Palkitut 2009:

Vuosi 2009 on paketoitu taide-elokuvien oSalta, ja on aika kuoria kermat päältä. Taide2009-palkinnosta sanottakoon vielä ennen voittajan nimen julistamista sen verran, että valinta oli tällä kertaa ehkä vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. Ongelma syntyi siitä, ettei toinen kahdesta voittajaehdokkaasta, Postia pappi Jaakobille, ollut imagoltaan kovinkaan taiteellinen, mutta muilta osin sitäkin ainutkertaisempi. Särkyneet syleilyt oli sitä vastoin taiteellinen, värikäs, loistava, ulkomaalainen ja Pedro Almodovaria, muttei niin voimakas kuin Postia pappi Jaakobille. Taide2000 joutui toisin sanoen tekemään eräänlaisen valinnan taiteen ja elokuvan välillä. Palkitakko Almodovar, joka ei hyvistä yrityksistä huolimatta ole voittanut vielä kertaakaan Taide2000:n arvostetuinta palkintoa? Vai palkitakko Härö, sillä rehellisesti sanottuna, myös Taide2000:tta vaivaa sen verran Nyt-liitesyndrooma, että Postia pappi Jaakobille olisi ollut paljon parempi kandidaatti, mikäli se olisi ollut ulkomaalainen, ennen vuotta 1970 valmistunut ja tosi vaikea. Mutta kun ei ollut.

Valinnat:

Vuoden 2009 elokuvateatteri:

Kino Engel

Kino Engel oli sen verran ilmeinen valinta vuoden elokuvateatteriksi, että Taide2000 teki päätöksen olla jakamatta kyseistä titteliä enää tämän vuoden jälkeen, mikäli kilpailutilanne ei oleellisesti muutu. Kino Engel on jo hämyisten puitteidensa puolesta etulyöntiasemassa, mutta parhaan elokuvateatterin siitä tekee ohjelmisto, joka on Orionin ohjelmiston ohella ainoa, johon on uskallettu mahduttaa mitään vähääkään riskialtista.

Taide2000-erikoispalkinto:

Marja Järviö / Maxim

Edesmenneestä Bio Citysta Maximin projektorin taakse siirtynyt Marja Järviö ansaitsee vuosikymmenen viimeisen Taide2000-erikoispalkinnon vanhanaikaisesta palvelualttiudestaan, sekä rakkaudestaan elokuvaa kohtaan. Järviö on kuluneen vuosikymmenen aikana osoittanut kykynsä nostaa elokuvista esiin pelkkien kehysten lisäksi myös seikkoja, joita voi aistia muuten kuin näkemällä. Hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ja hyviin taustatietoihin nojautuvien analyysiensä ansiosta monesta huonostakin elokuvasta on löytynyt joku mielenkiintoinen yksityiskohta.

Vuoden 2009 elokuvaviini:

Vesevo Fiano di Avellino

Haimme Gomorran rinnalle viiniä, joka olisi olemukseltaan anteeksipyytelemättömän tylyä, mutta silti laadukasta ja hyvää. Erottajan Alkon myyjä kaivoi hyllystä Napolin liepeiltä tulleen Vesevo Fiano di Avellinon, ja osui nappiin. Viini osoittautui Gomorran rinnalle juuri sopivan ylimieliseksi, mutta silti niin loistavaksi, että se erottui edukseen myös omin avuin.





Vuoden 2009 näyttelijä:

Maria Heiskanen/Ikuistetut hetket

Maria Heiskanen onnistui luomaan Ikuistetuissa hetkissä poikkeuksellisen vahvan ja aidon oloisen persoonallisuuden näyttelemäänsä hahmoon. Erityisen hienon suorituksesta teki se, että Heiskasen näyttelemä Maria Larsson oli verrattaen seesteinen ja hillitty henkilö. Heiskanen vaikutti kuitenkin olevan roolihahmossaan niin hyvin sisällä, että tuntui kuin hän olisi kyennyt välittämään tämän arkisimmatkin ajatukset katsojalle pelkällä läsnäolollaan.

Taide2009-palkinto vuoden parhaasta elokuvasta:

Klaus Härö - Postia pappi Jaakobille

Postia pappi Jaakobille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan niin ylivoimaisen hieno elokuva, ettei Taide2000 voinut taiteellisesta painotuksestaan huolimatta olla palkitematta sitä vuoden parhaana elokuvana Taide2009-palkinnolla. Se on poikeuksellisen koskettava, herkkä, voimakas, persoonallinen ja aito. Postia pappi Jaakobille osaa kertoa kauniisti, mutta ilman yliammunnan häivähdystäkään sellaisen tarinan, jossa 99% maailman elokuvista olisi sortunut jonkin asteiseen siirappisuuteen. Klaus Härön teos on kuin Slayerin tai Misfitsin kappaleet parhaimmillaan. Siinä on juttu, joka riittää ammattitaitoisesti vedettynä sellaisenaan. Ilman suuria käänteitä, valtavia efektejä, mahtailua tai todistelua.

Lue tarkempi esittely tästä.

Kirjoituksen taustamusiikkina soi: A Camp - Colonia

Stockholm tour 2009 - Hallonbergen

Vuonna 2005 eräs ruotSalaisnainen sylkäisee suustaan ulos Hallonbergenin nimen. Hän ei tee sitä tahallaan, vaan inho ja puistatus syntyvät nimen taakse täysin vilpittömästi. Hallonbergen ei ole rikostilastoissa piikkipaikalla, mutta se on samalla tavalla kuolemattoman maineensa vanki kuin Rinkeby, Hervanta tai Jakomäkikin. Jos ruotsalaisnaisen tulisi valita, hän muuttaisi viimeiseksi Hallonbergeniin.

