Tarinoita kulta-ajalta (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * (Kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Tunnelma: * * (kaksi tähteä)

Oheisviini: Oriachovitza cabernet sauvignon

Taide2000:lla oli kovat odotukSet Tarinoita kulta-ajalta -elokuvaa kohtaan, mutta jouduimme valitettavasti pettymään. Viidessä erillisessä tarinassa olisi ollut kyllä itse tarinoina potentiaalia, mutta joko oman asennoitumisemme, tai sitten laahaavan kerrontatavan takia kaikki tarinat tuntuivat jäävän hieman laimeiksi ja passivoiviksi. Ensimmäistä kertomusta lukuunottamatta, jonka kruunasi lopuiltakin tarinoilta enemmän odottamaan laittanut karusellikohtaus.

Kulta-ajan tarinoiden heikkous piilee siinä, että niiden punainen lanka on kätketty liian hyvin, mikäli niitä, tai sitä edes on. Tarinan päätyttyä sitä jää vain toljottamaan hivenen turhautuneena kankaalle, ja miettimään, että mitä sitten. Tarinoista puuttuu loppu, ja olkoon se sitten miten taiteellista ja diippiä hyvänsä, niin se saa kokonaisuuden tuntumaan monotoniselta jyskytykseltä ja ajan haaskuulta.

Toinen ongelma, joka tällaisissa useita eri tarinoita yhdistelevissä elokuvissa tapaa olla, on samastumisen mahdollisuuden puute. Elokuva ja sen hahmot eivät pääse samalla tavalla iholle, jos sen päähenkilöt vaihtuvat aina silloin, kun heihin on juuri tutustunut. Vaikka episodit ovatkin kohtalaisen pitkiä, ei Tarinoita kulta-ajaltakaan välty roolihahmoruletilta. Tyyppejä tulee ja tyyppejä menee, eikä itselle jää muuta kuin epävarmuus siitä, kannattaisiko riisua takki päältä, vai onko elokuva loppumassa ihan kohta.

Oli elokuvassa silti jotain hyvääkin. Näyttelijäin työ toimii olosuhteista huolimatta hyvin ja maisemat näyttäytyivät sillä tavoin tyylikkään rosoisina, että Romanian tunnelmaan pääsi mukavasti ja helposti kiinni. Hapuilevassa kokonaisuudessa juuri rakennukset, porraskäytävät, autot ja kaikki muut tarve-esineet pitävät kiinni siitä muuten uupuvasta yhtenäisestä linjasta, ja antavat siten koko elokuvalle sydämen.

Taustamusiikkina tämän tekstin sävyyn vaikutti: Ataxia - Automatic Writing

Taide2000 luopuu kolmen tähden boikotista

Taide2000 on päättänyt lopettaa niin kutsutun kolmen tähden boikotin. Syynä tähän ovat useat tasoaan kuvaamattoman arvostelun saaneet elokuvat boikotin aikana. "Jotkut elokuvat ovat valitettavasti kärsineet oikeusmurhia, ja toiset taas saaneet neljä tähteä hieman turhan heppoisin perustein", toteaa toinen Taide2000:n perustajajäsenistä. "Tarkoitus kolmen tähden boikotissa oli hyvä, sillä pyrimme sen avulla ottamaan voimakkaammin kantaa keskivertoelokuvien kallistuvuuteen, joko hyvään tai huonoon suuntaan", hän sanoo.

Boikotin loppumisesta huolimatta Taide2000:lla on kuitenkin yhä tavoitteena vältellä arvosteluissaan kolmea tähteä. "Mikäli elokuva kallistuu selkeästi joko kahden tai neljän tähden suuntaan, annamme ne, mutta sellaisissa tapauksissa, joissa sekä kaksi, että neljä tähteä tuntuvat vääriltä, annamme kolme tähteä. Tämä on ainoa eroavuus boikottiaikaan verrattuna", perustajajäsen toteaa. Syyksi sille, miksi muutos tehdään keskellä elokuvavuotta, eikä esimerkiksi kvartaalien vaihteessa maaliskuun alussa, hän toteaa Taide2000:n tekevän niin, koska Taide2000 pystyy tekemään niin. "Meistä tuntui nyt siltä, niin me teimme niin. Me olemme kuitenkin riippumaton taho ja kaikkien muiden yläpuolella, niin mikäs siinä, ei kutista välimatkaa", perustajajäsen päättää.

