Sinä elävä (Q4/07)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (Neljä Tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Elokuvassa oli yllättävän paljon koomisia yksityiskohtia.

Oheisviini: La Borgata (Arvio tulossa erillisenä)

Sinä elävä kurkiStaa Roy Anderssonin omintakeisella tyylillä väritettyihin ihmisten arkitapahtumiin, uniin, harrastuksiin, idolin kohtaamiseen tai parturissa käyntiin. Se kuvaa myös ajoittain hyväntahtoisella sarkasmilla ruotsalaisille ominaisia käyttäytymismalleja.

Huomasin pariin otteeseen katsovani Kino Engelin mustaksi maalatusta seinästä valkokankaalta tulevia heijastuksia, enkä ollenkaan itse elokuvaa, vaikka kauan odotetusta Sinä elävästä olikin kyse. Normaalisti se olisi ollut huono merkki, muttei tässä tapauksessa. Unohtuminen johtui poikkeuksellisen voimakkaasta ja aidosta, jopa valheellisesta nostalgian tunteesta. En ole kait koskaan aiemmin kokenut päässeeni ajassa samalla tavalla seitsemää vuotta taaksepäin mitä tämän elokuvan äärellä. Enkä nyt yritä viitata siihen, että elokuva olisi ollut toisinto ohjaajan edellisestä teoksesta Toisen kerroksen lauluja, vaikka ne tunnelmaltaan aika samankaltaisia olivatkin. Sinä elävä oli selvästi edeltäjäänsä helpompi, kepeämpi ja silmäkulman pilke näkyi siinä ajoittain voimakkaastikin, ja juuri se oli tämän elokuvan heikko kohta. Roy Anderssonin huumorin vahvuus on piillyt siinä, ettei ole voinut olla täysin varma mikä on ollut huumoria, mikä vakavaa vai onko mikään huumoria. Nyt elokuvan hauskat piirteet oli tuotu tarjolle sillä tavoin, ettei niiden löytäminen vaatinut juurikaan ajatustyötä. Mutta toisaalta, harvassa ovat olleet ne kerrat jolloin olen nauranut elokuvan ansiosta yhtä useasti kuin nyt.

Sinä elävän harmaa ja utuinen värimaailma on sikäli mielenkiintoinen, että se paitsi antaa teokselle rauhallisen ja persoonallisen sävyn, niin se myös tekee siitä merkittävästi tyylikkäämmän kokonaisuuden. Elokuva näyttää vaihtoehtoiselta muotikuvakollaasilta, jossa työmiehen haalari ei suinkaan hyppää pukujuhlissa silmään, vaan erottuu joukosta. En tiedä johtuiko se juuri tästä vai aiemmin mainitusta nostalgian tunteesta, mutta Sinä elävä sai kokemaan itsensä elokuvan ajan tärkeäksi ja hyväksi ihmiseksi, joka ei aiemmin tiennyt arvostavansa esimerkiksi torvensoittajia.

Sinä elävä on loistava vaihtoehtoelokuva, joka takuuvarmasti antaa vastinetta elokuvalipun hinnan verran, mutta varoituksen sanasena täytyy mainita, että kuvauspaikoista kannattaa pitää itsensä autuaan tietämättömänä ja olla näin rikkomatta sitä illuusiota, jonka itselleen luo siitä missä elokuvan ihmiset elävät. Elokuva olisi saanut ilman tätä tietoa miljöistä yhden tähden enemmän kuin nyt. Taiteellisuudesta emme antaneet viittä tähteä, vaikka pienistä yksityiskohdista oltiinkin saatu tehtyä tarinan arvoisia ja tunnelma olisikin kyseiseen tähtimäärään oikeuttanut, mutta katsoimme elokuvan suunnatun marginaaliyleisön sijaan liiaksi kaikille. Tästä oli merkkinä juoni, joka ei ollut haasteellisuudestaan huolimatta tarpeeksi tulkinnanvarainen.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RixFM, Tukholma

Viiniarvio: La Borgata (Sinä Elävä)

La Borgata Montepulciano d'Abruzzo tulee nimensä mukaisesti Abruzzon alueelta keski-Italiasta, melko läheltä Roomaa. Alueen viinit tunnetaan voimakasaromisina, eikä La Borgata tee tässä suhteessa poikkeusta. Viini on tummanpunainen ja voimakkaan mausteinen. Jälkimaku on lakritsinen ja siinä on lisäksi jotain tulista, ehkä pippuria. Kerrassaan maistuva ja lisäksi helposti juotava viini, josta löytyvät hyvän peruspunaviinin ainekset lisättynä voimakkaalla, mutta miellyttävällä mausteisuudella.

Sinä Elävä ei ole helppo kumppani oHeisviinilleen. Kaun itseään odotuttaneeseen elokuvaan kohdistui suuria odotuksia ja huomaamatta Taide2000:n odotukset kohdistuivat myös viiniin. La Borgata selviää kuitenkin tukalasta tilanteesta kunnialla. Viinin klassiset elementit voimistavat katsomossa vallitsevia nostalgisia tunnelmia samalla kuin pippurisuus sävyttää kauniisti valkokankaalla vallitsevaa harmautta ja elotonta sävykkyyttä. Sinä Elävä ei vaadi oheisviiniltään ihmeitä, vaan edellyttää siltä samanlaista persoonallisuutta kuin itseltään - ja siitä La Borgata selviytyy hyvin arvosanoin.

Ehdokkaat Taide2000-palkintojen saajiksi vuonna 2007.

Taide2007-projekti on päättynyt ja kuluneen vuoden parhaita teokSia ja suorituksia voidaan ruveta erottelemaan joukosta. Taide2000 palkitsee viime vuoden tapaan vuoden parhaan vaihtoehtoelokuvan, parhaan suorituksen tehneen näyttelijän, vuoden parhaan elokuvateatterin, parhaan viinilöydöksen, sekä jakaa erikoispalkinnon jostakin erityismaininnan ansaitsevasta syystä. Viime vuonna erikoispalkinnon sai edesmenneen Bio Cityn poikkeuksellisen ystävällinen ja ammattimaisesti työhönsä suhtautunut henkilökunta.

Ehdolla ovat:

Vuoden 2007 elokuvaviiniehdokkaat:
(Vuoden 2006 voittaja: Est! Est!! Est!!!)

GD White (Inland empire)
Dry Muscat (Chungking express)
Chateau Los boldos (Hetki lyö)
La Borgata (Sinä elävä)
Il Barco, Brindisi (Hotel de France)

Vuoden 2007 elokuvateatteriehdokkaat:
(Vuoden 2006 Voittaja: Maxim)

Kino Tapiola
Maxim
Kesäkino Engel

Vuoden 2007 näyttelijäehdokkaat:
(Vuoden 2006 voittaja: Ulrich Mühe/Muiden elämä)

Marianne Faithfull /Irina Palm
Outi Mäenpää /Musta jää
Julio Chávez /El Custodio
Mads Mikkelsen /Häiden jälkeen
Marion Cotillard / Pariisin varpunen
Miki Manojlovic / Irina Palm

ja...

Vuoden 2007 vaihtoehtoelokuvaehdokkaat:
(Vuoden 2006 voittaja: Palindromes)

Alpha dog (Q2)
El Custodio (Q4)
Hetki lyö (Q1)
Häiden jälkeen (Q2)
Irina Palm (Q3)
Kimpassa (Q4)
Uno su Due (Q4)
Sinä elävä (Q4)

Voittajat julistetaan joulukuun lopulla!

(Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris)

Taide2007-projekti loppusuoralla

Taide2000:n vuodenaikoja kunnioittavan kvarttaalijärjeStelmän takia vuosi 2007 alkaa lähestyä loppuaan. Taide2000:n vuosihan alkaa talvikvarttaalista aina joulukuussa, ja päättyy syyskvartaalin päätökseen marraskuun lopussa. Näin siksi, että tuntuisi hoopolta viettää syyskvarttaalin viimeisiä päiviä joulun ja vuodenvaihteen välisellä viikolla tai juhlistella kevätkauden päätöstä juhannuksen jälkeen, kesäkuun viimeisinä mökkiviikonloppuina. Joulukuu on talvea ja kesäkuu kesää, siitä me lähdemme.

Marraskuun alussa toteuttamallamme Rågsved tourilla paitsi pyrimme virkistämään tukholmalaista kaupunginosaa uuteen kukoistukseen, juhlimme myös Taide2000:n seitsemänvuotista taivalta ja teimme tärkeitä päätöksiä ja linjauksia tulevaisuuden suhteen. Yksi päätöksistä koski juuri kvarttaalijärjestelmää, jonka koimme yksimielisesti palvelevan tarkoitustaan parhaimmiten nykyisenlaisenaan. Oikeastaan ainoina vähääkään vakavasti otettavina vaihtoehtoina näimme vuoden ensimmäisestä päivästä alkavan jaottelun, sekä hajautetun talvikvarttaalijärjestelmän. Vuoden alusta alkavan järjestelmän ongelmaksi koitui soveltumattomus vuodenaikojen rinnalle ja hajautetun talvikvarttaalijärjestelmän lievähkö teennäisyys. Ajatuksena hajautetussa talvikvartaalijärjestelmässä oli aloittaa taidevuosi kalenterivuoden ensimmäisestä päivästä talvikvarttaalilla, siirtyä normaalisti maaliskuun alussa kevätkvarttaaliin, kesäkuun alussa suvikvarttaaliin, syyskuussa syyskvarttaaliin ja palata taas marraskuun alussa helmikuussa kesken jääneeseen talvikvarttaaliin. Näimme kuitenkin nykyisen järjestelmämme vähemmän ongelmallisena, vaikkakin voimme huomioida joulukuussa ilmestyvät elokuvat vasta vuotta muuta elokuvamaailmaa myöhemmin. Taide2000 tulee siis ampumaan omat uudenvuodenrakettinsa ainakin vuoden 2008 osalta vielä normaaliin tapaansa marras-joulukuun vaihtessa.

Palkittavat

Taide2007-projekti alkaa siis olla lähellä päätöstään ja on aika ruveta erottelemaan jyviä akanoista. Teimme Rågsved tourilla päätöksen olla lisäämättä palkitsemisgaalamme uusia palkintokategorioita, joten palkitsemme viime vuoden tavoin taide-elokuvavuoden 2007 varrelta vuoden vaihtoehtoelokuvan, vuoden näyttelijän, vuoden viinin, vuoden elokuvateatterin, sekä jaamme erikoispalkinnon. Kandidaatit palkintojen saajiksi alkavat olla selvillä, mutta katsotaan mitä nämä marraskuun viime päivät voivat vielä kankaille tuoda. Ainakin yhtenä eritttäin suurena kysymysmerkkinä on Roy Anderssonin kehuttu elokuva Sinä elävä, joka saattaa päätyä hyvinkin vasta vuoden 2008 kandidaatiksi, sillä kysyeinen elokuva ei näillä näkymin enää ennätä marraskuun akana Kino Engeliin, joka on periaatteessa ainoa oikea teatteri kyseiselle elokuvalle.

Julkaisemme ehdokkaat vuoden elokuva-, vuoden näyttelijä-, vuoden viini- ja vuoden elokuvateatteri-palkintojen, sekä erikoispalkinnon voittajiksi näillä sivuilla heti joulukuun alussa.

Uno su due (Q4/07)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Teemasta huolimatta italialaisten tyylikkyys pistää silmään.

Lorenzo tuntee pari kertaa pääSsään jotain erikoista ja yhtenä päivänä hän makaa tajuttomana kadulla. Lääkärit eivät löydä sairaalassa suoriltan mitään selkeää vikaa, mutta on ilmeistä, ettei kaikki ole kohdallaan. Pelko ja epätietoisuus oman elämän jatkumisesta alkavat muokata miehen elämää ja arvoja uuteen uskoon.

Herkkä on Uno su due-elokuvalle ehkä kuvaavampi sana kuin koskettava, vaikka isoista sairauksista kertovat elokuvat tuppaavat yleensä olemaan vähän väkisinkin myös koskettavia. Vaikka päähenkilö mieltääkin maailman sairastumisensa jälkeen hyveettömämmäksi paikaksi, ei hän silti ala elää pyhimyksen elämää. Hän vaan alkaa kokea toisten ihmisten huomioimisen aiempaa tärkeämpänä asiana. Miehen inhimillisyyttä ei tarvitse silti korostaa mitenkään, suuntaan eikä toiseen, vaan tietoisuus tästä syntyy pienistä yksityiskohdista. Ja juuri tämä piirre tekee Uno su duesta neljän tähden elokuvan. Toisaalta, ohjaajan plussaksi voi aina laskea myös sen jos elokuvassa on hulvatoman hauskoja yksityiskohtia, jotka eivät silti katkaise hetkeksikään yhteyttä siihen todelliseen tunnelmaan, joka elokuvassa vallitsee.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: DR Hiphop

Stockholm tour 2007 - Rågsved

Hagsätraan menevä metro on sunnutaiaamuna kymmenen aikaan merkittävän tyhjä. Taide2000 huomioi Rågsvedin aSemalle astuessaan kuulutuksen, jonka mukaan matkustajien tulee ajatella vaunun ja laiturin väliin jäävää rakoa. Muutama kaupunkiin päin kyytiä odotteleva matkustaja seuraa hämmentyneenä aseman seutua valokuvaavia turisteja, sillä niitähän me Rågsvedissa olemme. Aseman alittavassa tunnelissa on makkarakojua vastapäätä ylväästi esillä oleva historiikki, jonka mukaan 50-luvun puolessavälissä rakennetun kaupunginosan talot valmistuivat sellaisessa ajassa, ettei edes vesilaitos joutanut vetämään uusiin taloihin vesijohtoja vastaavanlaisella tarmolla.

Tänään, vuonna 2007 rågsvedilaisten kotien hanoista juoksee vesi, mutta murheitta eivät asukkaat saa vieläkään elää. Rågsved nimittäin komeilee niin pahoinpitely- kuin ryöstötilastojenkin kärjessä. Vaikka ilma on kylmä ja utuinen, on heräilevää Rågsvediä silti ulkopuolisena vaikea mieltää mitenkään erityisen vaaralliseksi lähiöksi. Jalkapallokentällä on urheiltu niin, ettei edes jalkapallomaalin verkko ole moista harjoittelua kestänyt, Rågsved centrumiin laskevien portaiden seinässä tarjotaan ystävällismielisesti tulkille töitä ja samaisen ostoskeskuksen sydämessä oleva kotoisa sekatavaraliike on rohjennut nostaa tarjoustuotteita korikaupalla ulos kaikkien pitkäkyntisten houkutukseksi. Mutta vaikkei pelko ja huoli päällepäin suoranaisesti näkyisikään, on se silti läsnä. Se on ihmisten alakuloisissa ilmeissä ja varautuneissa olemuksissa kanssakäyntitilateiden sattuessa kohdalle. Ruokakaupassa, jonka kaikki muut paitsi hammastahna- ja karamellihyllyt huutavat tyhjyyttään, seuraa myyjä tarkasti katsellaan, ei meitä, vaan tuotteita joita kannamme käsissämme. On ilmeistä, että autiossa Mat centerissä on aika ajoin vieraillut asiakkaita, joiden kassalle antama rahasumma ei olekaan vastannut mukaan lähteneiden tuotteiden arvoa. Myyjä kuitenkin rentoutuu ja heittää kätensä esiliinan taskuun kuullessaan meidän murteista ruotsiamme. Hän suosittelee virranpuutteesta kärsivälle kameralle pattereita, jonka pakkaus onnittelee ostajaansa oivasta valinnasta. Valitetavasti iloittelumme jäi kovin lyhkäiseksi, sillä patterit sietivät tasan kuuden kuvan verran.