Vuonna 2009 Taide2000 nousee metrotunnelista rullaportailla Hallonbergen centrumiin. Pronssisten hevosten ympärillä elää arkeaan muutama kioski, yksi kenkäkauppa ja pari Tukholman lähiöille tyypillistä vaatemyyntiin keskittynyttä sekatavaraliikettä. Valitsemme Outlet Nightmaren sijaan pakistanilaismiehen pitämän fashion-liikkeen, sillä sieltä saa tyylikkäät thinsulate-hanskat vaivaiseen 39:n kruunun hintaan. Tiskillä ilmenee kuitenkin ongelmia. Käteiskauppaan erikoistuneella miehellä ei ole ajan hengen mukaisesti ollenkaan kortinlukulaitetta, eikä meillä ruotsalaista rahaa. "Mitä rahaa teillä sitten on?", hän kysyy. Koska kruunu on heikko ja kilpailu on Hallonbergenissä kovaa, ehdottaa mies rohkeaa kauppaa. Hän lupaa hanskat 39:llä eurolla. Ymmärräme kyllä yskän, menestykseen tarvitaan menestyksekkäitä kauppoja, mutta mielestämme turhan toivekkaiden yksittäissignaalien antamisesta saattaisi olla kokonaisuuden tulevaisuudennäkymiä ajatellen enemmän haittaa kuin hyötyä. Siksi pahoittelemme ja sanomme, ettemme voi valitettavasti maksaa hanskoista sellaista hintaa. Emme edes tyylikkäistä thinsulate-hanskoista.

Sama rohkea ja toiveikkuuteen tähtäävä yritteliäisyys leimaa oikeastaan koko Hallonbergenin olemusta. Aluetta on eläivöitetty raikkailla väreillä, pallokentillä, leikkipuistoilla, piknikpöydillä ja lähestyvään jouluun sopivilla värivaloilla. Niistä pahamaineisista kaupunginosista, joissa Taide2000 on historiansa varrella vieraillut, taistelee Hallonbergen ehkä kaikkein raivokkaimmin apatiaa vastaan. Siellä on loputon määrä hyviä ja virkistäviä elementtejä, mutta toisin kuin voisi kuvitella, ei kerrostalon pihalla kasvava pihlaja saa suinkaan Hallonbergeniä tuntumaan kotoisammalta paikalta. Se ennemminkin vain alleviivaa Hallonbergenin henkistä etäisyyttä niihin kaupunginosiin, joissa ei tarvita virkistystoimikuntia.

Kävellessämme takaisin kohti metroasemaa, kiinnittyy huomiomme lumispraylla kolmannen kerroksen ikkunaan kirjoitettuihin uudenvuodentoivotuksiin. "Gott nytt år" kuulostaa mukavalta, kunnes mieleen nousee kysymys - miksei viestin kirjoittaja ole asettanut joululle mitään toiveita.

Taustalla soi kirjoitettaessa: Promoe - Bondfångeri (2009)

Ehdokkaat Taide2000-palkintojen saajiksi:

Taide-elokuvavuosi 2009 on nyt kvartaalijärjeStelmämme mukaan ohi, ja uusi vuosi alkanut. Tästä edespäin nähtävät elokuvat siis kilvoittelevat Taide2010-palkinnosta. Mutta jottei riennetäisi asioiden edelle, on syytä valita vuoden 2009 parhaimmat elementit. Elokuvien lista on tällä kertaa varsin lyhyt, sillä päätimme tarkastella asiaa siinä mielessä rehellisesti, ettemme valinneet listalle ainuttakaan sellaista elokuvaa, jolla ei ole todellista mahdollisuutta voittaa Taide2009-palkintoa. Voittajat julistamme kalenterivuoden loppumetreillä.

Ehdolla ovat:

Vuoden 2009 elokuvaviini:

Petit Coq (99F)
Castillo de Molina pinot noir (Happy go lucky)
Mouton Cadet (Coco Chanel & Igor Stravinsky)
Vesevo fiano di Avellino (Gomorra)


Vuoden 2009 paras näyttelijä:

Anna Mouglalis / Coco Chanel & Igor Stravinsky
Maria Heiskanen / Ikuistetut hetket
Kaarina Hazard / Postia pappi Jaakobille
Francois Bégaudeau / Luokka
Penélope Cruz / Särkyneet syleilyt


Taide2009-palkinto parhaasta elokuvasta:

Pedro Almodovar - Särkyneet syleilyt
Klaus Härö - Postia pappi Jaakobille

Lisäksi jaamme Taide2000:n erikoispalkinnon, sekä valitsemme kilpailutilanteen puutteen vuoksi toistaiseksi viimeisen kerran vuoden elokuvateatterin.

Coco Chanel & Igor Stravinsky (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Elokuva ei pääty täysin vielä lopputeksteihin
Oheisviini: Mouton Cadet (Arvio tulossa)

Coco Chanel on vahva, määrätietoinen ja itSekeskeisyyteen taipuvainen nainen, joka antaa epätoivon kanssa painivalle säveltäjälle, Igor Stravinskylle, mahdollisuuden, sanan useammassa merkityksessä. Elokuva kertoo suoraviivaisesti ja ranskalaisen tylyllä otteella tapaukseen liittyvien ihmisten tarinan.

