Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävys: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: 32-vuotias, kohtalaista palkkaa pukuhommista saava, vapaa-aikanaan farkkuihin ja Marc 'O Poloon pukeutuva city-mies, joka meni edelliskesänä naimisiin.
Oheisviini: Jeanjean merlot 2005 (Arvio erillisenä)
Isä ja kolme lasta odottavat äitiä Länsiterminaalissa tervetuloa kotiin-kylttien kanssa kun äiti palaa ennalta määrittelemättömän pituselta lomaltaan. Lomalta sieltä, missä äidin elämä mahdollisesti ilman vastuunkipinää ja omistushalukkuutta omista lapsistaan olisi. Se mitä perhe on yhdessä aiemmin rakentanut, on sortunut. Onko kaikki mennyttä perustuksiaan myöten, on aluksi epäselvää, mutta alkaa kyllä hiljalleen valjeta.Pakko sanoa alukSi muutama vilpitön ajatus:
- Jestas miten ahdistava elokuva!
- Mahtaakohan Louhimies itsekään tietää minkälaisen jalokiven on tullut hioneeksi?
- Toivottavasti Anteroinen ei ole naispääosaa näyttelevän henkilön tyttösukunimi, sillä voi olla, että miesmarkkinoilla on tämän elokuvan jälkeen pikkuisen rauhallisempaa.
- Kuvittelin ennen Valkoista kaupunkia, että lapsinäyttelijät tuovat elokuviin vääjäämättä teatterikerhomaisen säväyksen. Olin väärässä.
On hienoa katsoa kun näyttelijät näyttelevät hyvin. Silloin kun he näyttelevät liian hyvin ja aidosti, käy katseleminen pelottavaksi. Varsinkin tällaisen aiheen äärellä mitä Valkoisessa kaupungissa käsitellään. Susanna Anteroisella ovat silmät vihaisen kosteina elokuvan alusta loppuun ja sellainen lapsellinen kiukuttelu, jossa aikuisen ulkokuoren takaa voidaan laukoa mitä typeryksiä tahansa välittyy hänen kauttaan tunteita herättävästi. Janne Virtanen, Hannele Lauri ja perheen lapset Santtu ja Ada tekivät käsittämättömän upeat roolityöt. Välillä sitä oikein pysätyi kysymään itseltään, että näytteleväthän nuo nyt. Piina ja armottomuus jonka henkilöhahmot välittävät, osuu ja tuntuu vaikka kääntäisi hetkeksi katseensa ja ajattelisi kukkasia ja poneja.
Olisi mielenkiintoista tietää mitä Aku Louhimies itse ajatelee elokuvastaan. Väittäisin Valkoista kaupunkia nimittäin hänen parhaaksi ja rehellisimmäksi työkseen. Tässä ei näy kohteliaisuus niitä katsojia kohtaan, joiden täytyy saada kommunikoida elokuvan aikana keskenään, sen enempää kuin rahoittajien toivomukset tai markkinavainutkaan. Ainoa tahra muuten puhtaan synkässä elokuvassa on sen kaupallisella tavalla harhaanjohtava slogan: Kaiken menettäminen on vasta alkua. Kymppi vetoa, että tämän sloganin on keksinyt Markus Selin, joka on halunnut Suomen pinnallisiksi kokemiaan markkinoita ajatellen mukaan vähän mediaseksikkyyttä. Ehkä tämän elokuvan megalomaaninen pelastus on se, ettei tätä oltu kaavailtu niinkään Suomeen, vaan ensisijaisesti ulkomaille. Juoni on koruttomuudessaan, suoraviivaisuudessaan ja sadistisessa armottomuudessaan kerrassaan loistava, rohkeakin. Valkoinen kaupunki on loskainen, eikä se anna pienintäkään toivoa edes toivonkipinästä.Vaikka kysymyksessä onkin yksi tämän vuoden suurista elokuvista, emme suosittele siltikään pilaamaan hyvää päivää tällä kokemuksella. Sillä niitäkin päiviä tulee, joita ei voi oikein pilata...
Taustamusikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi:
HIM - Greatest Lovesongs Vol. 666
Slayer - Seasons In The Abyss
