekka ja kuiva heinä, eivät olleet välttämättä ne ilmeisimmät toverukset.

Ala-asteikäisen tytön isä on Hectorin (Heikki Harma) näköinen rokkari, joka lähtee aina iltaisin tyttären steriloimilla neuloilla iltakävelyyn verrattavalle pienelle matkalle. Skitsofreenisen oloinen äiti syö puolestaan laatikoittain suklaapatukoita ja rähjää ja rutistaa tyttöään vuoroin. Selkeälinjaisen arjen katkaisee yllätysmatka mummolaan, jossa tytär tutustuu uusiin, yhä oudompiin ihmisiin.

Kuten sanottua, Tideland on toiStaiseksi kevätkvarttaalin taiteellisin elokuva. Sen ongelma on vaan se, että taiteellisuutta tunnuttiin haetun hivenen liian agressiivisesti, jonka seurauksena sen outous ilmeni aavistuksen väkinäisenä. Tuntui kuin käsikirjoituksen valmistumisen takeeksi oltaisiin käytetty päihteitä, mutta totaalisen mielen vapautumisen sijaan olisikin uneen ilmestynyt käsikirjoituksen näköinen peikko kummittelemaan valmistumattomudellaan. Se on kuitenkin pakko myöntää, että hyvin etäisesti The Propositionin näköinen elokuva sisälsi kaikki ne taiteelliset elementit, joita vain etsiä osasi, eli sikäli kyseessä on puhdas taide-elokuva. Kokonaisuutena Tideland oli aavistuksen puuduttava ja vieras, eikä sen sisällä oikein jaksanut pysyä vaikka kyennyt olisikin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: B96, Minneapolis, USA

Alpha dog (Q2/07)

Kokonaisarvio: * * * * * (Viisi Tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi thteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Elokuva vaikuttaa jostain syystä erityisen voimakkaasti tunteisiin.

Oheisviiniksi suosittelemme californialaista Paul Massonia. (Valkoviinikausi lienee käynnissä jo 20.4.)

Muutaman kaverukSen jetset-porukka elää juuri sitä elämää, mistä 50 Centiä ja muita the gameja ja heidän bikinichick-musavideoitaan varauksetta ihailevat teinipojat haaveilevat. Pätäkkää piisaa, eikä vastentahtoisia velvollisuuksia ole oikeastaan mihinkään suuntaan. Päivisin notkutaan takapihan uimaltaalla, pelataan pleikkaa, pössytellään ja käyttäydytään kuten kaupunginosan kuninkaallisten odotetaankin käyttäytyvän. Tämä arvokas asema on saavutettu välittämällä mietoja huumeita kotikulmien kavereille. Välillä porukka käy uhoamassa ja kovistelemassa velallisia, mutta eräällä kerralla vastassa onkin kaveri, jonka ei tarvitse spekuloida sillä, minkälaista jälkeä pistooli tekee. Alpha dog kuvaa oivallisesti pelon, järjen ja ylpeyden välistä älytöntä taistelua.

Viime vuonna arkailin Muiden elämä-elokuvan kanssa suotta, enkä antanut sille kuin neljä ja puoli tähteä, ikäänkuin varmuuden ja mahdollisten tulossa olevien amelieiden vuoksi. Nyt luotan siihen, että jos elokuva varastaa ajatuksia vielä 12 tuntia päättymisensä jälkeen, se ansaitsee viisi tähteä. Sääli vaan ettei elokuva ole tämän taiteellisempi. Se menee taiteellisuudessaan suurinpiirtein samaan kastiin kuin Quentin Tarantinon leffat.

Alpha dogin erinomaisuus piilee sen hivenen kyynisessä tavassa esitellä pinnallista badmotherfucker-elämää. Sitä kuvataan nimittäin juuri sen verran makeana, että se alkaa olla kuin yksi lusikallinen liikaa sokeria. Jätkät istuu kotona ja soittelee toisilleen sen aikaa suuta, että tulee kiire lähteä jonnekin toisaalle tappamaan aikaa. Räjähdysalttius on lintukotomaisessa ympäristössä alati läsnä pelkästään sen takia, että poikaporukan seikkailunhalu ajaa heitä tekemään jotain sellaista, josta voisi seurata jotain actionia. He elävät vähän kuin siinä valheellisessa todellisuudessa, että maailma olisi vain heitä varten, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Elokuvan ehkä koomisin kohta on, kun joukkio katsoo musavideoita ja arvostelee rap-tähtien aseenheiluttelua tajuamatta, kuinka vähäisiä ja merkityksettömiä he itse rikollisessa maailmassa tosiasiassa ovat. Kyllähän poikia tässäkin elokuvassa voi kokea näpäytettävän, mutta sitä ei alleviivata niin voimakkaasti, että voisi olla täysin varma heidän itsensä ymmärtänen tapahtunutta. Ja oikeastaan juuri se, ettei tämä samainen porukka tajua maailman lainalaisuuksia, tekee siitä siitä niin pelottavan. Heitä voisi verrata vaikka Heinojen nuoriin surmaajiin, joiden en usko sittenkään ihan tarkkaan tienneen mitä olivat tekemässä. Yllyttävä kaveriporukka, päihteet, testosteroni, keskeneräinen käsitys omasta paikasta maailmassa sekä kiinnostus ja tietämättömyys siitä, mitä mistäkin seuraa ovat haudutettuna vaarallinen yhdistelmä, ja siitä tämä tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo pelottavan aidosti. Välillä teki mieli heittää vaikka tölkillä valkokangasta ja huutaa henkilöille, että miettisivät järjellään vielä kertaalleen. En tosin tiedä kuinka paljon elokuvan vaikuttavuudeessa merkitsi omalla kohdallani se, että kaikkein kovimman kohtalon kokenut henkilö oli kuin ilmetty pikkuveljeni.

Elokuvaa ovat tähdittämässä muiden muassa ok roolin perheenäitinä tekevä Sharon Stone ja Bruce Willis, joka on haitaksi tälle elokuvalle. Ymmärrän, että kun hänen nimensä komeilee mainosjulisteessa, on lehtereillä varmasti melkoinen määrä sellaisia silmäpareja, jotka eivät ilman häntä Alpha dogista kiinnostuisi. Brucen ongelma on vaan se, että hänen ympärillään on niin voimakas supersankariaura ja pilke silmäkulmassa, että joka ainoa kerta kun Willisin naama näkyy kankaalla, potkaistaan katsoja elokuvan syövereistä pariksi minutiksi todellisuuteen - se on huono asia. Arvostan Bruce Willisiä, mutta tässä elokuvassa hän on erittäin väärässä paikassa. Tämä käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa kun isää näyttelevän Brucen vastapainoksi näytetään erään toisen pojan äidin dokumenttimäinen puheenvuoro. Kolmas promonaama, Justin Timberlake sen sijaan istuu elokuvaan hyvin, eikä hänen näyttelijäntyössäänkään ole moitteen sijaa. Hän on erittäin hyvä ja uskottava siinä missä elokuvan varsinaiset näyttelijätkin. Yksi asia joka jäi elokuvan jälkeen kiinnostamaan, on se, minkälainen leffa tämä olisi ollut jos se oltaisiin kuvattu vaikka Berliinissä, Lontoossa tai Napolissa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: 106KMEL, San Francisco