Coco Chanel & Igor Stravinsky -elokuvaa on pakko kehua, sen mahdollisesti jopa tahattomasta rehellisyydestä, sillä juuri se tarjoaa mahdollisuuden puntaroida eri asioiden painoarvoa. Coco Chanelista olisi tuskin tullut Coco Chanelia, ellei hän olisi jyrännyt valitsemallaan tyylillä, muiden mielipiteistä ja odotuksista piittaamatta, kohti tähtäimeensä löytynyttä määränpäätä. Erottuvaa tulosta tehneelle, itsenäisten naisten esitaistelijalle tulee nostaa hattua, sillä muiden muassa hän on kantanut kortensa kekoon naisten ja miesten tasavertaisuuden puolesta. Niin hyvässä kuin pahassakin, sillä Coco Chanelin voi halutessaan nähdä myös poikatytöstä siaksi kasvaneena Peppi Pitkätossuna. Ja juuri se tekee elokuvasta kutkuttavan. Chanelin tyyliä voi pitää suurta kuvaa ajatellen välttämättömänä, tai sitten hänet voi nähdä naispuolisena vaimonhakkaajana.

Igor Stravinskyn puolelta elokuvassa on ehkä mielenkiintoisinta musiikki, jota käytetään hienosti yhtenä kerrontamuotona. Tunnelma, joka Stravinskyn sävellystyöstä ja muusta pianon hakkaamisesta syntyy, on huomattavasti kuvaa vahvempi väylä säveltäjän pään ja suhteen sisään, joka hänellä vaimonsa ja Coco Chanelin kanssa on. Ongelmana Mads Mickelsenin näyttelemässä hahmossa on taas nähtävä se, että ainakaan Taide2000 ei päässyt missään vaiheessa täysin irti hänen James Bond-kytköksestään, mikä on sikäli erikoinen seikka, että muutamassa muussa hänen näyttelemässään roolissa asia on painunut huomattavasti helpommin taka-alalle.

Toinen pieni kritiikin poikanen elokuvassa kohdistuu Coco Chanelin kädenjäljen esittämiseen. Tietenkin hänen työnsä hedelmistä voi nauttia marssimalla mihin tahansa muotiliikkeeseen, ja tottakai elokuva kertoo nimensä mukaisesti Chanelin ja Stravinskyn suhteesta, mutta siitä huolimatta Chanelin työn kuvaaminen olisi piristänyt ja rikastuttanut kokonaisuutta. Nyt sitä näytettiin juuri sen verran, että tuntui kuin ohjaaja olisi halunnut feidata koko asian, muttei nimen suuruuden takia olisi uskaltanut.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: El Matador - Au Clair du Bitume

Tulossa:

Kalenterimme mukaan joulukuun alusta alkava taide-elokuvavuosi 2010 lähestyy huimaa vauhtia. Ennen Q1/10:n alkua ja Vuoden 2009 parhaita elokuvia, näyttelijöitä ja viinejä koskevan ehdokaslistan julkistamista annamme vielä arvion ranskalaiselokuvasta Coco Chanel & Igor Stravinsky.

Obs! Vaikka aloitammekin taide-elokuvavuoden 2010 kvartaalikalenterimme mukaisesti, alkavat Taide2000:n 10-vuotisjuhlallisuudet vasta tammikuussa 2010.

Onnittelusähkeitä vastaanotetaan osoitteessa taide2000@gmail.com.

Särkyneet syleilyt (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * * (viisi tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * * * (viisi tähteä)

Erityistä: Elokuvassa näkyy uskomattoman hienoja seiniä.

Oheisviini: Los Monteros. Aavistuksen glögimäinen ja rusinainen viinivalinta ei osunut tällä kertaa erityisen hyvin nappiin, sillä Los Monteros oli olemukseltaan hieman liian kitkerää, hapotonta ja karkeaa Särkyneiden syleilyjen rinnalla.

Särkyneet syleilyt kertoo sokeutuneen elokuvaohjaajan ja hänen kohtaloonsa vaikuttaneiden ihmisten tarinan. Sen, mikä vaikutus jokaisella tarinan hahmolla on johonkuhun toiseen, ja kuinka kukin on jollain tavalla sidoksissa kaikkeen mitä elokuvassa tapahtuu.

On olemaSsa muutama syy miksi Särkyneet syleilyt on niin hieno elokuva kuin on. Siinä on hieno tunnelma, juonen dramatiikka tuodaan esiin sopivan hillitysti, elokuva on täynnä kerrassaan upeita kuvia ja kokonaisuutta on osattu maustaa mitä hienoimmilla yksityiskohdilla.

Taide2000 on kritisoinut useampaan otteeseen valkokankaiden hengentuotteita siitä, että esimerkiksi rakastelukohtauksissa itse rakastelun merkitys on jäänyt täysin toisarvoideksi sen rinnalla, että kyseiseisissä kohtauksissa on havaittu loistava tilaisuus näyttää ihmisille alastomuutta. Pedro Almodovar taas tuntuu laittaneen Särkyneisiin syleilyihin rakastelukohtauksia nimenomaan niiden merkityksen takia. Yhdellä kertaa kaikki tapahtuu lakanoiden alla, toisella sohvan selkänojan yli kiipeävät harittavat varpaat. Tosin, eipä Almodovarkan voinut olla näyttämättä Penélope Cruzin rintoja, mutta katsottakoon tätä nyt läpi sormien vaikka sen takia, että hän myös rohkeni kuvata kohtauksen, jossa varjokuvat yhtyivät suutelemaan toisiaan verhojen takana. Ja juuri se oli varsin kuvaava esimerkki niistä pienistä nostalgisromanttisista yksityiskohdista, joiden myötä elokuva näyttäytyy niin sympaattisena, että ohjaajan tukkaa olisi pakko vähän pörröttää, mikäli häneen sattuisi törmäämään alle tunnin sisällä elokuvan päättymisestä.