Mutta se Rågsvedin synkistä piirteistä, sillä ilosempaakin kerrottavaa lähiöstä löytyy. Kuten mainittua, urheilu- ja harrastusmahdollisuudet ovat viritetty varsnkin lasten ja nuorten osalta huippuunsa. Luonto on alati läsnä. On mukava katsoa kuinka rotat ja harakat jakavat sulassa sovussa tammesta pudonneet terhot keskenään, eikä mukaan mielivää varistakaan käydä suotta hätyyttelemään. Ehkä suurin etuoikeus josta rågsvediläiset saavat nauttia, on kuitenkin kaupunginosan merkittävän alhainen hintataso. Oikein kelvolliset hanskat ja kelpo pipo maksavat nopeahkon hintavertailun mukaan vain 10-20 prosenttia siitä, mitä vastaavista tuotteista kaupungin keskustassa pyydetään. Ja harvassa liikkeessä on ruuhkaisemmilla alueilla mahdollista ostaa yksiäkään portaita könyämättä saman katon alta niin kattiloita, sateenvarjoja, alusvaatteita kuin laadukkaita lasten lelujakin. Rågsved centrumissa on.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Kent - Tillbaka Till Samtiden

Taide2000:n perinteinen Stockholm Tour

Rågsved on kuvankaunis lähiö Etelä-Tukholmassa, jonka arkkitehtuuri hivelee silmää. Syksyn lehdet putoavat maahan yhtä kauniisti kuin missä tahansa ruotsalaisessa kaupungissa ja ensilumi saa ihmiset rakentamaan näyttäviä lumilinnoja pihoille, kujille ja kaduille. Tästä huolimatta tukholmalaiset matkailuaviisit karttavat Rågsvedin suosittelemista turisteille kuin ruttoa. Olkoonkin, että kyseinen kaupunginosa komeilee niin ryöstö- kuin pahoinpitelytilastojenkin kärjissä, mutta ei kai yksittäiset tapaukset voi riittää perusteiksi, muutenkin suurimpien kassavirtojen ulkopuolella olevan lähiön näin räikeään syrjintään.

Taide2000:n yhtenä tärkeimpänä missiona, vaihtoehtoisten elokuvien arvioinnin ohella, on ollut vuodesta 2004 alkaen syrjittyjen tukholmalaisten kaupunginosakohteiden tukeminen kohti kukoistusta. Näemme, että juuri nyt tätä tukeamme kaipaa kaikkein kipeimmin juuri Rågsved. Siksi Taide2000 astuu lauantaina 10.11. Viking Linen tukemalle Mariella-risteilylle ja käy etsimässä juuri ne kauniit piirteet, joita Rågsvedissä on syyttä suotta piiloteltu.

Käy aistimassa Rågsvedin kauniit kasvot näiltä sivuilta marraskuun loppupuolella ja lähde rohkealle, vaihtoehtoiselle matkalle!

Tuntematon nainen (Q4/07)

Luokitus: * * * (Kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (Neljä tähteä)

Erityistä: Italian kieli nousi elokuvassa esiin poikkeuksellisen hienosti.

Oheisviini: Chateau Pey la Tour 2005 (Merlot, Cabernet Sauvignon, Petit Verdot) Oli viininä erinomaista, mutta juuri tämän elokuvan yhteyteen olisi sopinut kirpakahkon viinin sijaan paremmin jokin pehmeämmin viekotteleva.

Traumaattisen ja hämärän menneiSyyden omaava tuntematon nainen saapuu ylvääseen italialaistalon etsimään töitä siivoojana. Pelkkä talo ei kuitenkaan riitä, sillä hän haluaa päästä myös tiettyyn asuntoon.

Elokuvan juoni on ovela ja roolisuoritukset ammattimaisia, mutta siitä huolimatta tarina on hivenen turhan arvattava. Tuntemattomassa naisessa nousee positiivisessa valossa esiin sen voimakas tunnelma, erittäin hienosti kuvatut kaupunkimiljööt sekä italian kieli, joka toi sellaisenaan teokseen yhden ulottuvuuden lisää. Elokuvamusiikit olivat juoneen nähden melko leikkisiä ja pehmeitä, mutta toisaalta, ehkä juuri tämä piirre varjeli kokonaisuutta turhan voimakkaalta synkkyydeltä. Hyvänä puolena Tuntemattomasta naisesta voisi nostaa esiin myös sellaisen epäilyksen, että tämä saattaa olla niitä elokuvia, jotka syystä tai toisesta säilyy vahvasti mielessä vuosien päähän.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Generations 88,2 Pariisi

Musta jää (Q4/07)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * (yksi tähti)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Elokuvan värit olivat aikalailla kohdillaan.

Oheisviinisuositus: Teemansa takia Sangre de Toro.

Martti Suosalon näyttelemän miehen hallusta löytyy raskaita todisteita uskottomuudesta, mutta hän kiistää silti kaiken. Prosessi on kuitenkin käynnistynyt ja todisteiden haku, syyn etsintä ja tavallaan päämäärättömän juonen punonta alkaa. Musta jää on elokuva pettämisestä, valehtelusta, kostosta ja katumuksesta.

EnSimmäiseksi on pakko sanoa, että Musta jää on suomalaisessa elokuvahistoriassa ehkä kansainvälisimmän näköinen elokuva mitä on tehty. Se on edustaja, jonka voi lähettää suurella ylpeydellä maailmalle, sillä se näyttää suomalaiselta, muttei ole harmaudestaan huolimatta perinteisen melankolinen. Siitä puuttui sellainen pohjoiselle alueelle ominainen marttyyrisia piirteitä sisältävä loskavoivottelu. Täällä nyt vaan on vuodenaikoja joihin liittyy loska, mutta ei se silti ole elämän keskipiste. Toinen ääripää olisi tietysti ollut eukonkannosta, hirmulöylyistä ja onnellisista suojalkapalloilijoista kertova mainoselokuva, mutta Musta jää oli kaukana siitäkin, vaikka Helsinkiä oltiinkin osattu kuvata erittäin edullisissa paikoissa. Mustan jään omaleimaisesta ja tummasta ilmeestä kertoo oikeastaan kaikkein kuvaavimmin elokuvan musiikit, jotka on säveltänyt Apocalyptican Eicca Toppinen. Viuluilla ja selloilla soitetussa rockissa on samanaikaisesti sekä tyyliä että särmää ja se on suomalaista sekä vakavasti otettavaa.

Elokuvassa on hyvä ja ovela juoni ja kaikki se, mitä on juonen ympärillä näyttää realistiselta, mutta on silti vain ympärillä. En tiedä kuinka työlästä Mustaa jäätä oli tehdä tai kuinka täydellisiä suorituksia ohjaaja on vaatinut, mutta näyttelijäsuoritukset ovat muutamaa sivuroolia lukuun ottamatta loistavia. Outi Mäenpään piilotettu ahdistus kivisten kasvojen alla vaikutti niin kertakaikkisen aidolta, että tänään arvostan hänen ammattitaitoaan eilistä enemmän. Myös Ria Kataja hoitaa haastavan roolinsa kiitettävällä tasolla. Oikeastaan ainoa virhe muuten lähes täyden kympin suorituksessa oli eräs varjostuskohtaus, jossa auto seuraa pyöräilijää kilometritolkulla halki kaupungin, eikä pyöräilijä huomaa mitään. Se vaikutti lapsukselta muuten hienossa teoksessa.

