Väärentäjä (Q1/08)

Kokonaisarvio: * * * (Kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Oheisviiniksi sopinee parhaiten jokin saksalainen punaviini. Tärkeintä kuitenkin, ettei viini ole liian täyteläistä.

Hitlerin aikaiSen Saksan yhtenä sodankäynnin strategiana oli kaataa Britannian ja Yhdysvaltain taloudet. Keinona käytettiin väärennettyä rahaa, jota alettiin painaa keskitysleirille joutuneen mestarillisen juutalaisväärentäjän avustuksella.

Keskitysleirielokuvat toistavat toinen toisiaan. Niiden ympärille voidaan rakentaa erilaisia kehystarinoita, mutta keskeisin tunnelma on silti aina sama, masentava harmaus. Ei sillä, että etninen puhdistus nyt mitään sunnuntaisiivoa muistuttaisikaan, mutta esimerkiksi Päivä ilman sotaa tarkasteli muutoin ahdistavaa sodankäyntiä joulun yli kestäneen tulitauon kautta erittäin onnistuneesti. Olisi hienoa nähdä joskus myös keskitysleirielokuva, jossa olisi muutakin toiveikkuutta kuin usko vapaudesta. Väärentäjässä ilon aihetta antoi se, että vangitut olivat päässeet parhaille mahdollisille paikoille, mutta elokuva olisi ollut parempi, mikäli vangitut olisivat edes hetkeksi voineet unohtaa oman asemansa. Todellisuudessa joku juutalaisista on aivan varmasti unohtanut hetken häivähdykseksi ympäröivän maailman ja nähnyt vain maasta pilkistävän leskenlehden. Sen hetken ympärille jonkun pitäisi tehdä elokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: P3Street, Tukholma

Charlie Wilsonin sota (Q1/08)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Philip Seymour Hoffman on loistava.

Oheisviiniksi suosittelemme kylmän sodan tunnelmaan pääsemiseksi Sorbusta.

Tositarina kertoo kongreSsiedustaja Charlie Wilsonista, joka haluaa ojentaa auttavan kätensä Neuvostoliittoa vastaan epätoivoista sotaa käyville afganistanilaisille. Todellinen syy jalomielisyyteen on se, että Yhdysvallat haluaa voittaa kylmän sodan ampumatta itse laukaustakaan, ja Afganistan tarjoaa tähän oivan tilaisuuden. Yhdysvaltalaisten ongelmana on vaan se, etteivät neuvostoliittolaiset saisi löytää kuolleiden afgaanisissien käsistä yhdysvaltalaisia aseita, joten Afganistaniin pitää saada järjestettyä samanlaisia aseita kuin neuvostoliittolaisilla itselläänkin on. Tämän vuoksi Charlie Wilsonin on punotava sellainen juoni, että keskenäänkin sodassa olevat valtiot haluaisivat puhaltaa Yhdysvaltain näkymättömyyden puolesta yhteen hiileen.

Charlie Wilsonin sodassa on olemassa kaikki ainekset patrioottiselle sankaritarinalle, jossa yksi mies kaataa koko Neuvostoliiton, mutta sitä elokuva ei ole. Se on hieman yllättäenkin melko itsekriittinen ja arvoihin realistisesti suhtautuva, jopa yhdysvaltalaisten epätäydellisyyttä korostava. Lieneekö jopa ensimmäinen kerta kun Hollywood-elokuvassa huomioidaan yhdysvaltalaisten vähäinen kiinnostus ja tietämys muun maailman asioista. Näyttelijät suoriutuvat tehtävistään mallikkaasti, mutta Philp Seymour Hoffman on ylitse muiden. Ei voi kuin ihailla miehen muuntautumiskykyä ja sitä, kuinka paljon luonnetta hän kaikkiin esittämiinsä rooleihin saa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Rock

2 päivää Pariisissa (Q1/08)

Luokitus: * * * (Kolme tähteä)
Taiteellisuus: * (Yksi tähti)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Ranskassa puhuttiin ranskaa
Oheisviinisuositus: Brown brothers, Everton (Aus). Kimmoisan oloinen viini, jossa oli leikkisä ja pehmyt maku. Kaukana perinteisen viinin mausta.

Kaikille niille, joiden mieleStä ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset luulevat itsestään liikoja ja pitävät itseään valittuina kansoina, on 2 päivää Pariisissa henkistä mannaa. Siinä nimittäin molemmat pyörittelevät toisilleen silmiä ja pitävät toisiaan vähän itseään tyhmempinä. Jopa siinä määrin, että taisin kokea elämässäni ensimmäistä kertaa sympatian tunteita jenkkiä kohtaan, jonka mielestä ranskalaisten pitäisi puhua Ranskassa englantia, eikä suinkaan hänen ranskaa.