Kaikkein hienointa Särkyneissä syleilyissä ovat kuitenkin kuvat, joita projektori nähtäväksi ampuu. Seiniä, vaatteita, koruja, värejä, katuja. Uskomattomia kuvia joka ikinen. Oikeastaan koko elokuvan voisi ripustaa seinälle kotia koristamaan, mikäli se vain olisi jotenkin mahdollista.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Rohff - Au-Dela de Mes Limites

Revanche (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * (Neljä tähteä)
Erityistä: Revanche oli työkiireiden takia ainoa R&A-elokuva, jota Taide2000 ehti tänä vuonna katsomaan.

Ilotytön hommia tekevä nuori nainen menehtyy epäonniSesti luoteihin, jonka seurauksena hänen poikaystävänsä maailma kääntyy katolleen, ja hän alkaa purkaa pahaa oloaan puiden hakkaamisella ja syyllisen jahtaamisella.

Tämän hetken trendi tuntuu olevan, että elokuvien aiheille annetaan runsaasti aikaa ja tilaa kehittyä. Revanche kulkee samoilla linjoilla, mutta paketti pysyy siitä huolimatta erittäin kompaktina. Se ei matele eikä kiirehdi, vaan etenee tasaisesti sellaista vauhtia, että käänteitä ja roolihahmojen ajatuksia ehtii pureskella. Revanchessa ehtii tapahtua tunnin aikana paljon, mutta samalla aika tuntuu kulkevan verkkaisesti.

Näyttelijäsuoritukset ja roolitus ovat osuneet Revanchessa nappiin, sillä useammankin kuin vain päähenkilön kohdalla herää ajatus persoonallisuuden siitä puolesta, jota ei elokuvassa nosteta esiin. Ei kyseinen ulottuvuus mitenkään erityisen vahvasti pistä silmään, mutta kuitenkin sen verran, että se on syytä mainita.

Parasta koko teoksessa on kuitenkin sen sanoma, joka ei tunnu siltä kuin sillä yritettäisiin siirtää vuoria, vaan ennemminkin vain pieneltä muistutukselta asettaa kokemilleen asioille mittasuhteet. Revanche pakottaa miettimään rajoja ja pohtimaan mikä on minkäkin teon hinta ja mistä kukakin on itse vastuussa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Placebo - Battle For The Sun

Gomorra (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * (kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Oheisviini: Napolin liepeiltä tuleva Vesevo Fiano di Avellino oli sopivan röyhkeä ja tanakka valkoviini alamaailmasta kertovan elokuvan rinnalle. Se oli sekä uskottava, että hienostunut seuralainen.

Erityistä: Elokuvan kiintopiste oli aivan muualla kuin Gomorra-kirjassa.

Roberto Savianon Gomorra on mielenkiintoinen tarina, mutta kirjaSsa se kätkeytyy käsittämättömän vaikeaselkoisen tekstin taakse, elokuvassa sekavuuden keskelle. Valkokankaalla elokuva ei tahdo tarjota oikein sellaista tartuntapintaa, joka veisi mukanaan Napoliin tai jonkin perheen ruokapöydän ääreen. Gomorra närppii. Se kertoo paljosta vähän, muttei mistään sen enempää. Se taas aikaansaa sen, ettei Italian karua todellisuutta tahdo erottaa amerikkalaisen action-elokuvan mielikuvitusmaailmasta muuten kuin muistuttamalla itseään tarinan kertovan tosielämästä. Pintaa raapivan tyylin voi tietysti nähdä yhtälailla taiteena kuin päämäärättömyytenäkin, mutta valitettavasti ainakin Taide2000:n silmissä se kallistui jälkimmäisenä mainittuun suuntaan.

Mutta ei Gomorra silti totaalinen floppi ollut. Kerrontatapa oli suurpiirteisyydestään huolimatta mukavan tyly ja maisemat rosoisia. Lisäksi on pakko tunnustaa elokuvan kärsineen aavistuksen verran kovista ennakko-odotuksista. Taide2000:n historian varrelta on Gomorran oikean tähtimäärän päättäminen osoittautunut kaikkein vaikeimmaksi. Mutta koska emme jaa kolmea tähteä, oli kaksi tähteä selkeästi parempi vaihtoehto kuin neljä.

Taustamusiikkina tekstiä kirjoitettaessa soi: Articolo 31 - Nessuno

A Complete history of my sexual failures (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Elokuvaa seurasi huomattavan naisvaltainen yleisö

Lähtökohdat elokuvalle, jonka nimeSsä on sana sexual, ja joka kertoo päiväkirjahenkisesti hieman reppanasta jampasta, joka haluaa selvittää miksi elää ilman naista, ovat aika mielikuvituksettomat ja heikot. Kun trailerissakin annetaan vielä maistiaisia lady dominasta ja Viagran popsimisesta, ei elokuvalta osaa odottaa oikein muuta kuin myötähäpeään ja piittaamattomuuteen perustuvaa huumoria, sekä pienimuotoisen ihastuksen värittämää onnellista loppua.

