Shortbus (Q4)

Kokonaisarvio: * * (kaksi tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * *(kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: 23-vuotias city-nainen yhdessä miespuolisen kaverina kanssa, joka on vielä "kaapissa".
Oheisviinisuositus: Carlo Rossi California Red

New YorkiSsa on baari nimeltä Shortbus, jossa jokainen sisään tuleva asiakas saa toteuttaa ja ilmentää seksuaalisuuttaan korrektiuden nimissä niinkuin omimmakseen kokee. Elokuvan tarina perehtyy periaattessa kolmeen tai neljään pariskuntaan tai yksineläjään, joista jokaisella on omasta mielestään jonkinlaista karstaa sekusuaalielämässään ja joista jokainen käy Shortbussissa.

Tavallaan tarina oli ihan persoonallisesti kerrottu ja voimakkaasti esiin nousevan homoseksuaalisuusteemansa takia elokuvaa voisi kai luonnehtia suvaitsevaisuutta edistäväksikin, mutta jotenkin se vaan tökki. Tuntui kuin elokuvalta olisi puuttunut todellinen sielu; kuin sen suurin tavoite olisi ollut sen ilmestymisen jälkeen syntyvän kalabalikin määrä ja laatu. Tuntui kuin punainen lanka olisi ollut alastomuus, erektio ja masturbaatio, eikä suinkaan juoni johon kyseiset teemat liittyvät. Se mikä kerronnassa sen sijaan oli raikasta, oli tavallaan naisellisen pehmeä kosketus.

Valkoinen kaupunki (Q4)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävys: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: 32-vuotias, kohtalaista palkkaa pukuhommista saava, vapaa-aikanaan farkkuihin ja Marc 'O Poloon pukeutuva city-mies, joka meni edelliskesänä naimisiin.
Oheisviini: Jeanjean merlot 2005 (Arvio erillisenä)

Isä ja kolme lasta odottavat äitiä Länsiterminaalissa tervetuloa kotiin-kylttien kanssa kun äiti palaa ennalta määrittelemättömän pituselta lomaltaan. Lomalta sieltä, missä äidin elämä mahdollisesti ilman vastuunkipinää ja omistushalukkuutta omista lapsistaan olisi. Se mitä perhe on yhdessä aiemmin rakentanut, on sortunut. Onko kaikki mennyttä perustuksiaan myöten, on aluksi epäselvää, mutta alkaa kyllä hiljalleen valjeta.

Pakko sanoa alukSi muutama vilpitön ajatus:
- Jestas miten ahdistava elokuva!
- Mahtaakohan Louhimies itsekään tietää minkälaisen jalokiven on tullut hioneeksi?
- Toivottavasti Anteroinen ei ole naispääosaa näyttelevän henkilön tyttösukunimi, sillä voi olla, että miesmarkkinoilla on tämän elokuvan jälkeen pikkuisen rauhallisempaa.
- Kuvittelin ennen Valkoista kaupunkia, että lapsinäyttelijät tuovat elokuviin vääjäämättä teatterikerhomaisen säväyksen. Olin väärässä.

On hienoa katsoa kun näyttelijät näyttelevät hyvin. Silloin kun he näyttelevät liian hyvin ja aidosti, käy katseleminen pelottavaksi. Varsinkin tällaisen aiheen äärellä mitä Valkoisessa kaupungissa käsitellään. Susanna Anteroisella ovat silmät vihaisen kosteina elokuvan alusta loppuun ja sellainen lapsellinen kiukuttelu, jossa aikuisen ulkokuoren takaa voidaan laukoa mitä typeryksiä tahansa välittyy hänen kauttaan tunteita herättävästi. Janne Virtanen, Hannele Lauri ja perheen lapset Santtu ja Ada tekivät käsittämättömän upeat roolityöt. Välillä sitä oikein pysätyi kysymään itseltään, että näytteleväthän nuo nyt. Piina ja armottomuus jonka henkilöhahmot välittävät, osuu ja tuntuu vaikka kääntäisi hetkeksi katseensa ja ajattelisi kukkasia ja poneja.