Whatever works (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * *(neljä tähteä)
Tunnelma: * * * * * (viisi tähteä)
Erityistä: Elokuvan jälkeen on syytä varautua siirtymään jazz-baariin.
Oheisviiniksi suosittelemme jotain pirteää, kukkaista ja sympaattisessa pullossa olevaa valkoviiniä.

Whatever works kertoo kyynisestä seniorimiehestä, jonka oven taakse ilmestyy yhtenä iltana yöpaikkaa vailla oleva, sinisilmäisesti maailmaa katsova tyttölapsi. Melody viipyy ensin yön, sitten viikon, ja lopulta kaksikolla menee paremmin yhdessä kuin erikseen.


Woody Allenin elokuvaSta on pakko kehua tunnelmaa ja huumoria. New York nimittäin näyttäytyy elokuvassa tunnelmansa takia aivan erityisen houkuttelevana kaupunkina. Sellaisena, että sen voi haistaa, kun ukot möykkäävät keskenään kahvilan terassilla, pelaavat puistossa shakkia, tai kun päähenkilö Boris Yelnikoff soittaa tiiliseinäisessä kodissaan jazzia. Elokuva on alusta loppuun asti New Yorkia ja sen elämää parhaimmillaan. Maisemia ei näytetä määrällisesti paljon, mutta kaupunki on siitä huolimatta koko ajan läsnä.

Komiikka on taas syytä nostaa esiin kahdesta syystä. Siitä, että elokuvan höppänä blondi sanoo jatkuvalla syötöllä hauskoja asioita, ja siitä, että blondiudelle nauraminen on viety uudelle tasolle. Ensinnäkin, elokuva tarjoaa puitteet nauraa perinteiselle banaaninkuorihuumorille, ja kokea itsensä vielä sen jälkeenkin ihan salonkikelpoiseksi ihmisyksilöksi. Lisäksi se herättää kysymyksen siitä, kuinka eriarvoistavaa onkaan olla nauramatta blondeille siksi, että he ovat blondeja.

Whatever worksissa ei ole kovinkaan paljon asioita, joiden toivoisi olevan toisin. Oikeastaan ainoita häiritseviä piirteitä ovat kohtaukset, joissa näyttelijät puhuvat kameran läpi suoraan katsojalle. Ne ovat hieman turhan disneymäisiä ja liukastavat tartuntapintaa elokuvaan, mutta toisaalta, eipä ne nyt niin häiritseviä ole, sillä elokuva jää mieleen pyörimään ja vaikuttaa positiivisesti olotilaan vielä seuraavana päivänäkin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Red Garland - Soul Junction

Kuulustelu (Q1/10)

Kokonaisarvio: * (Yksi tähti)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * (Kaksi tähteä)
Tunnelma: * * (Kaksi tähteä)
Erityistä: Taide2000:n kantakahvila Café Engel sulki ovensa näytöksen aikana.
Oheisviini: Taide2000:n perinneviini Gato Negro merlot

NäyttelijäpariSkunta Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman oli harjoitellut keittiönsä pöydän ääressä yhteisiä kohtauksia ennen Kuulustelun kuvauksia, ja se näkyi. Heidän yhteiset kohtauksensa olivat ainoita asioita puvustuksen lisäksi, jotka Kuulustelussa saavat synninpäästön. Kaikki muu kyseisessä elokuvassa oli aivan uskomatonta tuubaa. Jopa siinä määrin, että elokuvan loppumetreillä osa Taide2000:n jäsenistä vaihtoi elokuvan äänet kuulokkeista kuunneltuun musiikkiin, ja alkoi seurata elokuvaa tekstityksen kautta. On täysin käsittämätöntä, miten Minna Haapkylä saattoi saada Jussin juuri tällaisella näytelmäkerhosuorituksella, sillä hänen työnsä laatu oli todella kaukana siitä, mihin hän normaalisti kykenee. Olkoonkin, että rooli oli haastava.