Henkisen hyvityksen ja takaisin maksun lisäksi elokuva oli suunnattoman hauska. Adam Goldbergin sarkasmi toimi niin loistavasti, että elokuvan olisi voinut rakentaa lähes yksin sen varaan. Ja itse asiassa olisi pitänytkin, sillä teos koki valtavan laadullisen ja tunnelmallisen inflaation, kun tarina kääntyi kulttuurillisista ristiriidoista parisuhteen solmukohtiin. Tuntui kuin ohjaaja Julie Delbylle olisi hiipinyt mieleen pelko siitä, etteikö elokuva voisi olla tarpeeksi vakavasti otettava, mikäli siinä ei ole mukana jotain murheellista tai raskasta pohdintaa. Mutta ei se niin olisi ollut, sillä 2 päivää Pariisissa oli siihen kohtaukseen asti, jossa näytettiin Nokia, ehkä mieleenpainuvinta ja uskottavinta kevyttä viihdettä mitä olen vähään aikaan nähnyt. Ja vaikka elokuvan rohkeus parisuhdekuvioiden myötä varisikin pois, oli se siitä huolimatta yhä niin hyvä, että jään odottamaan sen ilmestymistä dvd:lle. 2 päivää Pariisissa kuuluu nimittäin niihin elokuviin, jotka voi katsoa useampaan otteeseen.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Trait Pour Trait

Tyttö ja kettu (Q1/08)

Luokitus: * (Yksi tähti)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Elokuvassa näkyy vain kolme ihmistä

Oheisviinin sijaan suosittelemme Tytön ja ketun oheen vadelman makuista Tripiä, sillä kysessä on lasten elokuva.

Pingviinien matkan ohjaajan uuSi elokuva Tyttö ja kettu kertoo vähemmän ovelasta ketusta ja ärsyttävästä, pilalle hemmotellusta kakarasta, jolla on sellainen käsitys, että maailma on villieläimiä myöden vain häntä varten. Kirosin mielessäni joka kerta kun tuhiseva kettu uupui taistelemaan tytön tyrkyttämää ystävyyttä vastaan. Elokuvan ongelma on se, että se on liian lapsekas vakavasti otettavaksi, mutta liian realistinen lasten seikkailuelokuvaksi. Ketulla ei ole samastuttavaa persoonaa, mutta samalla se on liian inhimillinen villieläimeksi. Toisekseen, en ymmärrä miksi joka hemmetin luonnosta kertovaan elokuvaan on pakko änkeä metsän kaikki villieläimet yhden aarin alueelle. Siellä ne nytkin telmivät toisilleen häiriöksi olematta, ketut ja jänikset, mäyrät ja karhut, hirvet ja ilvekset.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: P3 - Street, Tukholma

Vuoden 2007 Valinnat

Taide-elokuvavuosi 2007 on kasaSsa ja on aika julkistaa vuoden vaihtoehtoelokuvan, näyttelijän, viinin ja elokuvateatterin nimet, sekä paljastaa kuka saa Taide2000:n erikoispalkinnon. Vuoden vaihtoehtoelokuvan valinta oli tällä kertaa poikkeuksellisen helppoa, sillä todellisia voittajakandidaatteja ei ollut oikeastaan kuin kaksi, voittaja sekä Roy Anderssonin Sinä elävä, joka siitä huolimatta että loistava elokuva olikin, ei noussut todella haastamaan voittajaa. Näytelijän osalta valinta olikin jo vähän vaikeampi ja viinin kohdalla mielipiteitä jouduttiin punnitsemaan pitkään ja hartaasti.

Taide2000:n valinnat vuonna 2007:

Taide2000:n erikoispalkinto: Espoo Ciné-elokuvafestivaali

Espoo Ciné ansaitsee erikoispalkinnon kertakaikkisen ystävällisen ja lämminhenkisen tunnelmansa takia. Asiat hoituvat iloisella ja avuliaalla mielellä järjestäjätasolta aina lipunmyntiin saakka, jossa työtä tekee alakoulun limudiscohenkisesti eri ikäiset ja näköiset ihmiset. Yhtenä bonuksena päättyneen vuoden tapahtumassa oli Kino Tapiola, jonka eteisaulassa myytiin muovikuvun alta kotitekoisen näköistä pullaa. Sama sympaattisuus koskee koko tapahtumaa, vaikka itse elokuvat ovatkin laadukkaita ja haastavia. Mutta kiteytettynä Espoo Cinén hyvyydestä, siellä voi kokea itsensä henkilökohtaisesti tervetulleksi. Go Espoo Ciné!

