Särkyneet syleilyt kertoo sokeutuneen elokuvaohjaajan ja hänen kohtaloonsa vaikuttaneiden ihmisten tarinan. Sen, mikä vaikutus jokaisella tarinan hahmolla on johonkuhun toiseen, ja kuinka kukin on jollain tavalla sidoksissa kaikkeen mitä elokuvassa tapahtuu.
On olemaSsa muutama syy miksi Särkyneet syleilyt on niin hieno elokuva kuin on. Siinä on hieno tunnelma, juonen dramatiikka tuodaan esiin sopivan hillitysti, elokuva on täynnä kerrassaan upeita kuvia ja kokonaisuutta on osattu maustaa mitä hienoimmilla yksityiskohdilla.
Taide2000 on kritisoinut useampaan otteeseen valkokankaiden hengentuotteita siitä, että esimerkiksi rakastelukohtauksissa itse rakastelun merkitys on jäänyt täysin toisarvoideksi sen rinnalla, että kyseiseisissä kohtauksissa on havaittu loistava tilaisuus näyttää ihmisille alastomuutta. Pedro Almodovar taas tuntuu laittaneen Särkyneisiin syleilyihin rakastelukohtauksia nimenomaan niiden merkityksen takia. Yhdellä kertaa kaikki tapahtuu lakanoiden alla, toisella sohvan selkänojan yli kiipeävät harittavat varpaat. Tosin, eipä Almodovarkan voinut olla näyttämättä Penélope Cruzin rintoja, mutta katsottakoon tätä nyt läpi sormien vaikka sen takia, että hän myös rohkeni kuvata kohtauksen, jossa varjokuvat yhtyivät suutelemaan toisiaan verhojen takana. Ja juuri se oli varsin kuvaava esimerkki niistä pienistä nostalgisromanttisista yksityiskohdista, joiden myötä elokuva näyttäytyy niin sympaattisena, että ohjaajan tukkaa olisi pakko vähän pörröttää, mikäli häneen sattuisi törmäämään alle tunnin sisällä elokuvan päättymisestä.
Kaikkein hienointa Särkyneissä syleilyissä ovat kuitenkin kuvat, joita projektori nähtäväksi ampuu. Seiniä, vaatteita, koruja, värejä, katuja. Uskomattomia kuvia joka ikinen. Oikeastaan koko elokuvan voisi ripustaa seinälle kotia koristamaan, mikäli se vain olisi jotenkin mahdollista.Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Rohff - Au-Dela de Mes Limites
