Taide2000:n viisivuotispäivät ja Taide2005 palkintokandidaatit

Taide2005 -projektin päättäjäisiä ja samalla koko Taide2000:n viisivuotissyntymäpäiviä juhlittiin nostalgisessa hengessä tiistaina, marraskuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä Helsingin kuulaassa illassa. Alun, aikataulullisista väärinymmärryksistä johtuneen haparoinnin jälkeen, syntymä- ja päättäjäispäivä noudatti poikkeuksellisen tarkasti ajan myötä hioutuneita rutiineja. Alkukahvit, elokuva ja pikimiten elokuvan jälkeen suoritettava elokuva-analyysi.

Alkukahvit juotiin Cafe Engelissä ja juhlan vuoksi Taide -projektin perustajajäsenistö halusi tarjota kaikille juhliin osallistuneille lasilliset espanjalaista Merlot-viiniä. Viini osoittautuikin sattumanvaraiseti valittuna varsin oivalliseksi, nimenomaan taide-elokuvan yhteydessä nautittavaksi viiniksi. Tietyllä tavalla arvokkain hetki merkkipäivän aikana oli Björn Wahlroosin ilmestyminen juhlapaikalle. Valitettavasti itse juhlaelokuvaan hän ei muiden menojensa vuoksi enää tullut. Alkumaljojen jälkeen oli vaativan, mutta ehdottoman mieluisan ja odotetun työn vuoro. Taide2005 valitsi demokraattisessa ja silti kyseenalaistavassa hengessä ne 14 elokuvakandidaattia, joilla on realistiset mahdollisuudet valikoitua vuoden 2005 Vaihtoehtoelokuvien top 5:een. (Lista vuoden neljästätoista parhaasta vaihtoehtoelokuvasta, sattumanvaraisessa järjestyksessä, löytyy raportin loppupäästä.)


Kaikki alkoi viisi vuotta sitten Kino Engel 2:ssa, joten oli luonnollista että Taide2005:n päättäjäis- sekä Taide2000:n viisivuotisjuhlaelokuva katsottiin samassa historiallisessa salissa. Se mistä Taide2005 on erityisen tyytyväinen, on juhlaelokuvaa katsomaan tulleiden ihmisten merkittävä määrä. Vastaavanlaisiin tai suurempiin päälukuihin ei nimittäin Kino Engelissä tavata yltää kuin Rakkautta & anarkiaa -filmifestivaaleilla ja ensi-illoissa. Juhlajuomaksi elokuvan yhteyteen oltiin valittu, Gato Negron alkuperäisimmän perinneviinin mandaatista huolimatta, perinneviineistä toinen, nuorempi, Sangre de toro. Kuten Taide2005 taannoin muistuttikin, on Sangre de Toro neljän tähden viini ja se on kulkenut Taide -projektin mukana jo useamman vuoden, joten viinivalinnasta oltiin kauttaaltaan tyytyväisiä.

Elokuvan jälkeen juhlaseurue siirtyi Uudenmaankadulla sijaitsevaan Åbo-baariin, jossa suoritettiin elokuva-analyysi, arviointi sekä illan varsinaiset muistelot ja juhlapuheet. Taide2000:n viisivuotiseen historiaan on mahtunut monenmoista kommellusta ja mainiota yksityiskohtaa, mutta myös kehitystä, kasvua ja näkemysten avartumista. Illan aikana oli kuultavissa naurua ja paatoksellista puhetta, nähtävissä oli pään raapimista, keskittyneitä ilmeitä sekä runsaasti hymyä. Valokuvia illan aikana otettiin, uskoaksemme useita kymmeniä. Valitettavasti useimmat kuvista ovat julkaisukelvottomia tarpeettoman hymyilyn vuoksi. Taide2000:n imagon kannalta on nimittäin hyvin tärkeää, ettei julkisuuteen leviä projektin uskottavuutta ja vakavastiotettavuutta vähentäviä julkaisuja. Projektin periaatteena on ollut, että hauskaa saa ja tulee olla, mutta turha ilakointi ei anna mainittavan fiksua kuvaa. Vai mitä siitäkin olisi tullut jos esimerkiksi presidentti Kekkonen olisi aikanaan vain hohottanut päivät pääksytysten?!














