Muutama päivä syyskuussa (Q2/07)

Luokitus: * * * (Vaihtoehto vaihtoehtoelokuvien ystäville)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Juonen sitominen syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumiin toi elokuvalle ihan uutta uskottavuutta omassa sarjassaan.

Oheisviiniksi suosittelemme Venetsian visiitistä huolimatta ranskalaista terävyyttä.

Vakoilualalla työSkentelevä nainen saapuu ranskalaiselle maatalolle noutamaan hanhia kasvattavaa nuorikkoa tapaamaan kymmenen vuotta sitten Yhdysvaltoihin agentin hommien takia kadonnutta isäänsä. Tapaaminen on kuitenkin sikäli hankala järjestää, ettei isäänsä pettyneeltä tytöltä jaksa oikein löytyä energiaa sen suurempiin etsintäponnisteluihin, ja isä on taasen muutamankin pistoolia mukanaan kantavan tahon agressiivisesti hakevassa tähtäimessä. Jahdin syynä on isän muutamaan otteeseen käyttämä omituinen ajatus siitä, että lähipäivinä tulisi tapahtumaan jotakin koko maailmaa ravistelevaa. Tuolloin elettiin siis syyskuun alkupäiviä vuonna 2001.

Periaatteessa Muutama päivä syyskuussa täyttää kaikki perinteisen agenttitrillerin piirteet. Tässä vaan ei olla päästy tai välttämättä edes haluttu mennä kuvaamaan CIA:n ja FBI:n oikeisiin päämajoihin tai muihinkaan todellisiin toimipisteisiin. On hämäriä hallituksen pukumiehiä, kalmaa huokuvia pikkuhotelleja, pimeässä huoneessa odottelevia äveriäitä ja öljyn päälle ymmärtävän oloisia kireitä tyyppejä. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän elokuvan muista lajitovereistaan, on sen eurooppalaisuus sekä mielikuvituksen ja todellisuuden sopiva suhde. Syyskuun yhdestoista ei sido tapahtumia, mutta päivämäärät pysyvät silti alitajuiseti mielessä. Tarina ei rynni raivon vallassa eteenpäin autojen räjähdellessä ja sivullisten kuollessa, vaan juoni etenee välillä jopa häivähdyksen liian hissuksiin. Se missä puhtaan yhdysvaltalaisissa kanssateoksissa roolihahmojen identiteettiä kuvataan monesti heidän kantamillaan aseilla, on pistoolien personoiva vaikutus tällä kertaa teennäisempi.

Maisemiensa puolesta Muutama päivä syyskuussa olisi voinut olla hivenen puhuttelevampi ja persoonallisempi, varsinkin Venetsian osalta. Pariisissa onneksi vältyttiin hyvästä pohjustuksesta huolimatta kuvalta, jossa aurinko laskee Seinen tuolle puolen piirtäen Eiffel-tornin mustan siluetin punertavalle taivaalle haitarin soidessa. Yhtenä hyvänä seikkana elokuvasta on pakko mainita, että ranskalaiset puhuvat keskenään ranskaa ja yhdysvaltalaisille murteista englantia. Uuden manteren väki osaa puolestaan hapuilla aika todenoloisesti muutaman sanan viineistä paikallisella kielellä... Ja nyt tuli mieleen yksi huomiotava seikka lisää; kritiikki. Kun hapan tytär kertoo vihaavansa kaikkia jenkkejä ja perustelee väittämänsä, pakottaa tilanne tarkistamaan hiukan omiakin asenteita.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris

Goyan aaveet (Q2/07)

Luokitus: * * (Odotukset ylittävä)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Herättää pelonsekaisen kiinnostuksen oman kirkon historiaa kohtaan.

Oheisviiniksi kelpaa verenvuodatuksen nimissä vain Sangre de Toro. Uskon sen olevan jopa oivallista oheisviiniä.

Goyan aaveet kertoo varsin koruttomasti ja voimakkaasti kirkon kyseenalaisen suuresta vallasta. Elokuva ei pyöri nimestään huolimatta kovinkaan voimakkaasti itse Francisco Goyan elämän ympärillä, vaan kaoottista maailmanmenoa ennemminkin tarkastellaan voittopuolisesti hänen kauttaan. Huomioitavaa on myös se, että elokuvassa kaikki, niin espanjalaiset, italialaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat poikkeuksellisen puhdasta englantia.

Edith Piaf - Pariisin varpunen (Q2/07)

Luokitus: * * (ihan nähtävä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Suosittelemme elokuvaa niille, joille Edith Piaf on merkittävä henkilö.

Oheisviiniksi suosittelemme, ranskalaisissa viineissä yleensäkin aistittavaa, kovuutta korostavaa punaviintä. Hienoinen koppavuuskaan ei ole viinissä pahasta.

Täytyy noStaa tälle elokuvalle siinä mielessä hattua, että se kertoi Edith Piafista sillä tavoin rehellisellä otteella, ettei se vain ylistänyt nerokasta taiteilijaa ja halunnut piilotella monien elämänkertaelokuvien tapaan päähenkilönsä oikukasta ja itsetietoista puolta. Persoonan haastavuus nostettiin varsin selkeästi esille, mutta siitä huolimatta kokonaisuus jäi mieleen Piafia kunnioittavana. Ja ehkäpä juuri aidosti kunnioittavana, sillä tottahan jokainen meistä on omanlaisensa yhdistelmä niin hyviä kuin huonojakin piirteitä. Edith Piaf muistuttaa katsojia myös perinteisestä tavasta poiketen ystävien tärkeydestä, mikä on yhtälailla ylväs ratkaisu kuin sekin, ettei kuolinvuoteella ole todellisuudessa mahdollisuutta sanoa kaikille läheisille kaikkea sitä, mikä on joskus jäänyt sanomatta.

Elämänkertana Edith Piaf - Pariisin varpunen on rehellisyyttä lukunottamatta kokolailla keskiverto, ehkä jopa aavistuksen mitäänsanomaton elokuva. En toivonut mitään älytöntä revittelyä, mutta itse tarinan värikkyyteen nähden oli ulosanti kyllä aavistuksen köyhää. Mutta kuten sanottua, on Pariisin varpunen varmasti suuri ja tärkeä elokuva niille, joille laulajatar merkitsee henkilökohtaisella tasolla. Yhtenä iltana kerroin toverilleni bussimatkalla kovista odotuksista, joita olin tälle elokuvalle asettanut. Kun onnikasta jäätyäni kävelin kohti kotia, alkoi takaani kuulua hiki hatussa kiirehtivän vanhemman rouvashenkilön puuskutuksen sekaista pahoittelua. Hiljalleen valkeni, että hän oli äärimmäisen pahoillaan ensinnäkin siitä, että tuppasi näin vieraiden ihmisten puheille ja toisekseen siitä, että oli salaa kuunnellut toisten keskustelua. Kiinnostus oli kuitenkin vienyt sisäisessä taistelussa voiton ja hän janosi tietää mitä puhuimme elokuvista ja Edith Piafista. Rouva vaikutti silminnähden tyytyväiseltä kuultuaan mistä oli kysymys ja kertoi haikeutta äänessään saaneensa kunnian päästä Piafin konserttiin Pariisiin silloin, kun se vielä oli mahdollista. Se, mitä siis uskon, on se, että tälle rouvalle elokuva on varmasti viiden tähden mestariteos.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: France Vivace ja Skyrock, Paris