Vuoden elokuvateatteri: Kesäkino Engel

Kesäkino Engelissä oli päättyneenä kesänä aiempaan nähden rennompi tunnelma ja enemmän tilaa. Ehkä juuri siksi myös siellä koki itsensä aiempaa tervetulleemmaksi, jonka myötä sitä sai enemmän irti ulkoilmateatterin erittäin hyvin valituista elokuvista, sekä ylivertaisesta oheistarjonnasta, eli miljööstä, kesästä ja tarjoilusta. Kesäkino Engel ei olisi se upea kesäkino Engel ilman hemmetin kovia penkkejä, purjekatoksen vuotavia reunakohtia, aina liian kaukana olevia lämpölamppuja tai harmaita huopia.

Vuoden elokuvaviini: Il barco, Brindisi

Vuosi 2007 oli elokuvan yhteyteen löydettyjen viinien osalta satumaisen hyvä. Löysimme vuoden varrella yhteensä kolme viiniä, joiden puolesta ei voi olla kuin pahoillaan, etteivät tulleet valituiksi vuoden elokuvaviiniksi. Valkoviinien puolelta tämän valitsemattomuuden vääryyden kokivat ranskalainen GD White sekä autralialainen Dry Muscat ja punaviineissä italialainen La Borgata. Se ainoa viini, joka siis saa arvoisensa kunnian, tulee samasta maasta kuin viime vuoden voittajaviinikin, Italiasta. Keskitäyteläinen punaviini Il Barco Brindisi tulee Apuliasta ja on suussa pehmeän ja tarpeeksi paksun tuntuista. Siitä puuttuu monesti italialaisista ja ranskalaisista viineistä löytyvä aavistuksen pirullinen terävyys. Maultaan Brindisi on voimakas ja marjaisa. Ja vaikkei pullon ulkonäöllä ehdottomasti maun kanssa olekaan tekemistä, on Brindisistä sanottava, että sen ulkonäkö huokuu ihailtavaa arvokkuutta ja pullo tuntuu hyvältä kädessä.

Vuoden näyttelijä: Miki Manojlovic (Irina Palm)

Vuoden 2007 parhaan näytteljiäsuorituksen teki Irina Palmissa miespääosaa näytellyt Miki Manojlovic. Hänen roolihahmostaan, tyttöpaikan pyörittäjästä, välittyi samanaikaisesti niin ystävällisyyttä ja lämpöä, kuin kovuutta ja vastenmielisyyttäkin. Manojlovic teki hahmostaan sellaisen, että vaati aikaa ennen kuin osasi päättää, tulisiko hahmosta pitää vai suhtautua siihen varauksella. Toisaalta myös Outi Mäenpää suoriutui Musta jää-elokuvassa samanlaisesta usean suunnan roolistaan aivan yhtä hyvin, ellei jopa paremmin, mutta Manojlovicin roolissa piirteiden kontrasti on ainutlaatuisen suuri.

ja...

Vuoden 2007 vaihtoehtoelokuva: El Custodio

Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilla esitetty Rodrigo Morenon ohjaama ja käsikirjoittama El Custodio oli loppujen lopuksi aika selkeä valinta vuoden 2007 vaihtoehtoelokuvaksi. Argentiinalaisen ministerin henkivartijasta, kuuliaisesta Rubenista kertova rauhallistempoinen elokuva on täynnä henkeäsalpaavan upeita kuvia ja juoni on vaihtoehtoiselle elokuvalle sopivan suoraviivainen ja arkisuutta kunnioittava. El Custodio kuvaa lisäksi henkivartijan työtä pääpiirteittäin realistisemmin kuin yksikään muu elokuva, jonka nimessä viitataan hengen vartiointiin. Rauhallisen tahdin vuoksi silmään ehtivät pistää sellaiset asiat, jotka monissa muissa elokuvissa jäävät huomaamatta sen takia, että ovat vasten tahtoa itsestäänselvyyksiä, eikä niitä ehdi muun tarjonnan ohessa miettiä. Tai en ainakaan itse muista kovin monessa elokuvassa murehtineeni sitä, ehtiikö päähenkilö syödä jossain välissä. El Custodio oli melkein enemmän pala mielenkiintoista arkea kuin elokuvaa ja siksi se on vuoden 2007 vaihtoehtoelokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Articolo 31 - Nessuno ja Tropa De Elite - Soundtrack