Taide2000 haluaa kiittää kaikkia syntymäpäiville, ja Taide2005 -projekti päättäjäisiin osallistuneita.




Taide2005, ehdokkaat Vuoden vaihtoehtoelokuvaksi:

Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset
Havanna blues
Siniset sanat
Mene, näe, elä
Tekstiilit
Cuore Sacro
Sophie Scholl
My summer of love (R&A)
Huomaa minut
Uskollinen puutarhuri
Whisky (R&A)
Moottoripyöräpäiväkirja
Himon anatomia
Paradise now

Lisäksi Taide2005 valitsee vuoden elokuvateatterin, vuoden näyttelijän, vuoden elokuvamusiikin sekä jakaa Taide2005-erikoispalkinnon. Valinnat julkaistaan näillä sivuilla sunnuntaina, joulukuun kahdeksantenatoiSta (18) päivänä.

Kahvia ja tupakkaa

Broken flowers -elokuvan ohjaaja Jim Jarmusch tarjoaa 11 episodin valikoiman kahvin ja tupakan läpitunkemia näkemyksiä maailman tilasta. Kokonaisuus on kuvattu 17 vuoden aikana pitkien elokuvien lomassa. Henkilöt vaihtuvat laidasta laitaan. Episodeja yhdistävät laajat filosofiset kaaret. Huippukuvaajien mustavalkoinen jälki on häikäisevää. Legendaarinen avausepisodi kuvattiin 1986: Benignin höpinän vauhdittamana viihtyisi vaikka hammaslääkärissä. Kolmas episodi ”Somewhere in California”, jossa Tom Waits ja Iggy Pop ovat melkein tupakoimatta, toi Jarmuschille parhaan lyhytelokuvan kultaisen palmun 1993 Cannesissa. (Cinema Mondon esittely)

Kahvia ja tupakkaa -elokuva tarjosi sitä kyseenalaista vaihtelevuutta jota Taide2005 -projekti on jo tovin aikaa odottanut. Moiset odotukset vaikuttanevat sellaisinaan oudoilta, mutta syy on siinä että vaihtoehtoiset elokuvat ovat syyskuusta lähtien olleet sellaista ilotulitusta että Taide2005 ajautui omien toimintatapojen ja arviointiasteikkonsa ajanmukaisuuden tarkastelun kynnykselle. Onneksi viiden- ja neljän tähden elokuvien yhtäjaksoinen pitkä kimara ei kuitenkaan suotta aikaansaanut asteikon turhaa koventamista, Kahvia ja tupakkaa oli nimittäin aidosti huono elokuva.

Elokuvassa oli hyvä idea, ja eurooppalaisittain ohjattuna siinä olisi varmasti ollut aineksia hyvinkin loistavaan kokonaisuuteen. Nyt se herätti lähinnä yleistävän ajatuksen siitä, että hollywoodilaisten tulisi vain tehdä hollywood-elokuvia. Siinä he ovat eittämättä hyviä, jopa parhaita. Kahvia ja tupakkaa huokui tekotaiteellisuutta ja loi sellaisen tunnelman kuin elokuvaa oltaisiin tehty katsojan kannalta väärin perustein. Ikäänkuin ohjaajan ainoa idea olisi ollut tehdä jotenkin "tosi hämärä leffa jossa on ainakin Iggy Pop". Dialogit eivät olleet uskottavia, aidosti hauskoja tai kolmea viimeistä lukuunottamatta, mielenkiintoiSia. Kokonaisuus oli varsin harmaa, eikä sitä oikein sen vuoksi olisi jaksanut edes seurata.