Olisi mielenkiintoista tietää mitä Aku Louhimies itse ajatelee elokuvastaan. Väittäisin Valkoista kaupunkia nimittäin hänen parhaaksi ja rehellisimmäksi työkseen. Tässä ei näy kohteliaisuus niitä katsojia kohtaan, joiden täytyy saada kommunikoida elokuvan aikana keskenään, sen enempää kuin rahoittajien toivomukset tai markkinavainutkaan. Ainoa tahra muuten puhtaan synkässä elokuvassa on sen kaupallisella tavalla harhaanjohtava slogan: Kaiken menettäminen on vasta alkua. Kymppi vetoa, että tämän sloganin on keksinyt Markus Selin, joka on halunnut Suomen pinnallisiksi kokemiaan markkinoita ajatellen mukaan vähän mediaseksikkyyttä. Ehkä tämän elokuvan megalomaaninen pelastus on se, ettei tätä oltu kaavailtu niinkään Suomeen, vaan ensisijaisesti ulkomaille. Juoni on koruttomuudessaan, suoraviivaisuudessaan ja sadistisessa armottomuudessaan kerrassaan loistava, rohkeakin. Valkoinen kaupunki on loskainen, eikä se anna pienintäkään toivoa edes toivonkipinästä.

Vaikka kysymyksessä onkin yksi tämän vuoden suurista elokuvista, emme suosittele siltikään pilaamaan hyvää päivää tällä kokemuksella. Sillä niitäkin päiviä tulee, joita ei voi oikein pilata...

Taustamusikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi:
HIM - Greatest Lovesongs Vol. 666
Slayer - Seasons In The Abyss

Viiniarvio: Jeanjean merlot (Valkoinen kaupunki)

Olemme pyrkineet pääSääntöisesti hankkimaan elokuvan seuralaiseksi aina sellaisen oheisviinin, joka olisi paitsi kotoisin samasta maasta elokuvan kanssa, niin myös olemukseltaan edes hieman saman suuntainen. Eli synkälle elokuvalle synkkä viini, komediapitoiselle jotain värikkäämpää. Valkoisen kaupungin kohdalla mietimme ensin oheisviiniksi kotimaista mansikkaviiniä, mutta päädyimmekin hieman rutiineja rikkovampaan vaihtoehtoon. Halusimme kokeilla kuinka ennakkoon synkäksi tiedetty elokuva toimii erittäin riemuitsevaksi ja karusellimaiseksi koetun Jeanjean merlot 2005:n kanssa.

Sopusoinnusta iloisen viinin ja synkän elokuvan yhdistämisen kohdalla oli turha puhua, tilanne kehittyi nimittäin välittömästi varsin kilpailulliseksi; viini vastaan elokuva. Tällä kertaa viinistä ei jäänyt mieleen mitään muuta kuin se, että ihan hyvää se kai oli. Tämäkin mielikuva perustuu ensimmäiseen, eli viini-illan juhlavimpaan huikkaan. Elokuvan synkkyys sysäsi Jeanjeanin unohduksiin sillä tavalla, että mikäli joku erehtyy avaamaan Valkoista kaupunkia katsoessaan jonkin vähänkään tyyriimmän vuosikertaviinin, niin varmaa on, että hukkaan menee.

Se mansikkaviini tai jokin muu työstä käyvä, mielellään poikkeuksellisen makea tai hapan tuote olisi ollut ehdottomasti paras kaveri Valkoiselle kaupungille. Elokuva tarvitsee tarttuvan synkkyytensä takia vierelleen herättäjän, joka muistuttaa aika-ajoin missä menee todellisuuden ja fiktion välinen raja. Uskon että jonkin yliampuvan makean viinin vastaanpotkiva olemus olisi saanut ajatukset juuri noiksi muutamaksi sekunnin kymmenesosaksi irti elokuvasta pitämään tapahtuvat asiat turvallisen välimatkan päässä katsojasta.

Tautamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ MasterMix, Paris

Babel (Q4)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Juoni: * * * * (Neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (Neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (Kolme tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Nuori pukumies
Oheisviiniksi suosittelemme synkkäsävyistä, jopa suruisuuteen taipuvaista punaviiniä, joka on olemukseltaan tuhtia ja sakeaa.

Babel kertoo neljä erilaista tarinaa, Marokossa matkailevasta avioparista, marokkolaisista lampaita paimentavan perheen pojista, joille sattuu peruuttamaton vahinko, meksikolaisesta uskollisesta kodinhoitajasta, joka tahtoisi ehtiä työkiireiltään poikansa häihin ja japanilaisesta, isänsä kanssa kahden elävästä kuuromykästä tytöstä. Jokainen tarina on yhteydessä toiseen, joku vahvemmin, joku heikommin.

Jotkut elokuvat ovat sellaiSia, ettei teatterin penkillä voi hyvällä tahdollakaan väittää nauttivansa asioista, joita valkokankaalla tapahtuu. Silti näytöksen jälkeen kokee nähneensä positiivisessa mielessä jotain hyvinkin ainutlaatuista. Babelissa ei tapahtunut oikeastaan mitään niinsanotusti rankkaa, edes mitään siihen vittaavaa, mutta ilmassa leijui silti jotain harmaata. Jotain, joka sai kravatin kiristämään ja näytöksen jälkeen kokemaan olon uupuneeksi. Elokuva näytti siltä kuin sen tekeminen olisi ollut tekijöilleen henkisesti, ehkä jopa hengellisesti haastava prosessi. Elokuva pysäyttää miettimään maailman ja ihmisten inhimillisyyttä ja pohtimaan minuutta omine ennakkoluuloinen.

Maisemat Babelissa ovat upeat. Käsittääkseni ohjaaja oli ollut kuvauspaikkojen suhteen melkolailla kronkeli ja ehkä juuri se on se syy, minkä takia maisemat näyttävät aidoilta, eikä sellaisilta kuin ne oltaisin valittu vastaaman keskivertokatsojan mielikuvia maailman eri kolkista. Muutenkin elokuva oli maisemien tavoin aika konstailematon. Näyttelijät, huolimatta siitä että joukossa oli pitkä liuta amatöörinäyttelijöitä, näyttelivät hienosti. Tietyllä tavalla kuvaavaa on myös se, ettei Brad Pitt tunnu enää ensimmäisen kohtauksen jälkeen yhtään tutulta, vaan arvaamattomalta, tragedian kohdanneelta turistilta.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Nova

Muiden elämä (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * * 1/2 (neljä ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * * (neljä tähteä)
Kuka katsoo elokuvaa: Olli Rehn
Oheisviiniksi suosittelemme Sorbusta (perustelut erillisenä)

Vielä 80-luvulla Stasi vakoili DDR:n kansalaisia valtionvastaisesta toiminnasta epäiltyinä. Kirjailija Georg Dreyman kuului henkilöihin, joiden kohdalla valtio oli varma siitä, että DDR-myönteisen ulkokuoren alta paljastuisi pienen tarkkailun avulla todellinen maanpetturi. Se, että vakoilun yhteydessä paljastuikin ministeristason häikäilemätön kiima, oli valtion konetta pyörittävien rattaiden näkökulmasta katsottuna epäoleellista.

Vähän harmittaa, että Taide2006 -projekti on ollut elokuvien laadun oSalta jokseenkin kausittainen. Kun tulee hyviä, tulee hyviä, kun tulee heikompia, tulee heikompia. Juuri tällä hetkellä pelkään, ettei ylistyssanojani oteta enää kyllin vakavasti, koska olen ennättänyt käyttää tässä viimepäivinä jo lähest'ulkoon koko hehkutusrepertuaarini arvioidessani, pääosin Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaalin satoa. Sen vaan tahdon sanoa, että Muiden elämä kuuluu samaan sarjaan Sophie Schollin kanssa, jonka Taide2005 -projekti valitsi viime syksynä vuoden vaihtoehtoelokuvaksi.

