Q1/07:n päätös ja talvikvarttaalin elokuva

Istuin eilen Suomenlinnan lautaSsa ja kuuntelin kuinka jäät hakkasivat verkkaisesti matkanneen aluksen pohjaa ja kylkiä. Vaikka talvi onkin nyt kylmimmillään ja jäät paksuimmillaan, on ilmassa silti selvästi kevättä. Jos ei muuten, niin ainakin tietoisuus siitä että jäät tulevat häviämään yhtä nopeasti kuin ne satama-altaaseen ilmestyivätkin, saavat odottamaan jo kovasti seuraavaa vuodenaikaa. Myös Taide2000:n vuoden 2007 ensimmäinen, talvikvarttaali (Q1/07) hujahti ohi odotetun nopeasti. On taasen aika valita kuluneen kolmen kuukauden jaksolta paras elokuva eli kvarttalin elokuva.

Taide2000:n aiemmista valinnoista on tässä kohtaa mainittava tyytyväisenä se, että vastikään parhaanana dokumenttielokuvana Oscarilla palkittu Al Goren Epämiellyttävä totuuus valittiin aikoinaan Taide2006-projektin suvikvarttaalin (Q3) elokuvaksi. Myös kovasti ylistämämme, muun muassa vuoden 2006 parhaasta näyttelijästä palkitsemamme ja vahvasti vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuvatittelistä kilpaillut Muiden elämä palkittin Oscarilla parhaana vieraskielisenä elokuvana. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joko Oscarit ovat tulleet lähemmäksi syvällistä elokuvaa tai sitten Taide2000:n käsitys syvällisistä elokuvista on tahattomasti muovautunut merkittävän valtavirtaiseksi. Itse uskomme trendin olevan tällä haavaa sellaisen, että on kiva tykätä vähän haastavammista elokuvista. Nauttikaamme siis siksi, kunnes valtavirtaelokuvan kelkka kääntyy taasen itselleen ominaisempaan suuntaan.

Haastajat ja elokuvallinen tila

Kvarttaalin elokuvan tittelistä kilpaili tällä kertaa ehkä monipuolisempi kirjo kuin kertaakaan aiemmin. Niin omituiselta kuin se vaikuttaakin, oli Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi yksi niistä elokuvista, jota olisi ilman valtavirtaista olemusta voinut hyvinkin kuvitella jakson parhaaksi teokseksi. Elokuvan hyvyys perustuu kertakaikkisen upeisiin yksittäiskuviin ja siihen, että joissain kohdin juonta kuljetettiin äärimmäisen tyylikkäästi eteenpäin vain vilautamalla jotain kuvia. Myös Pianistin sivunkääntäjällä olisi voinut olla huonommassa kvarttaalissa mahdollisuus titteliin. Yhdysvaltalaisista elokuvista on ehdottomasti suositeltava kahta hyvää, vaikkeivät varsinaisia taide-elokuvia olekaan. Veritimantti kysyy suvaitsevaisuutta, sillä pääosaa näyttelee Leonardo di Caprio. Tarina on kuitenkin varsin viisas, sivistävä ja ajatuksia herättävä. Se kuvaa aika koruttomasti sitä raakuutta, jota muiden muassa sierra leonelaiset ovat joutuneet timanttien ja ihmisten ahneuden vuoksi kokemaan. Toinen erityisen hieno piirre on se, että tässä elokuvassa on ollut rohkeutta kuvata yhdysvaltalaista päähenkilöä erittäin kus*päisenä hahmona ja se on näkemyksemme mukaan askel eteenpäin. Kaikkein vahvin haastaja kvarttaalin elokuvaksi valitulle teokselle oli kuitenkin Robert "Bobby" Kennedystä ja Ambassador-hotellin elämästä ja vieraista kertova Bobby. Itsekriittinen poliittinen ilmapiiri, ihmisten erehtyväisyys ja inhimillisyys, yllättävien näyttelijöiden kuten Sharon Stonen ja Aston Kutcherin yllättävän erilaiset ja varsinkin Stonen särkyvä rooli tekivät vaikutuksen. Bobbyn vahvuus oli myös se, että silmäkulmassa näkyi pieni pilke, eikä siinä oltu yritetty liikaa.

Talvikvarttalin elokuva: Hetki lyö

Vuoden 2007 talvikvarttaalin(Q1) elokuva on Kim Ki-dukin Hetki lyö. Kauneusleikkauksiin varoittavasti, muttei liian valistavasti tai paasaavasti suhtautuva elokuva on raskaasta aihestaan, vetoavasta tunnelmastaan ja oksettavan yksityiskohtaisista kuvistaan huolimatta pirteä ja hivenen vekkulimainen tuotos. Siinä on mukana sitä 2000-luvun alkupuolen taidesäväystä, mikä on oikeastaan kaikista muista kuin "honkkarileffoista" jo poistunut. Ei kuuden vuoden takainen aikakausi tässäkään totaalisen läsnä ole, mutta sävyjä siitä on aistittavissa muun muassa näyttelijäntyössä. Aiheena pidimme kauneusleikkauksia sikäli hyvänä, että se ei ole ollut sitten tsunamin, pääministerin seuraelämän ja ilmastonmuutoksen enää kovinkaan mediaseksikäs, mikä saattaa tosin olla nuorison terveyttä ajatellen pelkästään hyvä asia. Mutta sanottakoon näin, että mikäli ulkonäköönsä tyytymättömän nuoren ensikosketus kauneusleikkaukseen on Hetki lyö, niin ensivaikutelma lienee oikeanlaisella pohjalla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ Hit, Pariisi