Kahvia ja tupakkaa * 1/2 (puolitoista tähteä)

Taide2005/Kapkaupunki - Le Grand Voyage

Taide2005 -projekti solmi 16.11.2005 vaihtoehtoisia elokuvia käsittelevän osasopimuksen Kapkaupungissa vaikuttavan Bush-radion kanssa. Sopimuksen kesto ilman optioita on vuoden 2005 loppuun saakka. Etelä-Afrikkalaisesta elokuvakulttuurista ja -maailmasta raportoi suomalaisista sukujuurista johtuen suomea sujuvasti puhuva Mikko Kapanen. Bush-radiolla ei ole mitään tekemistä George W Bushin kanssa.

Ensimmäisenä täytyy myöntää, että en ole miehenä ollut näin vaikuttunut elokuvasta pitkään aikaan. Monet filmit koskettavat minua ihmisenä, mutta Le Grand Voyage on koskettava tarina isästä ja pojasta ja heidän suhteestaan. Tämä suhde on usein hyvin omalaatuinen ja joskus ongelmallinen ja ymmärtääkseen sen kokonaisuuden siihen täytyy samastua. En sano, että naiset, niin äidit kuin tyttäretkään, eivät voisi nauttia tästä elokuvasta, mutta kuvittelisin, että heille kokemus on hyvin erilainen.


Réda on marokkolaista alkuperää oleva ranskalainen muslimi, joka on länsimaalaistunut ja unohtanut oman kulttuurin ja uskontonsa. Hänen isä on harras muslimi, joka pelkää oman kuolemansa lähestyvän ja haluaa suorittaa uskonnollisen velvollisuutensa, pyhiinvaelluksen Mekkaan. Rédo joutuu lähtemään vasten tahtoaan kuskiksi isälle, joka haluaa matkustaa autolla lentämisen sijaan. Maisemallisesti elokuva kulkee eteläisen Euroopan talven harmaudessa läpi Ranskan, Italian, Slovenian, Kroatian ja Bulgarian. Kun isä ja poika vihdoin saavuttavat Turkin, maisemat muuttuvat kesäisemmiksi. Kokonaisuutena kuvat ovat uskomattomia ja tarina koskettava.

Le Grand Voyage antaa runsaasti mietittävää. Isä on Euroopassa täysin pojan varassa, mutta loppumatkasta hän osoittaa viisautensa käytännöllisissä asioissa omasta lukutaidottomuudestaan huolimatta.

Elokuvan loppu on koskettava. En halua sanoa siitä enempää. En sanonut mitään myöskään kävellessäni teatterista ulos.

Le grand voyage * * * * * (viisi tähteä)

Taide2005/Kapkaupunki - Tsotsi

Etelä-Afrikka ei ole itsenäisesti tuottanut monta elokuvaa, joista ns. länsimaat olisivat päässeet nauttimaan. He ovat olleet mukana muutamissa projekteissa, Hotelli Ruanda parhaana esimerkkinä, jotka ovat menestyneet, mutta käsitteenä etelä afrikkalainen filmi ei ole kovinkaan tunnettu. Tsotsi- elokuva saattaa muuttaa tilanteen. Tsotsi on toistaiseksi ollut esillä ainakin Glasgown ja Toronton festivaaleilla ja yli tuhat kopiota on myyty ympäri maailman. Elokuva sai Etelä Afrikan ensi-iltansa sateisessa Kapkaupungin perjantai-illassa 11.11.2005 Cape Town International Film Festivalin avajaiselokuvana.