Ja niinhän A Complete history of my sexual failures myös etenee. Täysin ennalta arvattavan kaavan mukaan. Siitä huolimatta se ei ole alkuunkaan niin huono elokuva kuin sen pitäisi olla. Elokuvan päähenkilö ei ole mitenkään niin poikkeuksellisen sympaattinen tai hauska, että hänen kliseisyytensä unohtuisi jotenkin sen takia, mutta jostain syystä elokuvaa on helppoa katsoa läpi sormien ja sille voi antaa kaiken jo heti ensi metreillä anteeksi. Jopa laimeaksi jäävä domina-kohtaus on sellainen, että sen vain kokee kuuluvan jollain tasolla kokonaisuuteen. Ei A Complete history of my sexual failures mitään suurempia kysymyksiä herätä tai nauratakaan loputtomasti, mutta se on ok. Poikkeuksellisen ok.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Generations FM

Postia pappi Jaakobille (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * * * * (VIISI TÄHTEÄ)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Postia pappi Jakobille on erittäin vahva kandidaatti Taide2009-palkinnon voittajaksi.

Naispuolinen elinkautisvanki armahdetaan 12:n vuoden istumisen jälkeen, ja hänelle tarjotaan töitä sokean papin apuna. Tehtävänä on lukea papille tuleva posti ja kirjoittaa vastaukset tämän sanelun mukaan. Ja siinäpä se pääpiirteittäin.

Klaus Härö on kylmähermoinen mies. Hän on uSkaltanut jättää kaikki ylimääräiset krumeluurit syrjään ja keskittyä elokuvassaan yksinomaan oleelliseen. Ilman turhaa dramatisointia, ilman turhia kevennyksiä, ilman "kuumimpia" näyttelijöitä ja ilman superlatiiveja. Hän on uskaltanut mennä suoraan asiaan ja kertoa voivatko pappi ja kyyninen vanki tehdä toistensa elämästä rikkaamman. Kun hän on saanut sen kerrottua, elokuva loppuu. Mielenkiintoista tässä kaikessa yksinkertaisuudessa on myös se, kuinka suureen rooliin näyttelijöiden pienimmätkin ilmeet ja eleet nousevat. Heiltä ei odota sanoja, sillä he kertovat tarvittavan myös toisin.

Postia pappi Jaakobille on nostalginen, koskettava ja poikkeuksellisen syvälle osuva elokuva. Sen jälkeen ei voi olla arvostamatta edes hitusen Klaus Härön tunnetajua ja kunniakasta tapaa kuvata inhimillisiä ihmisiä. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Abba - Abba

Luokka (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * (Yksi tähti)
Erityistä: Elokuvassa on käytetty varsin säästeliäästi musiikkia

Tämän hetken trendi on selväSti antaa tarinoille aikaa. Kevätkvartaalin varrella valtaosa näkemistämme elokuvista on ollut kestoltaan yli parituntisia. Luokka oli yksi tämän ryhmän edustajista. Se on siinä mielessä harvinaisen mielenkiintoinen elokuva, että siinä ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään, mutta silti se ottaa otteeseensa, eikä tunnu missään määrin pitkäveteiseltä. Räjähdysherkkyys on ilmassa alati, mutta silti itse räjähdystä ei tule odotettua sen enempää kuin pelättyäkään.

Yksi Luokan nerokkaimmista asioista on naiseuden kuvaus. Elokuva esittää kerrassaan mainiosti tarinan tytöstä, joka pahoittaa yhtäkkiä jostain miehelle täysin käsittämättömästä syystä mielensä, ja leppyy sittemmin yhtä arvaamattomasti. Tapaus on sikäli varsin aidon ja samastuttavan oloinen, ettei elokuva anna pureskeltua vastausta siihen, mistä kaikki johtui. (En tosin miehenä tiedä antoiko myöskään pureskelematonta)

Sappinesteet elokuva saa kiehumaan muutamasta eri syystä. Yksi suurimmista on oppilaiden asema koulussa. He saavat huomattavan paljon liikaa vastuuta ja luottamusta, ottaen huomioon kuinka huonosti he kykenevät ihmisraakileina annettua vastuuta kantamaan. Katsojana tekisi mieli puuttua peliin siinä vaiheessa, kun opettaja ei osaa olla aikuinen sellaisella hetkellä, jolloin tilanne sitä ehdottomasti vaatisi. Ehkä juuri tästä syystä Luokka on eniten jälkipuintia aiheuttanut elokuva tämän vuoden varrelta. Se taas kertoo siitä, että Perhonen lasikuvussa -tyylisesti pelkistetty elokuva on yksi voimakkaimmin tunteita herättänyt teos.

Taustamusiikkina tekstiä kirjoitettaessa soi: Kery James - A L'Ombre Du Show Business

Yacoubian - Talo Kairossa (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * (Ihan hyvä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Egyptiläisessä elokuvassa puhutaan silloin, kun eurooppalaisessa ollaan hiljaa.

Oheisviini: Rapsani tsantali (Arvio tulossa erillisenä)

Mikäli elokuva keStää yli kaksi ja puoli tuntia, pitää kestolle olla olemassa hyvä syy. Yacoubian - Talo Kairossa -elokuvassa syy oli asetelmien perusteellisessa rakentelussa, mutta valitettavasti lopputulos ei siitä huolimatta kyennyt vastaamaan huutoon aivan toivotulla tavalla. Saman talon ihmisten elämänvaiheet niputettiin kyllä kasaan ihan ok, mutta kaksi ja puolituntisesta elokuvasta olisi pitänyt löytyä ehdottomasti enemmän vääntöä.