Tavallaan sääli ettei tämä elokuva ollut yhtä tähteä taiteellisempi, sillä muussa tapauksessa Musta jää kilpailisi varmasti marraskuun lopussa valittavan Taide2000:n Vuoden vaihtoehtoelokuvan tittelistä.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: The Voice

R&A - Spider lilies (Q4/07)

Luokitus: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Taide2000 juhlisti tämän elokuvan ja perinteisimmän viininsä kanssa 2000:tta sivuillamme käynyttä lukijaa.

Oheisviini: Gato Negro Cabernet Sauvignon. Sopi nostalgisen makunsa ansiosta lähes täydellisesti Spider liliesin vastaavaan tunnelmaan.

Kauko-Idän elokuvien hienous piilee lähes aina niiden kaihoiSan nostalgisessa tunnelmassa. Näin oli myös Spider liliesin kohdalla, joskin perinteikkyyden rinnalle oltiin nostettu suhteellisen vahvasti myös nykymaailman virtuaalien olemus blogeineen ja webcameineen. Hienoa oli se, että nämä kaksi asiaa kulkivat kevyestä ristiriidasta huolimatta oivallisesti käsi kädessä, eikä kummankaan läsnäolossa ollut aistittavissa minkäänlaista teennäisyyttä. Vaikka Spider liliesissä oli itkua, naurua ja rakkautta, tuntuivat henkilöhahmot silti sukulaiselokuviinsa verrattuna hivenen liian tunteettomilta.

R&A - Sicko (Q4/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * (yksi tähti)

Miljööt: * (yksi tähti)

Erityistä: Ärsyttää vähemmän kuin Mooren aikaisemmat leffat.

Sicko säväyttää katsojaa tuttuun Michael Moore tyyliin, provosoimalla tosin hieman vähemmän kuin aikaisemmat Moore-leffat. Jenkkien terveydenhoitojärjestelmä märkii pahemman kerran eikä tätä dokkaria ole teHty syyttä. Lievään yliampuvuuteen syyllistytään kultaamalla Euroopan terveydenhuoltojärjestelmät: uskottavampaa jälkeä kun olisi saanut ottamalla vähän realistisemman lähestymistavan.

R&A - Kimpassa (Q4/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Audrey Tautou on puolet koko elokuvasta.

Oheisviini: Chãteau Chaubinet 2005. Bordeauxilainen viini muistutti kosketukseltaan kotitekoista viinimarjamehua ja rypäleiden maku nousi esiin suhteellisen voimakkaasti. Sopi elokuvan rinnalle kohtalaisesti.

KimpaSsa on ranskalaisromanttinen elokuva, jonka hyvyys perustuu paljolti poikkeuksellisen lämminhenkiseen, tai ehkä ennemminkin jopa ystävälliseen tunnelmaan. Käsikirjoitus on aika koruton, toiset rakastuu ja toiset ystävystyy, mutta eipä se sen kummempia tarvitsekaan sillä näilläkin elementteillä saadaan katsojalle hyvä olo.

R&A - El Custodio (Q4/07)

Luokitus: * * * * * (viisi tähteä)
Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Erityistä: Paremmin kuvattua elokuvaa en ole nähnyt koskaan.
Oheisviinisuositus: Sangre de Toro (Taide2000:n perinneviini)

Ruben on miniSterin henkivartija, joka ei turhia puhu saati ilveile. Eikä hänen siviiliminänsäkään niin hirveästi jämäkän, mutta kohteliaan seisoskelijan roolista poikkea. Elämän ranttaliksi laittaminen tarkoittaa hänen kohdallaan lähinnä ruokailua kiinalaisessa karaokeravintolassa tai murahdusta sukulaistytölle, joka on unohtanut lukita turvalukon. Valtaosan työajastaan, ja näin ollen myös elokuvasta, Ruben odottelee kokouksien päättymistä erilaisilla käytävillä ja auloissa, virkistäen itseään välillä hakemalla vähän kuin varkain lasillisen vettä. Jos El Custodion kuvakulmista olisi päättänyt joku muu kuin hän joka ne nyt päätti, olisi elokuva saattanut olla hyvinkin puuduttava, mutta nyt jokainen ankea messuhalli, varastohuone tai vaikka hissi oltiin osattu kuvata niin nerokkaasta kuvakulmasta, tai ne näytettiin vain taustana esimerkiksi radiopuhelimelle, että voisin väittää olevani valmis kehystämään koko elokuvan ja naulaamaan kuvat kotini seinälle.

Toinen merkittävän hieno seikka El Custodiossa oli sen verkkaisuus, itseasiassa elokuvan ja pääosien esittäjien nimetkin saadaan kankaalle vasta kymmenen minuutin kohdalla. On kertakaikkisen hieno kokemus tänä nopeiden leikkauksien ja voimakkaden efektien aikakautena nähdä elokuva, jossa hiljaksiin taustalla soiva radio aikaansaa katsojalle kakofonisen olon. Vaikka on El Custodiossakin silti meteliä; kahdesti.

Olisi äärimmäisen houkuttelevaa kertoa tai edes vihjata mikä tarinasta tekee niin täydellisen, mutta se piru vie veisi pohjan lähes täydelliseltä elokuvakokemukselta... Mutta kyllä sen sitten ymmärtää, nähtyään.

El Custodio on viiden tähden elokuva ja se on tällä haavaa Taide2000:n kriteerien mukaan ylivoimainen ennakkosuosikki Vuoden 2007 vaihtoehtolokuva -tittelin voittajaksi.

R&A - London to Brighton (Q4/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Herätti ajattelemaan kuinka kauaskantoiset ja traagiset vaikutukset yhden suuruudenhullun typerillä ajatuksilla voi olla.

Suhteellisen rankka leffa siitä, että julmien tekojen kanSsa on helpompi elää kuin pelon. Jos nainen hakataan elokuvassa, sen voi joskus nähdä vain fiktiona, mutta lapsen tuska on poikkeuksetta riipaisevaa. London to Brightonin ahdistavuus oli brittiläiselokuvalle epäominaista, se oli erilaista, mutta silti joukkoon mahtuu ainakin yksi jalkapallohuligaania muistuttava nahkapausakkamies, aina.

R&A - My brother is an only child (Q4/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Erityistä: Veljeksistä vanhempi muistutti ulkonäöllisesti merkittävästi Ville Valoa.

My brother is an only child oli maisemiensa puolesta huikaiseva elokuva, tuntui kuin olisi itsekin saanut olla paikan päällä näkemässä Italian kauneimpia seutuja ja kaupunkien hektistä elämää. Tunnelmansa osalta elokuva jäi taasen vähän etäiseksi. Kankaalla tapahtui asioita, joita tuli seurattua, mutta oikeastaan vasta loppumetreillä ne alkoivat herätellä tunteita.

Q3/07:n päätös

Kesä on takana, syksy käynnissä. Taide2000:n silmin katsottuna suvikvarttaali (Q3/07) ei ollut loistelias, muttei täysin kelvotonkaan. On vain pakko hyväksyä se tosiasia, ettei yksi kapasiteetiltaan vähäinen ulkoilmaelokuvateateri voi taistella kovinkaan merkittävästi sitä vastaan, että yleisesti ajatellen elokuvatarjonta on kesän aikana aika heikohkoa. Ja vaikka tarjonta olisikin ollut parempaa, olisin tuskin siltikään vaihtanut raikkaita kesätuulia tunkkaisiin teatterisaleihin. Onneksi suvikvarttaalin loppumetreille on löytynyt kuitenkin Espoo Ciné-elokuvafestivaali.

Suvikvarttaalin elokuva: Irina Palm
Käsityksemme mukaan aiempia kävijäennätyksiä tänä kesänä rikkonut Espoo Ciné oli valinnut ohjelmistoonsa brittiläisen elokuvan nimeltä Irina Palm. Taide2000:n näkemyksen mukaan luopumisesta ja uhrautumisesta kertova elokuva oli poikkeuksellisen voimakastunnelmainen ja sen roolihahmot sekä -suoritukset sen verran inhimillisiä ja ammattimaisia, että päätimme valita Irina Palmin suvikvarttaalin elokuvaksi. Tarkempi esittely on luettavissa TÄSTÄ ja traileri katsottavissa TÄSTÄ.