Tsotsi tarkoittaa rikollista ja pahista Etelä Afrikan apartheidin jäänteissä ns. mustissa kaupunginosissa. Elokuva on kokonaisuudessaan tekstitetty, koska kieli on näille alueille ominaista sekoitusta Tswanasta, Xhosasta, Zulusta, Vendasta, Ndebelestä, Englannista ja muista maan yhdestätoista virallisesta kielestä. Tarina on koskettava kertomus arkipäivästä ja vastoinkäymisistä, joita köyhyys, alkoholi ja apartheid-vihan perintö voi pahimmillaan tuottaa. Väliinpitämättömyys yhdistettynä hyvin rajoitettuihin mahdollisuuksiin elämässä ja vaikeat kotiolot ovat lähtökohtina nuorelle miehelle, joka käyttää ainoastaan nimeä Tsotsi. Tarina vie katsojan ilman pahempia kliseitä uskomattomissa maisemissa väärältä tieltä omantunnon löytymiseen. Tarina sinänsä itsessään kuulostaa pahemman luokan ”mitättömyydestä keskinkertaisuuteen”- kliseeltä, mutta ei ole sitä koska muutos tapahtuu hyvin inhimillisellä tavalla. Näyttelijäsuoritukset ovat uskomattomia, mutta elokuvan paras puoli mielestäni on cinematografia. Kuvat ovat upeita ja kuten aina hyvissä elokuvissa toivoin, että olisin voinut tulostaa kohtauksista valokuvia, laittaa ne seinälle ja kertoa kaikille itse ottaneeni ne. Elokuvan musiikki oli paikallista Kwaitoa, joka on sekoitus Hip Hoppia, Housea ja paikallista traditionaalista musiikkia ja se toimi erittäin hyvin kohtauksissa.

Olen itse erittäin kiinnostunut Etelä Afrikasta maana ja kulttuurina, mutta suosittelen tätä filmiä vaikka et Mandelan lisäksi maasta muuta tietäisikään. Jos et tiedä Mandelaa sitten joudun pyytämään sinut ulos elokuvasalista.

Cape Town International Film Festivalista Taide2005 -projektille raportoi Mikko Kapanen, joka parhaillaan työskentelee Bush Radiossa Kap Kaupungissa ja rakastaa Afrikkaa.


Tsotsi * * * * * (viisi tähteä)

Taide2005 - kuvia

Cuore Sacro

“Meillä jokaisella on kaksi sydäntä, mutta toinen niistä peittää toisen. Jos pystyisimme edes hetkeksi kurkistamaan piilotettuun sydämeemme, ymmärtäisimme, että se on pyhä sydän, joka kuolee ilman oman valonsa lämpöä.” Näin viestitään elokuvassa Cuore Sacro, joka kertoo menestyksekkään kiinteistömogulin, Irenen valinnasta bisnesmaailman ja hyväntekeväisyyden välillä. Kun Irene suunnittelee muuttavansa kauan sitten kuolleen äitinsä Rooman asunnon pienemmiksi ja tuottavammiksi huoneistoiksi ja kulkee ympäriinsä kolkon asunnon käytäviä, tunteet ja mielikuvat heräävät eloon. Äidin läheisyys ja ystävystyminen nuoren tytön kanssa saavat Irenen tekemään radikaalin valinnan.

Cuore Sacro on hyvä elokuva. Se ei ole tämän vuoden paras italialainen elokuva, mutta selvästi keskivertoa parempi. Ja se miksi sanon tämän heti alkuun, johtuu siitä, että filmiä ei ole mitenkään helppo analysoida. Tiedättehän sellaisen hyvän elokuvan, joka mietityttää lopputekstien pyöriessä, mutta ei enää tunnin päästä. Cuore Sacro on yksi näistä. Se alkaa vaatimattomasti ja hiljaisesti, mutta tunnelma nousee pikku hiljaa loppua kohden. Päähenkilön kasvot kuvastavat hyvin tunteita ja paikoittain hitusen hollywoodmainen italialaismusiikki lietsoo nostetta. Taideprojekti nimesi elokuvan tästä syystä vuoden parhaiten vedättäväksi elokuvaksi.