Ei Yacoubian suoranaisesti pettymys ollut, mutta vähän valjun maun se jätti, sillä asetelmat ja puitteet olisivat tarjonneet eväitä paljon parempaankin. Näyttelijäsuoritukset olivat parissa yksittäisessä kohdassa kamalia, eikä henkilöhahmoihinkaan saatu tarvittavaa syvyyttä. Tarinassa oli mukana hahmoja, joita olisi kaiken järjen puitteissa pitänyt kyetä vihaamaan huomattavissa määrin, mutta nyt ne tuntuivat lähinnä vain rasittavilta. On ongelmallista, mikäli käy kuten Yacoubianissa, että yhdenkään elokuvan henkilön kohtalo ei tunnu enää lopputekstien aikaan sen enempää oikealta kuin väärältäkään.

Löytyi elokuvasta silti paljon hyvääkin. Muutamana esimerkkinä mainittakoon tunnelma, egyptiläisen luonteenlaadun avoin tarkastelu, sekä uskonnon merkityksen oivallinen havainnollistaminen. Yacoubian onnistui kiteyttämään vain muutamalla pienellä eleellä suuria uskontoon liittyviä asiakokonaisuuksia. Sen, kuinka uskonto yhdistää ja luo turvaa, mutta myös sen, kuinka sitä käytetään pelotteena tai tekosyynä täysin uskosta riippumattomien mielihalujen toteuttamiseen.

Kiteytettynä, Yacoubian - Talo Kairossa on hyvä kulttuurimatka paikkaan, jossa ihmisille annetaan liian pitkä puheenvuoro.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Leeroy - Bollywood Trip

Ikuistetut hetket (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Kyllä, suosittelemme)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Erityistä: Yksi Taide2000:n jäsenistä joutui jääväämään itsensä elokuvan arvioinnista sukulaisuussuhteen vuoksi.

Oheisviini: Los Montero (Arvio erillisenä)

On varSin harvinaista päästä enää reilun tunnin jälkeen sisään sellaiseen elokuvaan, joka on siihen saakka tuntunut etäiseltä. Yhtälailla harvinaista lienee, että hidastempoisen elokuvan etäisyys ei varsinaisesti häiritse. Ikuistetuissa hetkissä toteutuvat nämä molemmat harvinaisuudet. Elokuvan alku on ihan mukavaa ja lupaavaa katsottavaa, mutta kun kerronta ei vielä tunninkaan kohdalla ole päässyt oikein juurtumaan, alkaa istuma-asento hiljalleen puuduttaa. Uupumus on kuitenkin siinä mielessä valheellista, että Ikuistetut hetket onnistuu koukuttamaan jollakin niin herkällä tunteen tasolla, ettei sitä oikein edes tajua. Se on juuri sellainen elokuva, jonka hyvyyden tajuaa oikeastaan vasta silloin, kun lopputekstit ilmestyvät kankaalle.

Entistä paremman Ikuistetuista hetkistä tekee se seikka, että hillittyä kokonaisuutta on saatu sävytettyä pienillä ja elokuvan henkeä vastaavilla yksityiskohdilla. Oivallinen esimerkki tällaisesta on näyttelijä Maria Heiskasen hymy. Hän väläyttää sitä juuri niin harvoin, ettei roolihahmo määrity sen mukaan, mutta kuitenkin sen verran usein, että hymyt jäävät elokuvasta mieleen. Tietynlaista lämpöä elokuvalle antaa myös stereotyyppistä ruotsalaiskäsitystä vastaan sotiva asetelma, jossa alkoholiongelmasta pahiten kärsivä ihminen ei olekaan suomalais-, vaan ruotsalaistaustainen. Erityisesti, kun suomalaistaustaisiakin olisi ollut tarjolla. Ikuistetut hetket onnistuu muutenkin nostamaan esiin ja ravistelemaan sellaisia asioita, jotka ovat päässeet unohtumaan monilta muilta paitsi niiltä, joita asiat kaikessa negatiivissävytteisyydessään koskee. Tasa-arvoisuuden parisuhteessa ja kaikenlaisen työn arvostamisen muun muassa. Lisäksi elokuvasta on mainittava sen hieno ja persoonallinen tapa antaa arvoa lämpimälle perhekeskeisyydelle, sopeutumiselle sekä anteeksiannolle.

Vaikka Ikuistetut hetket kertookin vahvan naisen sisukkaan tarinan, ja on siten ehkä samastuttavampi naisille, niin elokuva hemmottelee myös komiikkaa kaipaavia miehiä näyttämällä paukkupatruunoilla maataan puolustavia ruotsalaissotilaita.

Happy go lucky (Q1/09)

Kokonaisarvio: * * (Omalla tavallaan ihan hyvä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Happy go lucky tarjoaa viihteellisyytensä lisäksi mieleenpainuvia neuvoja myös tieliikenteeseen.
Oheisviini: Castillo de Molina Pinot Noir 2007 (Arvio erillisenä)

IHminen, joka suhtautuu kaikkeen positiivisesti ja näkee asioissa aina hyvät puolet on lähtökohtaisesti rasittava. Poppy, ala-asteen sinkku ope, on rasittava. Hölmö nauru, ärsyttävät retrovaatteet ja jatkuva perseily tekevät tästä omien polkujen kulkijasta pepejürgensmaisen jatkuvasti omia rajoja kokeilevan taiteilijan. Toisaalta elokuvassa on vieläkin suurempi persoona – elokuvan selkeä voittaja, koska ei pääse Poppyn pöksyihin – autokoulun opettaja Scott, jonka pinna on ainakin omaani selkeästi lyhyempi ja varmaan yleismaailmallisestikin lyhyemmästä päästä. Loistava roolihahmo!