Hetki lyö (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Erityistä: Herättää ajattelemaan tärkeätä asiaa, joka on esimerkiksi ilmastonmuutoksen takia jäänyt hivenen unholaan.
Oheisviini: Chateau Los Boldos Cabernet Sauvignon 2005. (Arvio erillisenä)

Korealainen Hetki lyö on parisuhde-elokuva. Se kertoo epäluulosta, luottamuspulasta ja järjettömästä rakkaudesta. Siinä missä Leijonakuningas on ensitreffien elokuva, kannattaa Hetki lyö kuitenkin mennä katsomaan mielitietyn kanssa vasta yHteenmuuton ja kämpän remontoinnin jälkeen. Silloin molemmat saanevat siitä enemmän irti.

Tarina yksinkertaisuudessaan: Nainen luulee ettei mies enää pidä hänestä. Suhde poikki ja plastiikkakirurgin kautta takaisin yhteen. Kuitenkin siten, että botoxia on työnnetty naisen leuan alle niin paljon, ettei mies huomaa seurustelevansa saman henkilön kanssa. Tunnistamisleikin seurauksena on mittava välienselvittely ja ravisteleva loppu!

Kun elokuva alkoi, ensifiilikset olivat jotakuinkin huonot. Parisuhde-teema vaikutti tyttömäiseltä valinnalta eikä taiteellisuudesta näkynyt merkkejäkään. Olin väärässä. Messed-up tyttöystävä alkaa nopeasti näyttää messed-up puoltaan ja elokuva räjähtää nopeasti kukoistukseensa. Tarina menee jouheasti eteenpäin ja ehkä korealaisille elokuville tuttuun tyyliin kaduilla ei kävellä – siellä juostaan. Elokuva on välillä erittäin hauska. Erityinen kiitos siitä kuuluu plastiikkakirurgi Haneulille (nimi muutettu), josta jokaisen myyntimiehen tulisi ottaa mallia.

Se miksi tämä elokuva ansaitsee erityismaininnan on sen ainutlaatuinen tapa yhdistää taiteellisuus ja parisuhde. Taide-elokuvat ovat viime aikoina käsitelleet ihan muuta kuin itse kuningasluokkaa eli ihmissuhdetta. Vaikka elokuva kritisoi kauneusleikkauksia omalla tavallaan, se ei tuputa omaa filosofiaansa. Lisäksi leffan Polka-karkilta vaikuttavat maisemat ovat ajoittain vaikuttavat. Ammattitaitoinen toteutus, hyvä juoni ja pilke silmäkulmassa vievät tämän elokuvan ykköskvartaalin kärkikaartiin!

Viiniarvio: Chateau Los Boldos (Hetki lyö)

Hetki lyö -elokuvan yhteydeSsä nautimme chileläistä Chateau Los Boldos Cabernet Sauvignon 2005 -punaviiniä. Sitä tulkitaan maultaan täyteläiseksi, notkeaksi, paahtuneeksi, herukkaiseksi ja luumuiseksi. Korealaiseen ja hekstiseen tunnelmaan nähden viini oli valitettavasti hivenen liian varautunutta ja syrjään vetäytyvää, kun tilaus olisi ollut ennemminkin höntyilevälle, jopa päättömästi sekoilevalle liemelle. Ristiriita oli verrattavissa volvomiehen vierailuun päiväkodin vanhempainillassa, jossa lasten lisäksi myös aikuisilta odotetaan heittäytymistä naamiaisohjelmanumerossa. Pienet inkkarimaalaukset poskissa eivät häivytä tummansinistä pukua päältä kun pitää voida kontata. Eli herraseurassa Chateau Los Boldos voi olla hyvinkin sukkelaa ja veikeää, mutta ei tällaisessa ympäristössä.

Hetki lyö -elokuvalle sopiva viini on olemukseltaan, ei maultaan, tulista. Tavaraa, jonka tehtävä ei ole vain miellyttää, vaan olla juojansa kanssa jonkinasteisessa vuorovaikutuksessa. Lievä korkkimaisuus ei välttämättä olisi pahasta. Joka tapauksessa, viinin pitää olla siinä mielessä ärhäkkää, ettei se jää jälkeen jos kankaalla juostaan. Se ei saa myöskään jäädä unhoon, mikäli parisuhteeseen tulee elokuvassa ryppyjä.