LäHeisten kuolemaa ja siihen liittyvää epätietoisuuden ja syyllisyyden tunnetta käsitellään pehmeästi. Tuntui kuitenkin siltä, että ohjaajalta oli paikoittain lähtenyt mopo käsistä uskonnollisuus-teeman yhteydessä, sillä Irenen miesystävä näyttää hivenen liikaa maalauksien Jeesukselta eikä muitakaan raamattuviittauksia säästellä. Seinäkirjoitukset ja viittaukset kuoleman jälkeiseen elämään vaikuttavat nekin jonkin verran tutuilta muista elokuvista. Erityinen kiitos kuuluu kuitenkin miljöölle: Italia on esitetään ylväänä mutta rapistununeena maana!

Cuore Sacro **** (neljä tähteä)

Innocence - Viattomuus

Viisi taloa porttia vailla olevan muurin ympäröimänä, keskellä metsää. Maanalainen kuljetusmekanismi tuo arkun. Kymmenen vuoden molemmin puolen olevat tytöt kerääntyvät arkun ympärille. Kansi aukeaa. Kuusivuotias Iris on tullut uuteen kotiinsa. Ryhmän vanhin, Bianca, esittelee sisäoppilaitoksen Irikselle. Tiukka kuri, tanssiopintoja ja biologiaa. Kaksi opettajaa, Mademoiselle Edith ja Mademoiselle Eva. Uusi tulokas tottuu pian koulun elämään. Eräänä iltana hän päättää seurata Biancaa, joka katoaa joka ilta osallistuakseen salaisiin menoihin. Nuoret pääosanesittäjät on valittu tanssikouluista.
(Kino Engelin esittely)


Innocence on oivallinen oSoitus siitä kuinka oleellinen seikka tunnelma elokuvassa on. Siinä on alusta alkaen aistittavissa eräänlainen vaaniva ilmapiiri, sellainen että koko ajan odottaa jotakin julmaa paljastuvan tai tapahtuvan. Muutoin elokuvassa on sekoitettu hienosti sekä kauhu- että taide-elokuvallisia elementtejä. Keinut metsässä ja arkut ihmiskuljetuslaatikkoina edustavat kauhua, selittämättömät itkukohtaukset ja perhosten viljely ovat enemmän taide-elokuvalle ominaisia piirteitä.

Toinen merkittävä seikka elokuvassa on sen irstaus. Pienet, vähäpukeiset tytöt pyörivät alati ketarat ojollaan, kutitellen toisiaan kukkasilla. Kamera ei kuvaa tyttärien telmintää pedofiilin intohimolla, muttei myöskään väistä mikäli lapset kirmaavat hameet hulmuten... Itseasiassa olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää mitä elokuvan nuoret näyttelijät Innocencestä viidentoista vuoden kuluttua ajattelevat?!? Jälkeenpäin ajatellen Innocence on elokuva josta ei osaa sanoa oliko se hyvä vai huono. Koska kyllähän se hyvä oli, ei siinä ollut irstautta lukuunottamatta yhtään suoranaisen huonoa piirrettä, mutta se tunnelma saattoi sittenkin olla jopa liian suuressa roolissa.


Innocence - viattomuus * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Mene, näe, elä

Vuonna 1984 Israel ja Yhdysvallat pyrkivät pelastamaan kaikki Etiopian juutalaiset maassa riehuneelta nälänhädältä ja kuljettamaan heidät Israeliin. Näin syntyi Operaatio Mooses. Päähenkilö on tavallinen afrikkalainen poika, Schlomo, jonka äiti pakottaa esiintymään juutalaisena, jotta lapsi pääsisi ulos maasta ja säästyisi nälkäkuolemalta. Schlomo päätyy Tel Aviviin, jossa hänet adoptoidaan Ranskasta Israeliin muuttaneeseen perheeseen. Schlomo onnistuu esiintymään orpona, mutta äitiään syvästi kaipaava poika joutuu elämään jatkuvassa paljastumisen pelossa. Vuosien varrella Schlomo alkaa pikku hiljaa sopeutua uuteen elinympäristöön, joka on yhdistelmä juutalaisuutta ja länsimaisia arvoja sekä Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia.
(Future filmin esittely)