Elokuva on hyvä, mutta ei loistava eikä huono. Taide2000:n arvosteluskaalassa, joka ei edelleenkään salli kolmen tähden arvosteluja, elokuva on selkeä kakkonen eikä nelonen. Poppy ja Scott, kaikessa mouhkaamisessaan, onnistuvat muuttamaan tuplaöveriytensä jonkinlaiseksi kipinäksi, joka oli leffan parasta antia. Muu sälä jäi jotenkin tylsäksi. Tunnusmusiikki oli teemaansopivan persoonallinen (lue: rasittava), mutta eipä se kokonaisuutta ainakaan pahentanut. Erityismaininta joka tapauksessa Poppya esittäneelle Sally Hawkinsille, joka vetää ns. idioottiroolinsa 90%:sti suu pikkaisen liian auki ja silmäluomet puolitangossa. Kannattaa kokeilla kotona. Enraha!

Viiniarvio: Castillo de Molina Pinot Noir 2007 (Happy go lucky)

Sakeus lieni enSimmäinen sana, jonka Castillo de Molina toi ensimaistaman jälkeen mieleen. Piirteen ei voi kuitenkaan sanoa taipuneen tiivistemehuille ominaiseen suuntaan, vaan mielumminkin aikuismaisuuteen tai porvarillisuuteen. Viinillä oli vertauskuvallisesti sanottuna sen verran kovat kaulukset, että uskomme jokaisen kyseistä viiniä tarjoavan ihmisen tulevan otetuksi vakavasti tilanteessa kuin tilanteessa. Olemus oli tasainen ja hillitty, jonka vuoksi viini hillitsi kaikkein suurimpia ilotteluja ja tirskahduksia kepeään hulvattomuuteen taipuvaisen Happy go luckyn äärellä. Siitä, oliko tyynnyttävyys oikea sävy kyseisen elokuvan rinnalle, voi olla montaa mieltä. Taide2000:n virallinen mielipide taipui kuitenkin enemmän siihen suuntaan, että Happy go lucky olisi kaivannut rinnallen jotain samankaltaisempaa. Pirskahtelevampaa, kukkaisempaa tai aurinkoisen yrttistä.

Castillo de Molina on hieno viini ja soveltuu varmasti mitä parhaiten palaverien keventäjäksi, tyylikkäisiin illanistujaisiin tai yhteiskunnallisen elokuvan oheen, mutta katsomamme teoksen kanssa se oli valitettavasti hieman eri yhteiskuntaluokassa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Franz Ferdinand - Tonight: Franz Ferdinand

99 Frangia (Q1/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Tää oli hyvä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Kevyt animehenkisyys antoi elokuvalle sopivan trendikkään sävyn.

Oheisviini: Petit Coq Rouge (Arvio erillisenä)

99 Frangia on siinä mieleSsä nerokas elokuva, että toisin kuin mainosmaailmaan ja jetset-elämään pureutuvalta tarinalta voisi odottaa, se ei ole pelkkää blingblingiä, imurointia ja alastomia naisia. Tai, määrällisesti kyllä, muttei henkisellä tasolla ja siinä on valtava ero. Huumeiden käyttö on huumeiden käyttöä ja alaston nainen on alaston nainen. Kumpaakaan asiaa ei yritetä sen enempää demonisoida kuin näyttää positiivisessa valossakaan. Kerronnassa ei ole sellaista silmien kiiluntaa, joka on nähtävissä peliriippuvaisen silmistä hänen kertoessaan kuinka paljon suurempia summia kaikki muut ovat laittaneet haisemaan.

Toinen nerokas piirre on, että vaikka tarinassa palaa raha, tekniikka on tuoreinta, eivätkä asiat jää kiinni varallisuudesta, niin elokuva ei silti edes yritä kilpailla Hollywoodin kanssa siitä, kuinka rikas ihminen voi olla. Rikkaan ja köyhän ihmisen välille on värvätty elokuvamaailman väliinputoaja, varakas ihminen. Sellainen, jolla on varaa kaikkeen tarpeelliseen ja vähän ylikin, mutta jonka lompakkoon tulisi ammottava lovi esimerkiksi Finnjetin ostosta.

Myös elokuvan loppu ansaitsee maininnan luovuudestaan ja yllätyksellisyydestään, sillä se tarjosi huomattavan konkreettisen vaihtoehdon tulkita tapahtumia. Toki mieli kulkee omia tahdosta riippumattomia polkujaan ja rekisteröi kaiken näkemänsä, mutta siitä huolimatta elokuvan loppu on mahdollista kokea ainakin jollain tasolla mieleisenään.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Rohff - Le Code De L'Horreur

Viiniarvio: Petit coq (99F)

Ranskalaisen 99 Frangia-elokuvan yhteyteen olimme valinneet perinteen mukaiSesti niinikään ranskalaisviiniä. Värin osalta päädyimme punaiseen, sillä hengityksen höyryyntymisen mukaan määriteltävä punaviiniviinikausi on juuri tällä hetkellä parhaimmillaan. Muutaman ehdokkaan joukosta valitsimme keskitäyteläisen Petit Coq Rouge cabernet sauvignonin, joka erottui muista edukseen hyvin ranskalaishenkisen ulkoasunsa johdosta.

