Taiteellisuus: * * * * (Neljä tähteä)
Juoni: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * * 1/2 (Neljä ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: - (Ei tähtiä)
Stereotypiakatsoja: Pariisista viisi vuotta sitten takaisin Suomeen muuttanut mies, jonka Helsingissä asuvaan perheeseen kuuluu vuonna -73 syntynyt vaimo ja kaksivuotias tytär. Perheen Volvon takaikkunoissa on imukupeilla kiinnitettävät aurinkosuojat, joissa on Muumien kuvia.
Oheisviini: Bourdon de AKT (Arvio erillisenä)
Caché - Kätketty kertoo perheestä, jonka oven taakse alkaa ilmestyä videokasetteja ja sadistisia piirrustuksia, jotka näyttävät lapsen piirtämiltä. Videokaseteissa kuvataan perheen kotia, kuinka he menevät sisään, tulevat ulos ja sammuttavat valoja. Mitään uhkausta piinaaviin viesteihin ei liity, vaan niiden tarkoitus on luoda ahdistava tunnelma siitä, että joku tarkkailee ja voisi tehdä jotain.Loistavia yksittäisiä kuvia
Ahdistava tunnelma on helppo aistia, sillä perheelle tarkoitettu piina leviää kohtalaisen tehokkaasti myös teatterin penkeille. Varsinkin elokuvan keskivaiheilla huomaa alati sortuvansa epäilemään jokaista näytettävää kuvaa vainoajan videokameran tallenteeksi. Muuten Kätkettyä voisi sanoa tyyliltään suurta yleisöä kosiskelevaksi taide-elokuvaksi. Sen tempo on hidas, puhe on pääosin vähäistä, joskin sen määrä lisääntyy loppua kohti. Yksittäisille kuville annetaan reilusti aikaa, mikä on hyvä, sillä Kätketyssä on ehkä upeimpia yksittäisiä kuvia mitä missään muussa elokuvassa todella pitkään aikaan. Miljööt ovat elokuvan toinen ylivertainen vahvuus. Väittäisin niiden olevan yhtä hyviä kuin MünchenisSä, joskin Kätketyn maisemat huokuvat enemmän rauhaisaa taiteellista ilmapiiriä. Miljöö- ja tunnelmakysymyksen voisi Kätketyssä kiteyttää ehkä parhaiten sanomalla, että ranskalaisten elokuvien vahvuus on se, että ne ovat ranskalasia ja ne tuntuvat Ranskalta.
20 minuuttia liikaa
Väittäisin, että Kätketty olisi saanut kokonaisarvioonsa ainakin puolikkaan tähden lisää mikäli sitä ei oltaisi venytetty tarpeettoman pitkäksi. Elokuvan olisi voinut päättää surutta siihen kohtaan, missä elokuvan logo piirtyi kankaalle. Logoa seuraavat kaksikymmentä minuttia ovat täyttä ilmaa, ne eivät selitä mitään, eivät anna mitään uutta, eivät syvennä hahmoja, kokonaisuutta tai käytännössä katsoen mitään. Ainoa mitä nuo kaksikymmentä viimeistä minuuttia antaavat, on sinetti sille, minkä katsoja on jo itsekin osnnut päätellä, eli mistä kaikki oli saanut alkunsa.