Eivätkä muutkaan kaksisesti pärjänneet. Hannu-Pekka Björkman oli aika ok, Pertti Sveholm välttävä, mutta muiden työskentely olikin sitten heikkotasoisuudessaan niin hämmentävää, että heidän puheistaan tahtoivat mennä sanat ohi korvien. Se on kiusallista jo sinänsäkin, mutta erityisesti tässä tapauksessa, koska elokuva oli luonteeltaan sellainen, että katsojana olisi ollut valmiudessa seuraamaan hienoakin hienompia nyansseja ja mielenliikkeiden signaaleja.

On pakko tunnustaa, että tuntuu hieman arveluttavalta antaa vain yksi tähti elokuvalle, jota lähes kaikki muut ovat varauksetta suitsuttaneet. Tilanne on kuitenkin se, että joko me, tai sitten muut, ovat nähneet jotakin todella pahasti väärin. Vaikka kuinka kääntäisimme ja vääntäismme, emme kykene siitäkään huolimatta näkemään Kuulustelua sellaisena elokuvana, josta voisi maksaa ylpein tai edes tyytyväisin mielin elokuvalipun hintaa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Herra Ylppö & Ihmiset - Pojat Ei Tanssi

Taide2000 - 10 vuotta

Parin ensimmäiSen toimintavuoden aikana Taide2000 ei poistunut Kino Engelistä koskaan. Tai koskaan ja koskaan, mutta sillä tavoin, että ne pari kertaa kun kävimme visiteeraamassa jossain toisessa teatterissa, koimme itsemme todella ulkopuolisiksi ja väärän liiton edustajiksi.

Eräs ehkä kuvaavimmista tapauksista sattui Orionissa, jossa päätimme käydä kartoittamassa tilannetta, koska Kino Engelin ohjelmistossa ei ollut juuri sillä hetkellä ainuttakaan sellaista elokuvaa, jota emme olisi jo nähneet. Helmikuinen ilta vieraassa teatterissa lähti kuitenkin hieman nihkeähkösti liikkeelle tappiollisella väännöllä kantakortista lipunmyyjän kanssa, sillä me emme olisi halunneet sellaisia. Me emme halunneet kuulua Orioniin. Aulassa oli ruuhkaa ja puhetta, vessan ovi kävi tauotta, ihmiset jonottivat saliin ja näyttivät ihme hampuuseilta. Täysin ennenkuulumatonta. Toisin kuin olimme Engelissä tottuneet, emme saaneet juuri niitä nimenomaisia paikkoja, jotka olisimme halunneet. Kaiken lisäksi oma penkkini piti aivan järjetöntä meteliä. Joka kerta kun vaihdoin asentoa, kuului penkistäni sellainen kitinä, että ainakin yksi "orionilainen" kääntyi katsomaan. Kankaalla pyöri jokin arveluttava honkkarileffa, jossa oli ripaus kung-fua, ja jossa päähenkilö juoksi pitkän matkaa jollain pellolla. Ja yhtäkkiä, kesken kaiken, koko yleisö alkoi nauraa. Kesken juoksun. Siinä ei tapahtunut Taide2000:n näkemyksen mukaan mitään muuta, kuin että se tyyppi vain juoksi ja yleisö nauroi. Helvetin friikit!

En tiedä oliko kyseessä sakinhivutus natisevasta tuolistani, tai jokin muu kollektiivinen opetus meille, mutta ainakin se toimi. Emme käyneet kyseisen juoksuelokuvan jälkeen Orionissa varmasti pariin vuoteen, emmekä ole unohtaneet tapahtunutta täysin vieläkään. Näin kymmenkunta vuotta myöhemmin tapaus on kuitenkin saanut ympärilleen kultareunukset ja Orionistakin tullut täysin hyväksyttävä teatteri. Enemmänkin.

Ja jos aivan totta puhutaan, taisi Tapaus juoksuleffa kertoa enemmänkin meidän turhan suurista kuvitelmista itseämme kohtaan, kuin Orionin luotaantyöntävyydestä.

P.s. Tuon valomainoksen edessä olevan ikkunan takana voisi kuvitella olevan aika tunnelmallista asua?!