Mene, näe, elä on Zozon ja Uskollisen puutarhurin risteytys, se kertoo pienen pojan haastavasta elämästä ja samanaikaisesti suuresta asiakokonaisuudesta. Tunnelma oli siinäkin mielessä yhtenäinen Uskollisen puutarhurin kanssa, että se herättää elokuvan katsojassa henkiin pienen hyväntekijän, joka haluaisi heti elokuvan jälkeen lahjoittaa roposensa johonkin hyväntekeväisyyspataan, mihin, sillä ei ole väliä. Mene, näe, elä -elokuvalla olisi rahkeita olla vaikuttavampi mitä se nyt on, toisaalta vaikuttavuuden puutteen paikkaavat hyvin sen realistisuus ja koskettavuus. Sekä ihmiset että ihmissuhteet ovat inhimillisiä, eikä elokuvaa katsoessa hiivi mieleen missään vaiheessa pienintäkään pelkoa siitä että kankaalla tapahtuisi jotain yliampuvaa tai siirappista.

Ainutlaatuisen hieno yksityiskohta elokuvassa on Schlomon adoptioperheen äidin katse. Katse jolla "äiti" poikaansa katsoo, on rakastavampi kuin kenelläkään muulla näyttelijällä... ikinä, ehkä?!? Plussaa elokuva saa myös hyvistä miljöistä ja siitä, ettei se tarjoa katsojalleen pelkästään valmiiksi pureskeltuja vastauksia vaan luottaa katsojan kykyyn tulkita ja päätellä mitä mistäkin seuraa.

Mene, näe, elä olisi viiden tähden materiaalia, mutta mainoksineen yli kaksi ja puoli tuntia kestävä teos alkaa aikaansaada turhaa kellon katselua lehtereillä. En ToSin tiedä mistä elokuvaa olisi voinut pätkäistä, mutta paikoitellen se tuntui vaan liian pitkältä. Viime aikoina elokuvissa on alkanut ilmetä upeita loppuja, esimerkkeinä mm. Paradise now ja Kylläisyyden päiväsi ovat luetut. Mene, näe, elä kuuluu samaan upealoppuisten elokuvien jengiin, mutta itselle juolahti mieleen että olisiko elokuva ollut vieläkin parempi mikäli sen loppu olisi ollut täysin päinvastainen.

Mene, näe, elä * * * * (neljä tähteä) Ensi-ilta 18.11.2005

Vaarallisia suhteita

Taide2005 -projekti kävi tutustumassa ennakkoon 25.11. Kino Engelissä ensi-iltaan tulevan Vaarallisia suhteita -nimiseen korealaiselokuvaan.

Elokuva perustuu Choderlos de Laclosin skandaalinkäryiseen kirjeromaaniklassikkoon Les Liaisons dangereuses. Se sijoittuu 1700-luvulle Chosun dynastian hoviin.

Vaarallisia suhteita -elokuvan nimi täsmää poikkeuksellisen hyvin itse elokuvan tapahtumien kanssa. Tämä tosin juolahtaa mieleen vasta elokuvan päätyttyä, mikä on tietysti hyvä asia. Itse koin Vaarallisia suhteita -elokuvan ehkä koskettavimpana ja vaikuttavimpana kaukoitämäisenä elokuvana jota olen toviin nähnyt. Kaukoidän leffoissa kun, ainakin omasta mielestäni, on usein sellainen tietty epärealistinen tunnelma, joka johtunee suomalaiseen rakennuskulttuuriin verrattuna persoonallisista rakennelmista ja yleensäkin koko miljöön poikkeavuudesta omaamme nähden. MyöS ihmisten hillitty, kunnioittava ja teatraalinen käytös tuo oman haasteensa elokuvaan sisälle pääsemisen suhteen. Samainen epärealistinen tunnelma oli läsnä myös tässä elokuvassa, muttei läheskään niin voimakkaasti kuin keskiverto-korealaisessa. Vaarallisia suhteita oli niin mukaansa tempaava, että sen aikana mielessä pyörivät muutkin asiat kuin "onpa siellä kaunista tai jännän näköistä" tai "palaakohan noilla koskaan totaalisesti pinna".

Vaarallisia suhteita: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taide2005 - Kutsu

Taide2005 -projekti kutsuu koolle. Viisivuotista historiaamme juhlistetaan upeissa merkeissä tiistaina, marraskuun 22. päivänä Kino Engelissä, Helsingissä. Juhlaelokuvaksi on valittu Rautakolmonen -niminen korealaiselokuva. Elokuva-analyysi järjestetään perinteen mukaisesti elokuvan jälkeen Åbo-baarissa Uudenmaankadulla. Analyysissä tullaan käsittelemään Rautakolmonen -elokuvan lisäksi vuoden vaihtoehtoelokuva-, vuoden elokuvateatteri- ja vuoden näyttelijä -tittelien voittajavalintoja. Voittajien nimet, sekä Vuoden 2005 vaihtoehtoelokuvien Top5 julkaiStaan näillä sivuilla 18. joulukuuta.

Mikä on taide-elokuva.

Koska elokuvat eivät varsinaisesti ole numeraalisesti mitattavia elementtejä, on rajan vetäminen elokuvan ja taide-elokuvan väliin kokolailla haasteellinen tehtävä. Tämän vuoksi Taide 2005 -projekti laati taide-elokuville perustusdirektiivin.


§1. Taide-elokuva edustaa valtavirrasta poikkeavaa, esimerkiksi joukoturkkamaista ajattelutapaa.

§2. Taide-elokuvan päähenkilö ei ole yli-ihminen, vaan hänen tekonsa ovat kenen tahansa toteutettavissa.
§2b. Yli-inhimilliset teot, seikat sekä piirteet piilevät harkitun "väärissä" paikoissa.

§3. Taide-elokuva ei rakennu bluescreenin tai efektien varaan.

§4. Taide-elokuvien alastomuus ei ole eroottista.

§5. Taide-elokuvan sääilmiöt ovat realistisia. Vaihtoehdot eivät rajoitu auringonpaisteeseen tai rankkasateeseen, vaan esimerkiksi myös tihkuSade ja puolipilvisyys ovat olemassaolevia säätiloja.

§6. Taide-elokuvan juoni ei ole ennalta-arvattava. (Poikkeukset tarkentuvat §2b:ssä.)

§7. Taide-elokuva puhuttelee.

§8. Taide-elokuvassa on korostettuja, mutta merkityksettömiä yksityiskohtia.

§9. Taide-elokuvan yksityiskohdat voivat olla myös monimerkityksellisiä.

§10. Taide-elokuvat ovat yleensä vähän outoja.

Siniset sanat

Taide 2005:lla oli suuri kunnia saada nähdä Siniset sanat -elokuva ennakkoon.

Ranskalainen Siniset sanat on elokuva tyttärestä, joka ei puhu, koska pelkää sanoja, ja hänen äidistään, joka ei osaa kirjoittaa kunnolla. Tyttären puhumattomuus aikaansaa ikätovereiden keskuudessa halun koulukiusata, jonka vuoksi tytär saa siirron kuuromykille tarkoitettuun kouluun. Koulun miesopettaja ottaa tehtäväkseen saada tytär ulos kuorestaan ja puhumaan, koska hänellä olisivat kaikki fyysiset edellytykset sanojen tuottamiseen. Puheen opetuS ottaa oman aikansa ja vaatii sekä perheeltä että opettajalta huomattavia ylimääräisiä ponnisteluja, joten on luonnollista että intensiivisen projektin sivutuotteena syntyy yhä syvenevä ystävyyssuhde opettajan ja oppilaan yksinhuoltajaäidin välille.

Ystävät, todellinen taide-elokuva on palannut. Siniset sanat sisältää juuri ne taide-elokuvalliset elementit, jotka kolmen viime vuoden aikana ovat hiljalleen vaihtoehtoisistakin elokuvista kadonneet. Sinisistä sanoista putkahtelee voimakkaasti esiin pieniä yksityiskohtia, joiden merkitys ei välttämättä selviä ollenkaan. Esimerkkinä tästä on elokuvassa useaan otteeseen kuvattava sormus, jolle en ainakaan itse viiden vuoden taide-elokuvakokemuksella löytänyt mitään suoranaista tai vertauskuvallista merkitystä. Taiteellisuutta korostaa myös mahdottomuus samastua päähenkilöiden ajatusmaailmaan. Ajatukset ja ratkaisut kulkevat niin länsimaisesta ajattelutavasta poikkeavia reittejä, ettei mikään käänne voi tulla katsojalle suoranaisena yllätyksenä. Jokaisella päähenkilöllä on oma luurankonsa kaapissaan, yksi on sanojen hylkäämä, toinen ei osaa kirjoittaa ja yhdellä on työpöytänsä laatikossa kourallinen silmälaseja, joita aina tiukan paikan tullen käpälöi. Sinisiset sanat -elokuvassa on myös taide-elokuvalle tyypillisiä harkiten yliammuttuja kohtauksia tahi seikkoja. Siinä missä Magnoliassa alkoi sataa sammakoita, Siniset sanat vastaa linnulla joka osaa laulaa ihmisten lauluja. Siis ei mitenkään kömpelösti, vaan juuri niin kuin 10-vuotiaista pojista ja tytöistä koostuva pienehkö kuoro laulun laulaa. Kerrassaan upea lintu.
Tunnelmaltaan elokuva oli hyvin epäranskalainen. Yleensähän ranskalaiset elokuvat tuppaavat tuoksumaan hyvässä hengessä patongilta, mutta Sinisistä sanoista puuttuu SE parisiumin arvoituksellinen kosketus.

Siniset sanat * * * (kolme tähteä)

Havanna Blues

Elokuvassa kaksi havannalaista rokkaria, Ruy ja Tito, järjestävät bändinsä ensimmäistä keikkaa romahtamaisillaan olevaan teatteriin ja haaveilevat ulkomaankiertueesta. Kahden pienen lapsen isä Ruy ja juopottelevan mummonsa rommit kustantava Tito yrittävät samalla selviytyä Havannan aHtailla kujilla tekemällä kaikenlaista viatonta, mutta kiellettyä pikkubisnestä. Kun espanjalaiset kykyjenetsijät saapuvat kaupunkiin, kaverukset laittavat kaiken peliin. Menestys ei kuitenkaan tule ilmaiseksi, ja valintojen tekeminen musiikin, perheen ja ystävien välillä osoittautuu vaikeaksi.

Havanna Blues leikittelee tunnelmalla. Vaikka käsiteltävät aiheet ovat vaikeita, elokuvan musiikki ja kerronta vievät tarinaa hyvässä hengessä eteenpäin. Tuloksena ei suinkaan ole latinohenkinen saippuaooppera, vaan uskottava tarina elämän rationaliteeteista. Uskottavuutta lisää myös päähenkilön eleetön näyttelijäsuoritus.

Vaikka elokuvan värimaailma ja miljöö on rikas, se olisi voinut esitellä Havannan kaupunkimaisemaa enemmän. Parhaimmillaan pätkä onkin rullatessaan katsojan eteen Kuuban katukuvia mehevän biitin soidessa taustalla. Järjetöntä tunnekuohua tästä ei saa irti, mutta leffa puhuttelee valinnoillaan. Elokuvan puolivälissä noussut pelko disneymäisestä lopusta osoittautuu lisäksi turhaksi, mikä osoittaa fimin kuuluvan vaihtoehtoelokuvien valioluokkaan.

Havanna Blues * * * * (neljä tähteä)