Pianistin sivunkääntäjä (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Nihkeät neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Juonensa takia ehkä aavistuksen epäranskalainen elokuva.

Nuoren, pianiStitytön soittoura päättyy kylmästi, kun hän konservatorion soittokokeessa hävittää juonen täysin, erään tuomarin jaeltua nimikirjoituksia kesken hänen soittonsa. Jäätävän oloinen tyttö lopettaa sopittohommat siltä seisomalta ja aloittaa parikymmenvuotisen katkeroitumisen. Sattuman kautta hän päätyy tuon pitkän ajan jälkeen samaisen tuomarin kotiin laspsenvahdiksi ja aloittaa välittömästi nerokkaasti suunniteltujen kostotoimien organisoinnin.

Pianistin sivunkääntäjä on vehreä elokuva, jossa on ripaus trilleriä ja hyppysellinen taidetta. Se on satiinia sellaisen naisen yllä, jonka kylmyys alkaa näkyä sen verran voimakkaasti, että kohtalokkuus muuttuu sadismiksi. Mikäli tämän elokuvan olisivat tehneet jotkut muut kuin ranskalaiset, voisi se olla melko luotaantyöntävä kokonaisuus. Kauniit maisemat ja päähenkilön ajoittainen laupeus saavat muuten raa'an maailman tuntumaan edes hetkittäin hivenen pehmeämmältä. Näyttelijät saavat nostettua hahmoistaan esiin useampia ulottuuvuuksia, ja saa siten hahmot tuntumaan sopivan inhimillisiltä. Juoni on siinä mielessä upea, että lopputekstien myötä sitä jää mietiskelemään kuinka pitkälle kaikki olikin viety. Kokonaisuutena Pianistin sivunkääntäjä on elokuva, jolle on velvollisuus antaa neljä tähteä, mutta mitenkään helpolla se ei niitä ansaitse. Jokin siitäkin taas puuttui, en tiedä tarkalleen mikä, mutta jokin samankaltainen juttu kuin Lapsi-elokuvastakin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Gravé Dans la Roche

Charlie sanoo (Q1/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Pitkästä aikaa sellainen taide-elokuva, josta ei saata ymmärtää ihan kaikkea.

Oheisviini: Château Chaubinet. Viini oli ranskalaiseen tapaansa aavistuksen kovaa ja sopi sikäli elokuvan negatiivissävytteisiin hetkiin. Elokuvan kokonaistunnelma olisi ehkä kuitenkin vaatinut makuaisteja kutkutettavan jollain aavistuksen pulskemmalla ja lempeämmällä viinillä.

On hieno aSia, että Minna Haapkylä on päässyt antamaan oman suomalaisen säväyksensä ranskalaiseen taide-elokuvaan. Arvostan tätä "valloitusta" kovasti. Haapkylä suoriutuukin roolistaan oikein mallikkaasti ja ulkopuolisin silmin katsottuna myös uskottavasti. Ongelma Kino Engelin penkillä oli vaan siinä, että Minna Haapkylä tuntui liian kotoisalta ihmiseltä. Siis vähän samalla tavalla pettymykseltä kuin jos opetelisi lentokoneessa matkalla Italiaan sanomaan paikallisella kielellä ulkoa lauseen - yksi pinaattikanapasta ja Sprite jäillä, ja ensimmäinen paikallinen tarjoilija naurahtaisi huvittunesti kömpelölle aksentille ja sanoisi puhuvansa suomea. Tottakai se helpottaisi kanssakäymistä omasta näkövinkkelistä katsottuna, mutta matkan tarunhohtoisuutta episodi kyllä turmelisi aika tavalla. Ja siitähän tässäkin oli, ainakin omalla kohdallani kysymys, Charlie sanoo -elokuvan tarunhohtoisuudesta.

Muilta osin elokuva oli ylempää ok-tasoa. Tarina ja tapahtumat tuntuivat sillätavoin hitusen etäisiltä, että elokuvaan ei päässyt ihan niin voimakkaasti sisään kuin olisi toivonut. Se piti välissä koko ajan sellaisen parin metrin hajuraon. Useampi taho on kritisoinut Charlie sanoo -elokuvaa sen sekavasta juonesta, mutta Taide2000 näkee asian toiselta kantilta - Ei taide-elokuvia pidäkään ymmärtää sataprosenttisesti. Ollaan totuttu siihen, että mitään ei jätetä tirkistelyhaluisilta katsojilta hämärän peittoon, ja sitten kun joku teke elokuvan, jossa kaikille yksityiskohdille ei annetakaan vastausta, ylittyy ärsyyntymiskynnys lehtereillä välittömästi. Oli todella virkistävää, jopa nostalgista nähdä elokuva, josta joitain yksityiskohtia meni vähän ohi. Sitä voisi kutsua siinä mielessä jopa realismiksi, että niinhän tämä maailma menee. Keljuttaahan se, etten tiedä kuka murhasi Palmen, mutta ei auta, salassa tuntuu pysyvän.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris