NeonkeltaiSeen takkiin pukeutunut remonttimies heiluttelee kävellessään vasaraa kädessään ja viheltelee. Pikkukivet vain rahisevat painavien askelten alla. Vaikka mies käytöksensä puolesta vaikuttaakin leppoisalta tyypiltä, on olemuksessa aistittavissa silti jotakin kireää. Hänen musisointinsa loppuu kuin seinään, kun yksi meistä, Taide2000:n jäsenistä, kaivaa kameran tihkusateessa kastuneen talvitakkinsa taskusta ja ottaa kuvan viheltelijän kattopalkkia hitsaavasta kollegasta. Vaikka koko muu maailma vaikeroi ja vapisee aluillaan olevan talouskriisin edessä, ei Sollentunassa säästellä. Se on vasta puhekamassa kukkaansa. Lähes joka toisella vastaantulijalla on yllään timpurin vaatteet tai suojakypärä, eikä syynä ole mikään muu kuin ylitsepursuava vauraus ja sitä seuraava kasvu. Täällä rakennetaan lisää. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Tenstassa, Albyssä tai vaikkapa Rågsvedissa, jossa vierailimme tasan vuosi sitten, voisi menestyä sushi-ravintola samalla tavalla kuin täällä. Kunnassa, jonka keskustassa seisoo liukuovilla varustettu monikerroksinen hotelli.
Olisi helppoa sanoa Taide2000:n tehneen hukkareissun hyvin voivaan Sollentunaan, sillä perusajatuksenahan meillä on ollut alusta alkaen tukea ja kannustaa kukoistukseen sellaisia Suur-Tukholman kaupunginosia ja kuntia, jotka voivat huonosti, ja joita turistit karttavat. Sollentuna ei voi yleisillä mittareilla mitattuna mitenkään huonosti, mutta koemme vierailumme siltikin ehdottoman tärkeäksi, sillä uskomme pinnan alla tikittävän aikapommin. Kysymys kuuluu seuraavasti - mistä Sollentunan vauraus on peräisin. Kuinka kunta, jonka nimi nousee esille joka kerta rikollisuudesta puhuttaessa voi kukoistaa näin? Kunta, jonka kuuluisimman henkilön, eli Malmvägenillä asuneen Christer Pettersonin maine perustuu pääministeri Palmen murhaepäilyyn. Onko Sollentunan raha likaista tai onko maitokaupassa maitoa? Tästä syystä Taide2000:n vierailua Sollentunassa voisi verrata veden antamiseen nääntyneelle vehkalle. Vaikka rahaa virtaa kunnan kassaan ja sen asukkaiden tileille, tarvitaan myös puhdasta, oikeaa rahaa. Päivänvalon kestävää ja palkkatyöllä ansaittua valuuttaa, joka päätyy sollentunalaisten käyttöön turismin eri lieveilmiöiden, kuten kiertoajelujen, perhemajoitusten ja ruokaravintolapalveluiden kautta. Se on ainoa oikea tie kukoistukseen, ja vain sitä kautta sollentunalaiset remonttimiehet voivat vihellellä kameroista piittaamatta, riemumielin, kappaletta Me Teimme Sen – Vi Gjorde Det.
Taide-elokuvavuosi 2008 on Taide2000:n kvartaalijaksotuksen mukaan päättynyt. Tällä hetkellä elämme siis jo vuotta 2009, ja käymme läpi niitä nimiä, jotka meidän tulisi palkita kuluneen vuoden parhaista edesottamuksista. Palkinnon saajat julkaisemme heti vuodenvaihteen jälkeen.
Ehdokkaina palkinnonsaajiksi ovat:
Vuoden 2008 paras vaihtoehtoelokuva:
La Rabia (Q4) Perhonen lasikuvussa (Q3) Orkesterin vierailu (Q2) Taivaan reunalla (Q2) Leijapoika (Q2)
Vuoden 2008 näyttelijä:
Lars Brygmann (Til doden os skiller) Philip Seymour Hofmann (Charlie Wilsonin sota) Sasson Gabai (Orkesterin vierailu) Martina Gedeck (Baader Meinohof complex) Ahmad Khan Mahmoodzada (Leijapoika) Nurgül Yesilçay (Taivaan reunalla)
Vuoden 2008 elokuvaviini:
Sauvignon Lurton Bordeaux (Perhonen lasikuvussa) Estancia del Fuego (I'm not there) GD Red (Persepolis) Cono sur Tocornal Syrah Cabernet Sauvignon (My blueberry nights) Prahova valley (4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää)
Näiden kolmen kategorian lisäksi valitsemme vuoden elokuvateatterin, sekä palkitsemme mahdollisesti jonkin palkintoa kaipaavan tahon Taide2008-erikoispalkinnolla.
Kokonaisarvio: ** (Kaksi tähteä) Taiteellisuus: * (Yksi tähti) Miljööt: ** (Kolme tähteä) Erityistä: Lapsen valkoinen lammaslelu on pörröinen Oheisjuomaksi suosittelemme argentiinalaista vuohenmaitoa.
Elokuva kuvaa argentiinalaisten onnetonta läHihistoriaa kytkettynä latinalaista Amerikkaa nykyisin riivaavaan kidnappaus- ja lunnasvaatimusdraamaan. Teoksen suurimmaksi anniksi jää kuitenkin teknisesti kivasti toteutettu kahden eri aikakauden samanaikainen esitys valkokankaalla. Muutoin harvinaisen vaisu ja perinteinen leffa, jonka monet tasapaksut Hollywood-tuotannotkin ylittävät.
Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä) Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä) Miljööt: * ** (Kolme tähteä) Erityistä: Leffe, Leffe, Leffe; Leffe är du, Leffe är jag, Leffe är vi -laulu Leif-nimisestä (piilo)homosta Oheisviini: Fuzion malbec 2007 (ARG)
Ohjaaja Ruben Östlund koHauttaa kansankodin syviä rivejä todetessaan, että kun ruotsalainen juhlien isäntä ampuu itseään ilotulitteella silmään, hän ei hakeudukaan samantien hoitoon vaan viihdyttää vieraitaan kunnes viimeinenkin juhlija on lähtenyt - oman terveytensä uhalla. Elokuva on oivaltava kuvaus tilanteista, joissa ihmiset eivät käyttäydy järkevästi. Otokset ovat pitkälti improvisoituja ja kokonaisuus erittäin viihdyttävä.
Erityistä: Vähäinen valoisuus tuo elokuvaan oman synkän sävynsä.
Oheisviinisuositus: Inca cabernet malbec.
KritiSoimme taannoin Richard O:n tarinaa siitä, ettei siinä oltu käytetty vaihtoehtoisia kerrontamuotoja usein toistuville samoille asioille. La Rabiassa oli, ja se näkyy myös tähdissä. Elokuva ei ole jättipotti niinkään sisältönsä ja juonensa puolesta, mutta kokonaispakettina se on hivelevä. Siinä on selkeä teurastusten, huorintekojen, lastenkasvatuksen ja maaseudun arjen muodostama synkkä linja, jota ollaan höystetty hetkittäisillä nopeilla piirroskuvilla, ynnä muilla pienillä mausteilla. Syvimmän kumarruksen ansaitsee kuitenkin loppukohtaus, tapahtumasarja, johon 99,9% maailman tähänastisista elokuvista olisi käyttänyt 3-10 minuuttia, mutta La Rabia vain noin parikymmentä sekuntia. Tsup, tsup, tsup, tsup ja lopputekstit! Kerrassaan nerokas ratkaisu.
Taide2000 väittää, että argentiinalaiset tekevät tällä haavaa kaikkein luovimmat elokuvat koko maailmassa.
Oheisviini: Italialainen Botter rosso salento oli huokeasta hinnastaan huolimatta erinomainen, joskin inan laihuuteen taipuvainen. Välittömän kadunmiesmäinen.
KazakstanilaiSten karjankasvattajien lammaskuolemista ja rakkaushuolista kertova Tulpan on ehdottomasti yksi käynnissä olevan taide-elokuvavuoden puuduttavimmista kokemuksista. Ehkä jopa vuoden huonoin elokuva. Kymmenen minuutin jälkeen henkinen kantti alkaa taittua, eikä toivonkipinöitä nähdä sittemmin kuin Tulpanin oven takana, trombin ja ukkosen ilmestyessä ja lopputekstien myötä. Kuten Dante01-elokuvan yhteydessä kehuimme, on todella huono elokuva huomattavasti parempi vaihtoehto kuin todella puuduttava elokuva, ja sen Tulpan kyllä alleviivaa. Kokemus järkytti Taide2000:tta.
Erityistä: Elokuvassa näkyy Children of Bodomin paita.
Oheisjuomaksi suosittelemme taskulämmintä Viru Valgeta tai Koskenkorvaa pikkupullosta salaa nautittuna. Oleellista on se, ettei juoma ole pröystäilevä, ja että se kunnioittaa metalligenreä. Oheisviiniltä vaaditaan öljymäisyyttä tai kevyttä hietaisuutta.
Acrassicauda on Irakin kaikkien aikojen paraS ja menestynein metallibändi. Tittelien saavuttaminen ei tosin ole vaatinut musiikillisesti kovastikaan, sillä Acrassicauda on myös maan ainoa metallibändi. Jäsenillä ei ole pitkiä tukkia tai partoja, koska ei saa olla, ja he ylistävät yhdessä laulussaan Saddamia, vaikkeivät olekaan poliittinen bändi, koska muuten he eivät saisi esiintyä, vaan joutuisivat tyrmään. Yksi bändin jäsenistä käyttää ulkonakin Slipknotin paitaa, sillä hän uskoo tulevansa ammutuksi jos on tullakseen, oli Slipknot-paitaa tai ei. Heavy metal in Bagdad on ainutlaatuisen vaikuttava kuvaus irakilaisesta arjesta, sillä niin rumaa ja kamalaa kuin se onkin, on pommitusten, pahoinpitelyjen, ampumatapausten ynnä muiden uhkien läpikäynteihin päässyt uutiskuvien myötä jo vähän turtumaan. Tässä dokumentissa yritetään pitää fokus tiukasti musiikillisen uran kehittymisessä, ja loppujen lopuksi juuri se tekee kaikesta ympärillä olevasta niin dramaattista. Siinä on nimittäin aina jotain hyvin surullista, jos ympäriltä kuuluvat laukausten äänet eivät katkaise ajatusta.
Erityistä: Emme suosittele elokuvaa tuoreille isille tai äideille.
Oheisviini: J.P. Chenet cabernet syrah. Ranskalaisviinin valinta espanjalaiselokuvan rinnalle oli vahinko, eikä onnikaan ollut sikäli myötä, että J.P. Chenet tuntui elokuvan rinnalla liian laihalta ja kirpakalta.
Solitary Fragments on tavallinen elokuva tavalliSista espanjalaisista tyttäristä, heidän miehistään, lapsistaan, vanhemmistaan ja sukulaisistaan. Elokuva kertoo äidillisen varmoin ottein elämästä ja siihen kuuluvista luonnollisita iloista ja suruista, mutta myös sellaisesta ihmisyyteen liittyvästä piirteestä, joka lamaannuttaa meidät aina. Olimme sitten lähellä tai kaukana. Solitary Fragmentsin jälkeen tekee mieli soittaa niille ihmisille, joita yht'äkkiä ymmärtää aiempaa paremmin.
P.s. Mikäli Solitary Fragments uppoaa, suosittelemme myös Siri Hustvedtin kirjaa Kaikki mitä rakastin.
Aika on rientänyt sellaista vauhtia, että on jälleen vuoden viimeisen taide-elokuvaneljänneksen vuoro. Emme aseta joulukuun alkuun päättyvälle syyskvartaalille tällä kertaa totutun suuruisia odotuksia, johtuen kahdesta merkittävästä syystä. Taide2000:n sivutyötilanteesta ja lokakuun lopussa käytävistä kuntavaaleista. Sivutyötilanne on tänä vuonna tiukempi kuin ehkä koskaan aiemmin Taide2000:n historian aikana, ja kuntavaalit puolestaan osuvat meille strategisesti arkaan paikkaan. Taide2000:n taiteellisen puolen johtohahmo ja toinen perustajajäsen, henkilö, jonka kautta kulkee valtaosa kaikesta siitä mitä sivumme ystävilleen tarjoavat, on asettunut kuntavaaliehdokkaaksi Helsingissä. Kuten kaikki imagoaan kunnioittavat mediat, myös Taide2000 on päättänyt asettaa vaaleihin osallistuvan ehdokkaansa vaalikaranteeniin. Näin ollen ennen marraskuun alkua julkaistavien tekstien määrä, pois lukien Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalin elokuva-arviot, pudonnee merkittävästi.
Taide2000 toivottaa ratSulleen onnea ja menestystä vaaleihin ja suosittelee kaikkia ystäviään antamaan äänensä meidän omalle ehdokkaallemme, vaikkei hänen teemansa liitykkään millään tavoin meidän toiminta-alueemme piiriin. Valitettavasti emme vain voi itse määrittelemämme identiteettisuojan nimissä kertoa kenestä ehdokkaasta on kyse, mutta sen voimme sentään sanoa, että hän tahtoo pelkkää hyvää kaikille, siis joka ainoalle ihmiselle ja eläimelle koko telluksella, eikä roskasta ollenkaan. Hän ei myöskään aja ikinä autolla tai polta lamppuja kotona. Hän ei valetele, kersku, puhu pahaa lähimmäisestä tahi varasta ja on tarvittaessa yhtälailla rehti suomalainen kuin sulava metropoliittikin, vastaanottajasta ja hyötynäkökulmasta riippuen. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia monesta asiasta, oikeastaan jopa vähän kaikista, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, että peruspalvelut olisivat kunnossa ja että kaikille annettaisiin mahdollisuus. Ilmastonmuutosta ehdokkaamme vastustaa. Ulkopuolisen silmin on myös helppo mainita hänen olevan uuttera, josta kielii muun muassa se, että ehdokkaamme on päntännyt koko talven, kevään ja kesän pelkästään tietokilpailukysymyksiä ja seurannut maidon litrahintoja, jotta pärjäisi sitten mahdollisimman hyvin eri medioiden järjestämissä tietokilpailukysymyksiin perustuvissa vaalitenteissä ja voittaisi itselleen sitä kautta suurten ihmismassojen luottamuksen. Mekin täällä Taide2000:ssa uskomme hänen kykyihinsä ja toivomme sekä ehdotamme vilpittömimmin, että äänestätte häntä.
Ellen entinen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby saa aivoinfarktin ja halvaantuu niin, ettei hän pysty liikuttamaan itsessään enää muuta kuin silmiä. Elokuva alkaa suhruisella näkymällä turkoosiin taittavasta huoneesta, jossa häärää Baubyn silmin katsottuna kaksi valkoisiin pukeutunutta vierasta ihmistä kukkakimpun takana. Minäperspktiivistä kuvatut elokuvat ovat lähes poikkeuksetta epäuskottavia, kömpelöitä ja hivenen korneja, mutta näemmä oikein tehtyinä ne voivat olla kaksin verroin antoisampia.
Perhonen lasikuvussa on yksi kauneimmiSta ja koskettavimmista elokuvista mitä Taide2000 on kokolailla tarkkaan kahdeksan vuotta kestäneen tiensä varrella nähnyt. Elokuvalta ei odota juonen etenemistä, käänteitä, ei edes epätodennäköiseltä näyttävää päähenkilön paranemista. Oikeastaan ainoa toive on, että keskellä romahtaneen elämän raunioita liikkumattomana makaava mies pystyisi säilyttämään edes ripauksen siitä elämänilostaan, joka kulminoituu elokuvan ehkä upeimpaan kohtaan. Kaksi äimistynyttä teleyhtiön miestä tulee asentamaan puhelinta ja kysyvät hoitajalta, mitä järkeä on asentaa puhelinta ihmiselle, joka ei puhu. Toinen miehistä ehdottaa, että ehkä potilas sitten vain huohottaa, josta hoitaja suivaantuu tyystin, mutta Jean-Dominique repeää holtittomaan sisäiseen nauruun ja näkee hoitajassaan vain huumorintajuttomuutta. Ja juuri tämä on elokuvan koskettavuuden ydin. Surullisinta ei ole toivottomuus, vaan toiveikkuus ja satunnaiset kosketukset entiseen arkeen.
Eräänlainen fakta on myös se, että mitä vähemmän virikkeitä on tarjolla, sitä enemmän siitä vähästä saa irti. Toki tarinalla itsellään ja näyttelijän työlläkin on vaikutuksensa asiaan, mutta mikäli kirjaimia luettelevat epätarkat naisen kasvot aikaansaavat raukean olon, on vähempään tottumisellakin jotain tekemistä asian kanssa. Normaalisti kuulutamme hyvinkin voimakkaasti ulkokuvien ja rikkaan miljöön perään, mutta tällä kertaa elokuva oli ilman muuta parhaimmillaan sairaalassa käydyissä kahdenkeskeisissä kanssakäymisissä. Ulkona vietetty aika ja kuvitetut muistot menneisyydestä tuntuivat jopa hivenen häiritseviltä hetkiltä.
Kokonaisuudessaan Perhonen lasikuvussa on upean yksinkertainen teos, joka pitää ehdottomasti nähdä häiriöttömässä ympäristössä, rauhallisessa mielentilassa.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Keny Arkana - Entre Ciment et Belle Etoile
Ilmassa on selvästi ripaus syksyä, vaikka kesä vielä periaatteessa onkin. Puut ovat syvän vihreitä. Lakastuneita lehtiä ole vielä ilmestynyt jalkakäytäville, mutta ilma alkaa olla jo sen verran kirpakka, että hihattomassa hupparissa jännittää tarkeneminen Perhonen lasikuvussa-elokuvan jälkeen. Taide2000 palaa ensimmäistä kertaa kesättömän kesän jälkeen Kino Engelin sisätiloihin ja pohtii valkoviinikauden vaihtuvan kohta punaviinikaudeksi.
Ranskalaisen Sauvignon Lurton Bordeaux 2006:n etiketissä on kaunis kuva syksyn punaamasta lehdestä ja pullo levenee tyylikkäästi ylöspäin. Makuelämys ja tunnelma vastaavat hyvinkin pitkälti juuri ulkoista olemusta, mutta siitä huolimatta viimeistellyn oloinen aistikkuus yllättää positiivisesti. Maku kasvaa sikäli erikoisesti, että ensimaistamalla viini vaikuttaa oikein kelvolliselta, hetken kuluttua se tuntuu menettävän hienoisesti hapokkuutensa, kunnes alkaa parantua suullinen suulliselta. Lurtonin pullonpohjallinen ei ole missään tapauksessa väkisin juotavaa hapotonta ja makeaa litkua, vaan askel askeleeta paremmaksi kasvavaa loppukesän satoa. Sauvignon Lurton Bordeaux oli sikälikin täydellisyyttä hipova viinivalinta, että tunnelmaltaan loppukesän iltoihin paremmin sopivaa viiniä saa etsiä. Mielentilaltaan viini oli nostalgis-kaihoisa ja jäähyväismäinen, mikä luonnollisestikin tuki halvaantuneesta miehestä kertovaa tarinaa ja sävytti suurta surua sopivissa määrin kauniilla ja koskettavilla piirteillä.
Taide2000 suosittelee Sauvignon Lurton Bordeauxia suurelle lämmöllä niin Perhonen lasikuvussa-elokuvan, kuin kaikkien kesänpäätösjuhlienkin yhteyteen. Viini tulee taistelemaan varmasti Vuoden 2008-elokuvaviini -tittelistä.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Keny Arkana - Entre Ciment et Belle Etoile
Til døden os skiller on niitä elokuvia, joiden alku- ja loppupää kuuluvat eri kategorioihin. KoroStetun pikkumaisesta laivaravintolan hovimestarista kertova elokuva alkaa välikohtauksella, jossa hän on valmis soittamaan poliisit paikalle, kun matkustajan aviovaimo syö vastoin sääntöjä tikkuperunoita miehensä lautaselta. Kaikki vaikuttaa iloiselta ja kepeältä tanskalaisiloittelulta, jossa synkistäkin aiheista, kuten perheväkivallasta osataan kertoa sarkasmin ja komiikan keinoin. Pienen hetken kuluttua ongelmia on kasaantunut yhden miehen niskoille kuitenkin sen verran, että kovapäisinkin tajuaa komedian muuttuneen kohtalaisen painavaksi draamaksi. Vaikka elokuvassa on loppuun saakka periaatteessa komediallisia piirteitä, alkavat naurut olla reilun puolen tunnin jälkeen aika kortilla. Til døden os skiller jättää jälkeensä hivenen pahan ja epäoikeudenmukaisen maun, mutta siitä huolimatta jossain mielen pohjalla on tunne taidokkaasta ja onnistuneesta elokuvasta. Saattaa olla, että pohjoismaiset maisemat ja tunnelma olivat niitä turvallisuudentunnetta luovia tekijöitä, jotka muistuttivat synkimmälläkin hetkellä toivosta.
KeskivertoelokuvaSsa maata lähestyvä asteroidi, joka uhkaa kymmeniä- tai satojatuhansia ihmishenkiä, saisi perusmurhaajan vaikuttamaan aika yhdentekevältä henkilöltä. 3 Diasissa asia kuitenkin nähdään vähän niin, että onhan sieltä se asteroidikin tulossa, mutta ennen sitä pitäisi pysäyttää murhaaja, mikä on jokseenkin koomista. Muutenkin 3 Diasin pataan ollaan heitetty aineksia vähän sieltä sun täältä, minkä ansiosta tulee hivenen epävarma olo siitä, mitä elokuvaa sitä on oikeastaan tullut seuraamaan. Kokonaisuus on erikoinen ja se toimisi huomattavasti paremmin jos siitä puuttuisi asteroidi ja murhaaja, mutta omalla tavallaan erikoisessa elokuvassa on myös oma kiehtovuutensa.
Kiitos olympialaiSten, ei huomio ole päässyt karkaamaan kokonaan Kiinasta Venäjälle tai Georgiaan. Espoo Cinékin kantaa oman kortensa sen puolesta kekoon, etteivät maailman ihmiset unohtaisi kiinalaisten olevan kokolailla ulkona siitä, mitä ihmiset ovat ja mitä he tarvitsevat. Vehreissä puutarhapuitteissa kuvattu Les filles du botaniste kertoo lääkekasveja kasvattavan leski-isän tyttären ja venäläis-kiinalaisen opiskelijan rakkaudesta ympäristössä, jossa naisten välinen rakkaus on henkilökohtainen loukkaus kaikkia miehiä kohtaan. Aihepiiristä olisi kai voinut saada tehtyä provosoivammankin elokuvan, mutta tällä kertaa oltiin tyydytty hieman herkempään otteeseen, mikä sopivan rauhallisessa mielentilassa toimiikin varsin hyvin. Toisaalta tulkinnan pienimuotoisuus myös kutistaa olemusta siinä määrin, että elokuvasta tulee unohdettavampi.
Kokonaisarvio: * * (kaksi tähteä) Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä) Miljööt: * * (kaksi tähteä) Erityistä: Ranskalaiseen elokuvaan oltiin saatu mukaan myös suomenkielistä puhetta. Oheisjuoma: Cidraie-siiderillä on poikkeuksellisien vahva taipumus luoda kesän tunnelma ja sitä myötä tehdä elokuvakokemuksesta syvempi.
Ranskalaiset eivät ole kaiketi niin kriittisiä elokuvissa eSiintyvän alastomuuden perustelujen suhteen, mikä on sikäli sääli, että sen myötä lopputulokset saattavat muuttua juuri sillä tavalla mielikuvituksettomiksi kuin Richard O:n tarinassa. Mikäli itse Richard olisi joka kerta alastoman naisen ilmestyttyä kankaalle alkanut laulaa vaikka Matti Eskon Rekkamiestä tai hokenut sanaa pössis, väittäisin että katsojat olisivat alkaneet repiä hiuksia päistään ja meltota siitä, kuinka tyhminä heitä oikein pidetään. Laatuelokuvassa voidaan näyttää seksiä ja alastomuutta, mutta useaan otteeseen toistuessaan sille keksitään myös vaihtoehtoisia kerrontamuotoja. Richard O:n tarinassa ei tämän suuntaista vaivaa tunnuttu nähdyn muun kuin alastomuuden taiteeksi muuntamisen suhteen.
Taide2000 keskeyttää määrittelemättömän pituisen kesälomansa juhliakseen 4000:ää vierailua sivuillamme. Vuositavoitteemme oli ylittää 3000:n kävijän raja tämän vuoden lokakuuhun mennessä, mutta varsin matalaksi osoittautunut tavoite täyttyi loisteliaan alkuvuoden ansiosta jo tammi-helmikuussa. Kiitämme mitä nöyrimmin jokaista, joka on osoittanut sähköisesti kiinnostusta tuotettamme kohtaan. Ilman teitä emme olisi Taide2000!
Keskeytimme myös lomamme siksi, että kerkeäisimme käydä ensimmäistä kertaa tämän vuoden osalta Kesäkino Engelin näytöksessä. Richard O:n tarinasta ilmestyy arvio sivuillemme lähipäivinä.
Ja kesälomamme pituusarviosta... tai kesä ja kesä, sen verran, että näillä näkymin se on päättymässä joko heinäkuun lopussa, syksyn kunnallisvaalien jälkeen ja parhaassa tai pahimmassa tapauksessa neljän vuoden kuluttua. Odotettavinta kuitenkin on, ettei kesälomamme nyt aivan niin pitkään kestä.
Leppeä tuuli saa haavan lehdet haviSemaan, nurmikko kutittaa vielä vitivalkoisten jalkojen pohjia ja jalkapallon EM-kisaliite on ilmestynyt lehtikioskeihin. Suvikvarttaali on alkanut.
Viime kesänä otimme itseämme niskasta kiinni ja pidimme huolen siitä, että helteisistä päivistä huolimatta sivuillemme ilmestyi tasaiseen tahtiin tietoa kesäisessä Suomessa näytettävistä elokuvista. Kun illat sitten taas elokuun loppupuolella hämärtyivät, koimme tyytyväisyyttä itseemme, koska olimme saaneet pidettyä sivumme merkittävästi ajantasaisempina kuin edellisenä kesänä. Olimme saaneet hoidettua "velvollisuutemme". Tämän kesän jälkeen emme tule todennäköisesti juhlimaan samaa asiaa. Tämä kesä tulee olemaan Taide2000:lle erilainen kuin yksikään muu. Tänä kesänä me pyrimme eläytymiskykymme suhteen syvempään ammattimaisuuteen kuin ennen. Tänä kesänä Taide2000 on rehellisempi kuin koskaan aiemmin.
Miksi pakottaa itsensä tunkkaiseen saliin katsomaan elokuvaa, josta kuitenkin vain odottaa pääsevänsä mahdollisimman pian takaisin auringonpaisteeseen. Miksi yrittää väkipakolla keksiä koneen äärellä nokkelia lauseita lyhyiksi jääviin elokuva-arvioihin, kun samaan aikaan voisi liottaa jalkojaan merivedessä ja olla murehtimatta mistään muusta kuin sinilevästä ja hauista. Kuka jää kaipaamaan elokuva-arvioita silloin kun lämpömittari näyttää +22.
Siksi Taide2000 kirjoittaa tänä kesänä taide-elokuvista juuri silloin kun siltä tuntuu. Ehkä silloin kun tulee sellainen olo, että on pakko suositella jotain Kesäkino Engelin leffaa, ehkä sadepäivinä tai ehkei kumpanakaan. Yhtenä ajatuksena meillä oli, että kääntäisimme koko paletin kesäksi katolleen ja kirjoittaisimme ensisijaisesti hyvistä viinilöydöistä, joiden oheen suosittelisimme sitten jotain sopivaa elokuvaa, mutta kuten Kulta-Hannu sanoisi, turhaa. Päätimme, että kirjoitamme mitä kirjoitamme jos kirjoitamme. Me olemme jonkinlaisella kesälomalla, kunnes kesä mielestämme päättyy.
Emme kuitenkaan halua jättää ketään pulaan tai tyhjän päälle, joten räätälöimme ystävillemme selviytymispaketin, jolla pitäisi pärjätä kesän loppuun asti. Milloin se nyt ikinä sitten loppuukaan.
Aina maaliSkuusta alkava kevätkvarttaali oli tänä vuonna poikkeuksellisen tasokas. Teattereihin ilmestyi peräjälkeen kolme viiden tähden rajamailla pyörinyttä elokuvaa - Leijapoika, Taivaan reunalla ja Orkesterin vierailu, jotka saattoivat korkean tasonsa vuoksi aikaansaada Taide2000:ssa arviointikykyyn vaikuttavan yltäkylläisyyden tunteen. Muutamat verrattain tasokkaat teokset nimittäin tuntuivat mainitun kolmikon jälkeen kokolailla yhdentekeviltä. Esimerkiksi 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -elokuva saattoi menettää yhden tähden pelkästään sen vuoksi, että se sattui väärään kvartaaliin. Toisaalta, palvelumme on tarkoitus olla siinä mielessä reaaliaikainen, että sivuiltamme tarjoutuisi juuri kuhunkin hetkeen oivallisimmat elokuva- ja viinivalinnat, ja sitä romanialaiselokuva ei keskivertoa paremmasta tasostaan missään vaiheessa päässyt olemaan.
Järjestimme kevätkvartaalin yhteydessä myös koeluontoisen Kolmen tähden boikotin, jonka tarkoituksena oli ottaa rohkeammin vastuuta tarjonnan markkinoinnista. Kolmen tähden arviot kun tuppaavat diplomaattisuudessaan helposti sysäämään vastuun elokuvan kelvollisuuden määrittelystä kuluttajalle itselleen, ja tästä me halusimme eroon. Pyrimme ammattimaisempaan ja väkevämpään otteeseen, sillä tuskin kukaan pitää sen enempää meidän kuin minkään muunkaan tahon elokuva-arvioita minään kiveen hakattuna faktana. Halusimme olla jokaisesta näkemästämme elokuvasta vähän voimakkaampaa mieltä silläkin riskillä, että arvioihimme tulisi sen seurauksena hienoinen liioittelun sävy. Koimme kuitenkin rohkean edelläkävijäkokeemme onnistuneen siinä määrin, että marraskuussa alkava taide-elokuvavuosi 2009 vietäneen läpi juuri mainitulla neljän portaan arvosteluasteikolla.
Kevätkvartaalin elokuva: Orkesterin vierailu
Egyptiläisen poliisisoittokunnan vierailusta Israelissa kertova elokuva valittiin kvarttaalin parhaaksi sillä perusteella, että se puhutteli, teki osaltaan maailmasta paremman paikan ja oli sekä maisemiensa että tunnelmansa puolesta kiitettävää tasoa. Taivaan reunalla pärjäsi Orkesterin vierailun kanssa muuten samoilla sektoreilla, mutta ero näiden kahden elokuvan välille syntyi Taide2000:n peräänkuuluttamasta hillitystä 2000-luvun alkupuolen taiteellisuudesta.