Vaikka Muiden elämä oli niin tarinana kuin kokonaisuutenakin loistava, on silti kohtalaisen helppo väittää, että elokuvan parasta antia olivat kertakaikkisen upeat näyttelijäsuoritukset. Tähtenä tähtien yläpuolella oli Stasi-vakooja Wiesleriä näytellyt Ulrich Mühe. Äimistyttävä suoritus! Ja itseasiassa nimenomaan suoritus. Mühe esitti "konetta", joka ei syönyt, vaan suoritti ruokailun, nukkumisen sijaan hän suoritti yölevon, eikä hän hymyillyt koko elokuvassa kertaakaan. Ei edes harkinnut hymyilemistä. Siitä huolimatta näyttelijä sai tuotua hahmostaan esiin pelkoa herättävien tuntemusten lisäksi myös merkittävää inhimillisyyttä, jopa sympaattisuutta. Ja se on tätä roolia ajatellen aika hemmetin kova suoritus.

Sophie Schollin, Goodbye Leninin ja nyt Muiden elämän myötä alan olla vakuuttunut siitä, että saksalaiset elokuvat ovat parhaimmillaan kun korostetaan vauraan Euroopan karuja piirteitä. Saksalaisilla on taitoa saada asiat ja paikat näyttämään yhtä aikaa sekä houkuttelevilta että luotaantyöntäviltä. Toisaalta, myös sillä saattaa olla vaikutusta mielikuvaan, että Saksa on yksi nyky-Euroopan, ja tavallaan kai EU:n myötä myös yksi nykymaailman mahtimaista, mutta samalla natsisaksan aikaiset tapahtumat säilyvät vielä useiden sukupolvien mielissä yhtenä ensimmäisistä asioista, joista Saksa muistetaan.



Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Paradiso, Berlin

Viinisuositus: Sorbus (Muiden elämä)

Lähinnä ammattilaiSkäytössä tutuksi tullut, rahvaan keskuudessa erittäin pahan ja kamalan makuisena pidetty pihlajaviini Sorbus on tekemässä nyt uutta, erilaista tulemista. Alkon uutuusjuoma vuodelta 1935 ei kai koskaan ole saanut osakseen juuri kummoistakaan arvostusta, mutta siitä huolimatta tämä, alunperin Viinake Cocktail -nimellä tunnettu myrkky on jaksanut vakuuttaa pitkäripaisen asiakkaita vuosikymmenistä, jopa vuosituhannesta toiseen. Nyt Sorbuksen on aika esittäytyä valkokankaan tällä puolen.

Se, minkä takia Muiden elämän yhteydessä tulisi ehdottomasti rääkätä itseään tällä, joidenkin kohdalla oksennusreaktion käynnistävällä litkulla, juontuu mielikuvista ja itsensä saattamisesta nostalgisessa mielessä oikeanlaiseen tunnetilaan. Sorbus ja Muiden elämä kuuluvat näet todella voimakkaasti samaan maailmanaikaan. Itä- ja Länsi-Saksan toisistaan eriävät "brändit" olivat vahvimmillaan juuri hieman ennen Berliinin muurin murtumista. Samaan aikaan kun Sorbus kilpaili härmässä keskustojen ulkopuolille piilotettujen Alkojen tiskeillä käytännöllisydestään tasapäisesti Koskenkorvan kanssa. Aikaan, jolloin päivät olivat harmaita, itänaapuri, Kekkonen, Koivisto ja koko politiikka vilahtelivat kadunmiesten puheissa pelottavan oloisina jättiläisinä, ja aikaan, jolloin konstapeleille ei soitettu hälytystä tehtäessä osoitteita vaan sukunimiä.

Ei kärsiminen kivaa ole, ellei kysymyksessä ole teos, joka vaatii katsojaltaan, kuitenkin verraten pieniä uhrauksia oikealle aikakaudelle pääsemiseksi. Siksi Muiden elämää katsoessaan tulee ehdottomasti juoda Sorbusta tai kossua taskumatista; toveri!

Taustamusiikkna tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: StarFM, Berlin