Kiitos!
Taide2000:n yhtenä vuositavoitteena oli saavuttaa sivuillaan (taide2000.blogspot.com) kahdentuhannen kävijän raja lokakuun loppuun mennessä. Kävijätavoite ylittyi kuitenkin alkuvuoden vilkkaiden päivien ansiosta jo huomattavasti aiemmin ja siksi haluammekin omien juhliemme ohessa kiittää mitä kauneimmin kaikkia teitä, jotka olette tällä sivulla käyneet! Jokaisella vierailulla on ollut ja tulee olemaan meille suuri merkitys! Kiitos siis tästäkin käynnistä!

Irina Palm (Q3/07) (Espoo Ciné)

Luokitus: * * * * (neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Erityistä: Brittiläisyydestään huolimatta elokuva ei vaikuta brittiläiseltä, vaan enneminkin jopa itäeurooppalaiselta.
Oheisviiniä ei tilaisuudessa virka-aikana järjestetyn näytöksen vuoksi ollut

Nuoren parin noin kymmenvuotiaan sairaalassa makaavan pojan tila heikkenee harvinaisen sairauden seurauksena päivä päivältä ja elämä uhkaa olla päättymäisillään muutaman viikon sisällä. Ainoa paikka, jossa sairauteen voitaisiin antaa hoitoa on Melbournessa, jonne perheellä ei ole kuitenkaan taloudellisista syistä mitään mahdollisuuksia lähteä, sillä oikeastaan kaikki, isoäidin asuntoa myöten on jo realisoitu hoitomaksujen kattamiseksi. Irina Palm kertoo uhrautumisesta ja siitä, mitä mielikuvitus on lamaantumatta valmis keksimään läheisen hengen pelastamiseksi.

Irina Palmin paraSta antia ovat äärimmäisen inhimilliset ja samastuttavat ihmiset, sekä heidän väliset suhteensa, jotka täyttävät myös edellä mainitut kriteerit. Tietenkään kukaan ei ole täydellinen, mutta tämän elokuvan kaikissa henkilöissä on ainakin yksi selkeästi ärsyttävä piirre tai sitten he käyttäytyvät muuten jossain tietyssä tilanteessa siten, miten ei katsojana toivoisi heidän käyttäytyvän. Yksi onnistuneimmista suorituksista on Mikosin rooli, jossa yhdistyi heti ensihetkestä alkaen niin kovuus ja armottomuus kuin lämpö ja ressukkamaisuuskin. Irina Palmiin tuo myös oman uskottavuutensa sivumennen esiintyvät pikkukylän vitsaukset, kuten kaikkia koskeva juoruilu ja tekopyhyys. Ja se, mikä siitä juoruilusta niin hienon tekee, on se ettei Irina Palm itsekään, vaikka elämässä tärkeämpiäkin asioita on, ole sen vaikutuksille täysin immuuni. Myös näyttelijät, jokainen heistä, suoriutuu roolistaan loistavalla tasolla.

Toinen mainittavan hieno seikka on elokuvan tunnelma, joka tempaisi ensimmäisistä ilmakuvista alkaen voimakkaasti mukaan aavistuksen alakuloiseen maailmaansa. Ei alakulo mitään kemijärveläistä itsetuhoisuutta ollut, eli mistään synkistelyelokuvasta ei sinänsä ole kysymys, mutta eräänlaista syksyisyyttä siinä oli. Ja kuten jo aiemmin sanottua, se, että elokuva ei näyttänyt tai tuntunut peribrittiläiseltä kaljoittelu- ja nahkatakkipainitarinalta sai Lontoon tuntumaan jälleen kaupungilta jossa voisi vaikka joskus taas vierailla. Irina Palmista puuttui yksitoikkoisuus.

Tietysti se, että tarina on niinkin vahva kuin on, lisää elokuvan läsnäoloa, mutta ei kaikissa vahvoissa tarinoissa silti ole samanlaista läsnäoloa kuin tässä. On hirvittävän vaikea selittää mikä tästä kokonaisuudesta tekee niin hyvän. Irina Palm on vaan sellainen elokuva että sitä katsoo, unohtaa kaiken muun ja on teatterin ulkopuolella vaikuttunut. Elokuva ei herätä oikeastaan edes sen kummempia ajatuksia kuin että hatun nosto kaikille niille, jotka ovat valmiita uhraamaan yhtä paljon kuin itse päähenkilö, mutta siltikin sitä voisi sanoa ajatuksia herättäväksi puolitoistatuntiseksi. Väittäisin, että tämä on yksi elokuva josta tullaan vielä erinäisten palkinnonjakojen yhteydessä kuulemaan. Ainakin se on vahva kandidaatti voittamaan Taide2000:n suvikvartaalin elokuva -tittelin tämän kuun lopussa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: BBC 1xtra, Lontoo

Suru-uutinen:

Taide2000:n vuonna 2006 parhaaksi näyttelijäksi valitsema näyttelijä Ulrich Mühe on menehtynyt vatsasyöpään. Hän teki loisteliaan roolityön elokuvassa Muiden elämä, jossa hän näytteli koneen lailla vakoilutyötä suorittavaa Stasi-vakooja Wiesleriä, jonka sisältä väkisin kumpuavat viitteet inhimillisistä piirteistä saavat aikaan sisäisen karhunpainin. Muiden elämä palkittiin muun muassa Oscarilla, parhaana ulkomaisena elokuvana. Taide2000 kokee elokuvamaailman menettäneen Mühen poismenon myötä jotakin suurta ja tärkeää.

Chungking express (Q3/07)

Luokitus: * * * * * (VIISI TÄHTEÄ)

Taiteellisuus: * * * * * (VIISI TÄHTEÄ)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Elokuva tarjoaa parin tunnin matkan takaisin kymmenen vuoden taakse.

Oheisviiniarvio ilmestymässä lähipäivinä

Sydänsuruja potevalle nuorelle miehelle olisi mitä todennäköisimmin tarjolla pienellä vaivannäöllä uusi rakkaus, mutta kun rakkaus ei ole koskaan niin helppo asia.

Vuonna 1997 ilmeStynyt Chungking express on häikäisevän hyvä elokuva. Se oli hyvä teos aikalaistensakin joukossa, mutta erityisen hyvältä se näyttää näiden viime vuosina ilmestyneiden elokuvien muassa. Siis samalla tavalla erityisen hyvältä miltä esimerkiksi Andrea Pirlon suoritukset näyttäisivät jalkapallon Veikkausliigassa. Tarina on vahva, tunnelma vakaa, eikä mitään lyödä läskiksi. Siinä on tavallaan merkityksettömiä, mutta samalla merkittäviä yksityiskohtia, joista välittyy sellainen tunnelma, että ne ovat olleet ohjaajalle oikeastikin tärkeitä seikkoja. Verkkaisesti etenevä kokonaisuus tuntuu pehmeältä ja kuvaa maailmaa nostalgis-kaihoisana paikkana, jossa rakkauden kauneus on vain sitä arvostavien ulottuvilla.

Oma arviointikyky on päässyt tässä vuosien saatteessa turtumaan sen verran, että vasta Chungking expressin jälkeen muistin missä todellisen syvällisyyden ja tekotaiteellisuuden välinen raja alunperin kulki. Enää ei tarvi aprikoida olivatko taide-elokuvat 2000-luvun alkumetreillä nykyistä parempia vai onko aika vain kullannut muistot, ne olivat parempia. Tuntuu, että nykyelokuvat ovat väkinäisempiä ja ohjaajat jonkinlaisessa kollektiivisessa kipsissä, jossa tekeminen on elokuva toisensa perään väkinäistä puurtamista. Joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Huolestuttavaa tässä väkinäisessä puurtamisessa on se, että siitä tuntuvat kärsivän yhtä paljon niin nimekkäät kuin vasta aloittelevatkin elokuvan tekijät. Kaikkein pahimmasta kipsistä näyttäisivät kuitenkin kärsivän ranskalaiset, jotka eivät ole saaneet tehtyä ainuttakaan rennosti soljuvaa elokuvaa sitten Sinisten sanojen, joka ei sekään mikään Amélie ollut.

Chunking express oli siis toisin sanoen loistava vertailupohja tämän hetken elokuville ja lisäksi erittäin onnistunut aikamatka kymmenen vuoden taakse. Ainoa tyylivirhe elokuvassa oli se, että ananaksen ylensyönnistä tulee todellisessa elämässä suu vatsaa kipeämmäksi.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Nova

Black sheep (Q3/07)

Luokitus: * (Joko nerokas tai totaalinen riman alitus)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Vuonna 1987 valmistuneen Bad tasten sukulaiselokuva.

Oheisviiniksi uskallamme saman merkin punaviinistä saamiemme kokemusten perusteella suositella Penfolds Koonunga Hill Chardonnay-viiniä, jonka maun uskomme sopivan tämän elokuvan oheen kuin nenä päähän.

Pulu vaikuttaa suhteelliSen säikyltä ja tomppelilta linnulta, jota kunkin on helppo hätyytellä pahan päivän sattuessa. Mutta jos katsoo tarkemmin pulun silmää ja kuuntelee linnun uumenista kuuluvaa kurnutuksen omaista pulputusta, löytyy linnusta melko pienellä vaivalla jotain synkkää ja pelottavaa. Black sheepissä oltiin kai haettu vähän tämän tyylistä näkökulmaa lampaisiin, mutta mainittavan absurdilla lopputuloksella. Lammas ei vain toimi kankaalla pelotteena vaikka sille laittaisi suuhun raateluhampaat ja verta suupieliin, koska nämä kauhulle ominaiset elementit saavat sen näyttämään enemmänkin hilpeyttä herättävältä pilakuvalta. Saattaa olla, että juuri tämä on se syy miksi elokuva oltiin ammuttu sillä tavoin ihailtavasti yli, että elokuvan kehityessä pahansisuiset lampaat alkoivat ajaa autoja ja joutuivat nyrkkitappeluun ihmisten kanssa.

Mutta ei Black sheep komedianakaan niin hyvä ollut, sillä siinä oli liikaa verta, suolenpätkiä ja kuvottavan näköistä ruokaa, eikä näiden asioiden varaan oikein toimivaa komediaa rakenneta. Kaiken kukkuraksi Phil Jackson kertoi jo tämän saman vitsin Bad taste-elokuvassa vuonna 1987, eivätkä valkokankaan vitsit tapaa unohtua vielä kahdessakymmenessä vuodessa. Se, mistä täytyy kuitenkin nostaa elokuvalle hattua, on keskiössä olevan superlampaan syntyhistoria. Asia esitetään sellaisella varautuneella hienotunteisuudella, ettei sitä oikein voinut nähdä kuin tahattoman hyvin onnistuneena vitsinä.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: 1FM, Norja

Inland empire (Q3/07)

Luokitus: * * * (ei ihan odotuksia vastaava)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * (yksi tähti)

Erityistä: Kolmituntinen ja sekava

Oheisviini: GD White (analyysi tämän elokuva-arvion alla)

Kovan naistenmiehen maineessa oleva hollywood-tähti saa vuosia sitten kesken jääneen elokuvan uuteen versioon rinnalleen naispääosan esittäjäksi mustasukkaisen polakin kanssa naimisissa olevan arvostetun näyttelijättären. Pääosien esittäjille käy kuitenkin hienoisesta asioiden mainitsematta jättämisestä huolimatta ilmi, että edellisen kerran kuvaukset päättyivät sen takia, että molemmat pääosan esittäjät tulivat murhatuiksi. Inland empire kertoo kuinka elokuva alkaa hiljalleen valmistua.

David Lynchin odotettu Inland empire on yhtä sekava, outo ja taiteellinen kuin Mulholland drivekin, mutta paljon huonompi. Onnittelut täSsä vaiheessa kaikille niille intellektuelleille, jotka sanovat ymmärtäneensä kaiken tästä elokuvasta. Valaiskaa toki minuakin ja kertokaa taide2000@gmail.com -osoitteeseen esimerkiksi niiden pupujussien funktio! Omista mieleni sopukoista ei niille näet löytynyt statuksen ylläpitäjää kummempaa virkaa. Toivottavasti en aliarvioi pahasti kaikkia maailman kanssaihmisiä, mutta uskoisin että se joukkio joka tähän elokuvaan ihan oikeasti pääsee sisään on melkolailla pieni, ja heistäkin mahdollisesti suuri osa Lynchin itsensä lähipiiriä. Toisekseen, täytyy olla melkomoisen hyvä vaihtoehtoelokuva, jotta sitä jaksaisi seurata intensiivisesti kolme tuntia. Inland empire ei sitä ollut. Elokuva ei tullut sikälikään vastaan, että ulkokuvia oli sisäkuviin verrattuna mukana kovin vähän. Toisin sanoen, elokuvassa ei juuri maisemilla mässäilty, mikä on sikäli harmi että esimerkiksi terassilla elokuvan elokuvaan kuvattu kohtaus tuntui siltä kuin olisi saanut pitkästä aikaa keuhkoihinsa raitista ilmaa.

Se mikä Inland empiressä oli kuitenkin jäljittelemättömän upeaa, oli sen uniikki tunnelma. Tuntui kertakaikkisen hienolta huomata, että niitä samoja tunnelmia mitä 2000-luvun alun taide-elokuvat sisälsivät, voidaan välittää katsomoihin yhä edelleen. Taide-elokuva ei ole sittenkään kuollut, edes sellaisenaan. Mulholland drive oli Inland empireä huomattavasti värikkäämpi ja raikkaampi, mutta mikäli lievä tunkkaisuus ei tunnu liian luotaantyöntävältä piirteeltä, uskallan suositella kyseistä teosta varauksetta. Ainakin se on kyseenalaistamattoman aito taide-elokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio 105, Milano

GD white (Inland empire)

Inland empiren oheen olimme valinneet tavoista poiketen viiniä, joka ei ollut kotoisin elokuvan kanssa samasta maasta. Ranskalainen GD White osoittautui kuitenkin elokuvan seuralaisena varsinaiseksi napakympiksi kukkaisine etiketteineen. Chardonnaysta ja sauvignonista valmistettu kuiva, raikas ja ulkoasunsa mukaisesti kukkainen valkoviini huokui samanlaista väkevää rakkautta kuin itse Inland empirekin, joskin GD Whiten rakkaus oli hippimäisellä tavalla huomattavasti pehmeämpää. Lisäksi kukkaisuus aikaansai juojalleen voimakkaan kesän tunteen, mikä luonnollisestikin nosti yleistunnelmaa jokaisella tapahtuman osa-alueella.

GD White vaikuttaa sellaiselta viiniltä, joka voisi hyvin olla kahden keskiasteen opintonsa keskeyttäneen nuoren, Sergen ja Pierren alunpitäen omien ja parhaimpien luokkakavereiden tarpeisiin kyhätyn viinitilan tuotteelta, jonka tarkoitus oli olla säästötoimenpide viikonlopuille tai pienimuotoinen vitsi jolla niittää kaveripiirissä mainetta, mutta muutamien makuun liittyvien positiivisten yllätysten jälkeen olikin paisunut yli äyräidensä ja sitä myöden lailliseksi ja tosimielellä tehtäväksi liiketoiminnaksi. Siksi se sopii lähes täydellisesti juuri tämän elokuvan seuraksi, muttei arvatenkaan hirveästi arvokkaampiin yhteyksiin.

Hinnasta viis (Q3/07)

Luokitus: * * * (oikein kelpo komedia)
Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Erityistä: Audrey Tautoun rooli on aiempiin verrattuna poikkeava.
Oheisviini: Veuve Clicquot Sec sopi hintavasta elämäntyylistä kertovaan elokuvaan statuksensa vuoksi loistavasti, mutta jos nyt ihan millimetrin tarkkaa työtä tehdään, ja miksei tehtäisi, niin vaikka makeutensa vuoksi ylivertainen samppanja upposikin hienosti, olisi varallisuudesta muistuttava tunnelma syntynyt katsomon puolelle merkittävästi tehokkaammin erittäin kuivalla samppanjalla.

Audrey Tautou näyttelee rikkaita miehiä aviopuolisoikseen etsivää ammattionnenonkijaa ja Gad Elmaleh loistohotellin pikkoloa, joka joutuu hivenen tapaturmaisesti salaamaan avioliiton metsästäjältä taustansa. Leppoisa yhdessä vietetty, periaatteessa täysin merkityksetön ilta kääntää kuitenkin molempien elämän sellaiseen suuntaan, josta kumpikaan ei kai tavallaan koskaan haaveillut.

Jos Euroopan ja Yhdysvaltojen elokuvatuotannoille tuliSi avioero ja jonkun oikeusoppineen pitäisi päättää eri tyylilajien huoltajuudesta, väittäisin ainakin action-leffojen ja romanttisten komedioiden päätyvän uuden mantereen ruokittaviksi. Realistisella otteella historian merkkitapahtumista tai –henkilöistä kertovat teokset, sekä taide- ja muuten vain kotoisat tai sympaattisemmat elokuvat todennäköisesti tulisivat majoittumaan Gibraltarin ja Muurmanskin väliselle alueelle. Tämän mielikuvan vuoksi tuntui jotenkin vieraalta, että Audrey Tautoun tähdittämän, olemukseltaan lutuisen korsikalaisen elokuvan juonen punainen lanka liittyi toisten omaisuuksiin kiinni pääsemiseen. Toisaalta voisi ajatella, että Hinnasta viis on hyvä herätyskello sen asian suhteen, että kyllä Euroopassakin osataan olla turhamaisia ja elää vailla suhteellisuudentajua tai moraalia, mutta kaikesta huolimatta, ainakin itse olisin halunnut pitää tämän elokuvan ajan kiinni sellaisesta pienimuotoisuuden illuusiosta. Eivät ranskalaiset saa olla valkokankaalla rahan perässä surutta kukasta kukkaan hyppiviä bimboja, ranskalaiset ovat pienen romanttisen hetken tai viimeisen suudelman perässä, suruisina kukasta kukkaan hyppiviä rakkaudenkaipuisia itsenäisiä naisia.

Ranskassa kokeillaan tällä haavaa selkeästi siipien kantavuutta eri aloilla. Rehtejä taideleffoja ei ole nimittäin siltä suunnalta kulkeutunut ainakaan Suomeen asti ties milloin viimeksi, mutta action-, trilleri- ja nyt romanttisen komedian saroilla on touhua riittänyt. Muutama päivä syyskuussa edusti actionia, Käärmeen merkki oli tyylipuhdas trilleri ja Hinnasta viis romkom. Kaikkia näitä elokuvia yhdistää sellainen hienoinen kotikutoisuus, jota voisi periaatteessa ihailla samalla tavalla kuin naapurin viisivuotiaiden kaksospoikien Pertin ja Sakarin takkuillen loppuun asti vietyä Kuu kiurusta kesään -runoa tarhan kevätjuhlissa. Ne eivät ole totutun ammattimaisia ja tuotettuja, mutta niitä on kiva ja kotoisa katsoa. Hinnasta viis oli kepeä, naurattava ja erilainen elokuva, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta niille jotka kaipaavat pienistä asioista nauttimista, ei tämä elokuva ole kaikkein onnistunein teos.

Audrey Tautoun rooli viettelijättärenä oli varsin onnistunut, erilaisuutensa vuoksi jopa hivenen pelottava. Hänen läsnäolonsa loi täysin toisenlaisen tunnelman kuin esimerkiksi Ameliessa tai vaikka Da Vinci -koodissa, mikä kertoo vain näyttelijättären suuresta ammattitaidosta. Miespääosaa näytellyt Gad Elmaleh oli taas komedian alku ja juuri, eli periaatteessa voisi sanoa, että komediallisuus määrittyi pitkälti yhden näyttelijän edesottamusten pohjalta. Mutta vaikka Yhdysvallat periaatteessa onkin romanttisten komedioiden koti, tuo eurooppalaisuus väistämättä Hinnasta viis -elokuvaan mukanaan pienen jäljittelemättömän ripauksen kyseisen tyylin elokuviin hienosti soveltuvaa sympaattisutta, haluttiinpa sitä tai ei.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: BoosterFM, Toulouse

Käärmeen merkki (Q3/07)

Luokitus: * * * (Toimiva, harkitseva ja eurooppalainen trilleri)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Minna Haapkylä näyttelee ranskalaiselokuvassa toista naispääosaa.

Oheisviini: Le Cardinal Cristal, joka on puolikuiva, pehmeähappoinen ja hedelmäinen ranskalainen valkoviini. Tuote on valmistettu sauvignon ja sémillon -rypäleistä.

Käärmeen merkki kertoo kiristyksestä. Kyseenalaista bisnestä pyörittävä vanha muukalaislegionalainen iskee silmänsä rikkaan saksalaismiehen tyttären kanssa naimisissa olevaan mieheen ja ryhtyy tekemään valtaisaa määrää työtä saadakseen tätä suhteellisen rutinoituneesti elävää päähenkilöä tekemään salattavan kokoisia virheitä.

Kai sitä fikSutkin ihmiset ottavat päivänvaloa kestämättömiä harha-askeleita, joita väijymällä heitä voisi kiristää, ettei kiristettävien päähenkilöiden tarvitsisi olla aina ihan totaalisia aaseja, jotka juoksevat tuntitolkulla siiman päässä olevan setelin perässä tajuamatta silloinkaan. Ja toisekseen, kenen vaimo päästää yhtäkkiä kuvioihin ilmestyneen, oudon sulavasti käyttäytyvän miehen ensitapaamisen jälkeen kotiinsa yllättävälle iltapäiväkahville? Käärmeen merkissä päähenkilöiden typeryys oli kai aika minimissään, mutta ei tarina siltikään realistinen ollut. Trillereissä ei kai vaan voi välttyä siltä, että ennen lopputappelua kaikkien jäljelle jääneiden henki on mitä erikoisemmalla tavalla aikaa vastaan uhattuna ja poliisi saapuu ambulanssi- palomies- ja psykiatriarsenaaleineen paikalle vasta sitten kun fyysisesti vahvempi pääpahis on saatu oveluudella ja neuvokkudella nujerrettua.

Se mitä Käärmeen merkin eduksi on laskettava, niin se oli venytetty suosiolla parituntiseksi ja näin ollen asetelmien rakentumisille jäi juuri sopivasti aikaa. Joka hetki ei tapahtunut jotakin ja pienemillekin yksityiskohdille annettiin ainakin jonkinasteinen selitys. Oli myös ihailtavaa, että todellisten luonteiden paljastumista oltiin jaksettu venyttää huomattavan pitkään. Tai ainakin itse koen, että tämän tyylisissä elokuvissa mielenkiinto ja uskottavuus tuppaavat kaikkoamaan siinä vaiheessa kun sekä kasvottoman kiristäjän ja uhrin todelliset henkilöllisyydet ovat tulleet esiin. Toisaalta, yleensä juuri siinä vaiheessa alkaa se yliampuva räiskintä ja sukulaisten tai tuttavien ongelmitta sujuva kidnappaaminen. Yksi tämän elokuvan hyvistä puolista oli myös sen ranskalaisuus, se kun takaa aina tietynlaisen sävyn. Ja Ranska tai Eurooppa ylipäätään tuntuu pääsääntöisesti arvaamattomammalta ympäristöltä kuin Yhdysvallat.

Yhteenvetona Käärmeen merkistä voisi sanoa, että se muistuttaa vähän jokin aika sitten ilmestynyttä Houkutus-elokuvaa, mutta on eurooppalaisempi, verkkaisempi ja teatterimaisempi. Minna Haapkylä pärjäsi kankaalla hienosti ja tällä kertaa kun kyseessä ei ollut kovinkaan taiteellinen teos, ei tuttuudestakaan ollut haittaa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Grave Dans La Roche

Taide2000:n perinteinen kesänäyttely

Taide2000:n tämänvuotinen kesänäyttely tulee Pohjois-Italiasta, Gardajärven rannalla sijaitsevasta Limonesta, joka on tullut tunnetuksi kauniiden maisemiensa lisäksi myös töykeästä väestöstään.

Q2/07:n päätös ja kvartaalin elokuva

Ihan hyvältä näyttää. KiiStattoman taiteellisia elokuvia tipahtelee teatteriehin tasaista tahtia, eikä lähitulevaisuus näyttäisi muuttavan tilannetta. Ainoa joka on vähän kuin pudonnut leikistä pois, siis syvästi taiteellisten elokuvien saralla, on Eurooppa. Perinteisesti tiiviillä rotaatiolla uusia elokuvia tuottavat alueet - Aasia ja Yhdysvallat tuntuvat voivan hyvin, mutta Euroopasta ilmestyy tällä haavaa vain aikalailla pehmyttä materiaalia. Emme tosin vaivu asian suhteen epätoivoon, vaan uskomme kyseessä olevan vain edellisen kuivan kauden aiheuttaman mainingin. Mikäli näin on, tulemme näkemään pienen odotuksen jälkeen viljalti merkittävän taiteellisia, eurooppalaisia teoksia. Lievästi taiteellisen tarjonnan suhteen Eurooppa on sen sijaan ollut erittäin hienosti esillä. Tästä hyvinä esimerkkeinä elokuvat Muutama päivä syyskuussa ja tanskalainen Häiden jälkeen.

Kevätkvarttaali (Q2/07) jäi kokonaisuudessaan mieleen yhdysvaltalaisten esiinmarssina. Tideland ja The Fountain vahvoina taide-elokuvina, Little miss sunshine hivenen helpompana ja Alpha dog selkeästi valtavirtaisempana, mutta erittäin hienona teoksena. Suvikvarttaalissa (Q3/07) tultaneen näkemään Inland empire, joten ainakin siksi uusi mantere on vielä esillä. Odotamme seuraavassa kvarttalissa vahvaa panosta myös Aasialta, ja tiedä vaikka Euroopan syvätaide pulpahtaisi ranskalaisine rakkauselämineen esiin jo seuraavan kolmikuukautisen aikana. Se, mistä Taide2000 haluaa yhä edelleen toistuvasti motkottaa, on vaihtoehtoelokuvia tarjoavien elokuvateatterien määrä. Pyydämme yhä Finnkinoa ojentamaan auttavaa kättään tähän suuntaan. Kino Engel on hyvä paikka, mutta taide-elokuvallinen monopoliasema ei ruoski huippusuorituksiin.

Kevätkvarttaalin elokuva: Häiden jälkeen

Kvarttaalin elokuva poikkeaa tällä kertaa linjasta sikäli, että yleensä olemme halunneet alleviivata taiteellisuuden merkitystä. Niin toki nytkin, mutta toisin kuin yleensä, ei valittu teos ole missään nimessä se kaikkein taiteellisin. Taiteellisimmat elokuvat olivat kiistatta yhdysvaltalaiset The Fountain ja Tideland, mutta näillä kahdella teoksella ei vain ollut muilta osin riittävästi rahkeita titteliin. Häiden jälkeen on oivallinen kuvaus miehestä, joka palaa vastentahtoisesti liikematkalle kotimaahansa Tanskaan. Hän päätyy häihin, jotka muuttavat hänen koko loppuelämänsä suunnan. Teos on mainitavan herkkä, jopa lasinen, ja eritysen hienona piirteenä nousee esiin intiimi tapa kuvata henkilöitä. Tarina on valtava, mutta silti realistinen. Näyttelijät ovat loistavia ja miljööt istuvat elokuvaan täydellisesti. Tämän elokuvan jälkeen ei tarvinut pohtia mielessään miltä se olisi näyttänyt jossain toisessa kaupungissa kuvattuna. (Elokuvasta on kirjoitettu tarkempi esittely huhtikuussa 2007)

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Pariisi

The Fountain (Q2/07)

Luokitus: * * * (ihan kelpo elokuva)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * (yksi tähti)
Erityistä: Elokuvassa oli harvinaisen osuva musiikki tukemassa tarinaa.
Oheisviini: Jacob's Creek chardonnay 2006. (Arvio erillisenä)

Nyt näyttäisi vähän siltä, että tämän päivän taide-elokuvia, ja varSinkin Yhdysvalloista tuotuja teoksia yhdistäisi yksi tekijä; ylikorostettu erilaisuus. Siis se, minkä Jouko Turkka toi Suomeen jo reilut parikymmentä vuotta sitten... Tai ties vaikka olisi itse luonut koko hulluttelun. The Fountain on taiteellisuudessaan ja sävyissään lähes identtinen Tidelandin kanssa ja vaikkei Taide2000 vielä Inland empiren ensimmäiseen aaltoon rynnännytkään, on silti olemassa vahvat viitteet ja huhupuheet siitä, että myös tämä elokuva kuuluu tähän toinen toistaan muistuttavien ryhmään. The Fountainin taiteellisuudesta olisi hyvin voinut antaa vaikka viisi tähteä, ei se sen vähemmän taiteellinen ollut kuin vaikka Toisen kerroksen laulujakaan, mutta se oli niin teennäistaiteellinen, että suuhun tuli siirappinen maku, ja siksi pudotimme taiteellisuustähdet kolmeen.

Ei The Fountain silti huono elokuva ollut, siinä oli paljon hienoja piirteitä ja yksityiskohtia. Todellisuudesta toiseen siirtymiset oli kuvattu erilaisin ja luovin keinoin, hahmoja kuljetettiin hallitusti lähemmäs ja kauemmas, elokuvassa oli juuri sopivan merkityksettömiä salaisuuksia ja musiikki oli täsmäämättömyydessään kerrassaan oivallista, jopa parasta mitä The Fountainilla oli tarjota. Täsmäämättömyden selittää se, että sama mies on säveltänyt samanlaiset musiikit niin tähän kuin Miami Viceenkin. Pakko silti myöntää, että mielenkintoinen yhdistelmä osui tässä tapauksessa tismalleen siihen mihin pitikin. Elokuvan hyväksi puoleksi on myös laskettava sen elämään ja kuolemaan liittyvien kysymysten herätyskyky. Se, että elokuvateatterin penkillä alkaa pohtia sitä, tuleeko sitä kahdeksan- yhdeksänkymppisenä varmemmaksi kuoleman pehmeyestä, aikaansaako kuoleman vääjäämättömyys viimeisinä vuosina kiireen tunteen ja mitä jos kuoleman jälkeen alkaakin ikuinen kylmys ja kärsimys johon ei voi vaikuttaa mitenkään, on mielestäni merkki siitä, että elokuva on ajatusten herättäjänä varsin onnistunut. Itseasiassa, nämä kaikki The Fountain aikamatkailut ovat helposti tulkittavissa ohjaajan näkemykseksi kuoleman jälkeisistä hetkistä.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: 102,9FM, San Francisco