Valinta osoittautui kerrassaan loistavaksi, sillä vaikkei viiniä itseään miksikään laatutavaraksi voinutkaan kutsua, niin sen huithabeli olemus täsmäsi upeasti elokuvan vastuuttoman elämäntavan kanssa. Petit Coq teki toisin sanoen juuri sen mitä me sen toivoimmekin tekevän, eli auttoi osaltaan pääsemään sisään valkokankaan maailmaan ja tunnelmaan. Sen hauska olemus ei ollut liian hallitseva, eikä sen voinut sanoa oikeastaan olleen edes kovin vahvasti esillä, mutta sävyttäjänä se meni mainiosti. Niin Petit Coq kuin elokuvan päähenkilökin hoitivat hommansa aavistuksen ylimielisinä vähän sinnepäin. Octave mainosten kirjoittamisen ja Petit Coq makunsa osalta.

Uskallamme suositella Petit Coq Rougea mitä lämpimimmin 99F-elokuvan oheen, mutta muissa yhteyksissä emme suosittele laskemaan ainakaan yksin sen varaan.

Vuoden 2008 palkitut:

Taide-elokuvavuosi 2008 oli hyvä. TeoSten yleinen taso on ollut vuosi vuodelta nousemaan päin, eli toisin kuin talous, vaihtoehtoelokuvat elävät juuri nyt jyrkkää nousukautta. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä on viiden tähden elokuvien runsastunut määrä. Siksi Vuoden vaihtoehtoelokuvan valitseminen tuntuikin poikkeuksellisen kunniakkaalta ja omasta mielestämme äidyimme jopa rohkeaksi tituleerattavaan valintaan. Koemme näin siksi, että normaalisti olemme antaneet huomattavasti enemmän painoa elokuvien monimuotoiselle ja persoonalliselle lähestymiskulmalle, mutta tällä kertaa valintamme oli poikkeuksellisen pelkistetty. Valitsemamme elokuva ei ollut poliittinen, kantaaottava, vastavoimainen tai omalaatuinen. Se oli vain hyvä, koskettava ja paras.


Taide2008 erikoispalkinto: La Rabia-elokuvan loppu

La Rabian loppu on ihailtavan napakka. Harvassa elokuvassa uskalletaan jättää loppuratkaisusta samalla tavalla kaikkea höttöä pois ja kiteyttää kaikkea sitä pariinkymmeneen sekuntiin, mitä normaalisti vatvotaan minuuttitolkulla. Kerrassaan nerokas lopetus ja ehdottomasti Taide2008 erikoispalkinnon arvoinen. Lue tästä.


Vuoden 2008 elokuvateatteri - Kino Engel

Emme ole koskaan aiemmin palkinneet Vuoden elokuvateatteri-palkinnolla kantateatterimme, vaihtoehtoisen elokuvakulttuurin esitaistelijaa, Kino Engeliä. Syy on piillyt siinä, että kyseisen pyhätön kohdalla odotukset ovat olleet sen verran korkeammalla kuin millään muulla teatterilla, eikä Kino Engel toisaalta ole myöskään vuosien aikana juurikaan kehittynyt. Haluamme tässä kohdassa kuitenkin painottaa, ettemme missään nimessä odotakaan Kino Engeliltä mitään puitteisiin liittyvää kehitystä, kuten valtavaa remonttia tai kalusteiden näkyvää uusimista, vaan ennemminkin tarjontaan ja palveluun liittyvää kehitystä. Tänä vuonna Kino Engel palautti ohjelmistonsa muutaman harhavuoden jäljiltä taas lähemmäs sitä linjaa, jonka vuoksi Engelin aikoinaan valitsimme kantapaikaksemme. Päättyneenä vuonna Sofiankadulla oli mahdollista nähdä sellaisia elokuvia, joita ei muilla valkokankailla nähty. Siksi vuoden 2008 elokuvateatteri on Kino Engel.


Vuoden 2008 elokuvaviini - Sauvignon Lurton Bordeaux

Perhonen lasikuvussa-elokuvan yhteyteen valitsemamme persoonallinen Sauvignon Lurton Bordeaux-valkoviini huokui niin kauniilla tavalla syysillan atmosfääriä, ja säilytti sen verran hyvin pehmeän makunsa, ettei vuoden 2008 elokuvaviinistä syntynyt juurikaan eriäviä mielipiteitä. Lue tarkempi esittely TÄSTÄ.

Vuoden 2008 näyttelijä - Martina Gedeck (Baader Meinohof complex)

Perustelut Martina Gedeckin valintaan ovat yksinkertaiset. Nainen tulkitsee sisäisen maailmankuvan ja mielentilan muuttumista, sekä sisäistä tuskaa niin aidon ja vaikuttavan oloisesti, ettei suoritusta voi olla huomioimatta. Rooli näyttää siltä, että se on saattanut käydä Gedeckin omillekin voimille. Hieno ja vakuuttava, päättyneen vuoden paras näyttelijäsuoritus.


Vuoden 2008 vaihtoehtoelokuva - Perhonen lasikuvussa

Perhonen lasikuvussa on ennen kaikkea koskettava elokuva. Se on myös kaunis, herkkä ja mikä parasta, suoraviivainen. Siinä on yksinkertainen tarina, jonka kiinnostavuuteen ja hyvyyteen ollaan luotettu juuri sen verran, ettei ydintarinaa ole höystetty millään sellaisella, mikä ei siihen luonnollisesti kuuluisi. Perhonen lasikuvussa on sellainen elokuva, että mikäli se ei olisi niin loistava kuin on, se olisi totaalisen puuduttava suuri harmaa lohkare, jonka olemassaolosta ei jaksaisi juuri piitata. Mutta Perhonen lasikuvussa-elokuvassa on kaikki yksityiskohdat paikoillaan, ja siksi Taide2000 valitsi sen tiukan väännön jälkeen Vuoden 2008 vaihtoehtoelokuvaksi. Lue tarkempi esittely TÄSTÄ