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä) Miljööt: * (yksi tähti) Erityistä: Dante 01 loppuu ihanan äkkiä. Oheisviinisuositus: Valkoviinikaudesta huolimatta sanoisimme, että GD Red sopii persoonallisen makunsa vuoksi elokuvan rinnalle kuin nakutettu. GD White saattaa olla elokuvan tunkkaiseen olemukseen nähden silmille hyppäävän raikasta.
Avaruuteen peruStettuun mielisairaala-vankilaan saapuu uuden lääkärin mukana uusi vanki nimeltään Pyhä Yrjö, joka ei saa sanaa suustaan hyvästä kakistelusta huolimatta. Sitten ne vangit kovistelee ja uhoaa keskenään ja pitävät moottoripyöräkerhomaisesti huolen siitä, ettei kukaan porukasta sooloile. Lääkäri-vartijat nukuttavat vangit aika ajoin kaasulla ja tekevät heillä sen jälkeen ihmiskokeita. Dante01 on siis tulevaisuuselokuva avaruusasemalta, jota on höystetty lialla ja sisäelimillä. Siinä on kaikki ne elementit, jotka tarvitaan pöyristyttävän huonoon elokuvaan, mutta kokonaisuuden pelastaa, tai turmelee, vankien keskinäinen kanssakäynti ja hierarkia. Se on kuin Kylmän ringin häivähdys keskellä katastrofia, jonka vuoksi elokuvaa jaksaa seurata ja unohtaa sen kaiken muun saastan mitä valkokangas tarjoaa. Toki tässä kohtaa on hyvä muistuttaa siitä, että Taide2000 saa aina avaruuselokuvista näppylöitä, eikä pysty siis arvioimaan niitä neutraalisti ja ilman voimakasta ennakkoasennetta, joten space-ihmisten kannattaa suhtautua puolestaan tähän arvioon varauksella. Vaikka antoi elokuva silti jotain positiivistakin. Oli mukavaa havahtua taas siihen, että kertakaikkisen huono elokuva on paljon helpompi pala nieltäväksi kuin sellainen, joka ei tylsyytensä takia tunnu muulta kuin hukkaan heitetyltä osalta elämää.
Tekstin sävyyn vaikutti taustamusiikkina: Skyrock, Paris
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä) Miljööt: * * * (kolme tähteä) Erityistä: Elämä kierrättää on sikäli harvinaislaatuinen elokuva, että nuoret on jätetty rohkeasti syrjään Oheisviinisuositus: Costa Vera Carmenère. Chileläinen viini on olemukseltaan kirpakahko ja maultaan hivenen luumuinen ja pippurinen.
Prahalainen opettaja ymmärtää oppilaan kanssa käydyn pienimuotoisen konfliktin jälkeen, ettei ole elämäänsä sellaisenaan onnellinen ja ottaa koulusta lopputilin. Hän alkaa hakea itselleen uutta suuntaa maailmassa, jossa vain nuoret tapaavat tehdä niin.
On rohkeaa tehdä sellainen elokuva, joka ei ole suoranaiSesti suunnattu niille ikäryhmämassoille, jotka elokuvateatterien lehtereitä yleisesti kaikkein ahkerimmin kuluttavat. Elämä kierrättää kertoo kuusissakymmenissä olevasta miehestä, joka on rutinoitunut niin työssään kuin elämässäänkin ja vertauskuvallisen irtisanoutumisen jälkeen alkaa etsiä arjestaan uusia kiintopisteitä. Kyseisessä iässä ihmisten elämä tapaa kuitenkin rullailla eteenpäin jo niin rutiinilla ja omalla painollaan, että yksi ryhmässä pyristelevä yksilö saa aikaan kollektiivisen vastareaktion. Kaikkein tehokkain ryhmäkurin valvoja on tässä tapauksessa loistavan roolin motkottavana vaimona tekevä Daniela Kolárová. Hyvin näyteltyä hahmoa on helppo ymmärtää ja tukea, mutta toisaalta hänen tukahduttava varautuneisuutensa saa sapen kiehumaan katsomossa kuin Ritva Santavuori parhaimmillaan. Elokuva näyttää sellaisia otteita eläkeiän kynnyksellä olevien ihmisten elämästä ja ongelmista, joita ei ehkä ilman tätä elokuvaa tulisi nähtyä ennen kuin vasta omalla kohdalla. Kyseinen ikäryhmä kun ei tapaa yksityisistä asioistaan ulkopuolisille suotta huudella. Ei Elämä kierrättää -elokuva mitään varsinaista ”nostakaa nuoret eläkkeitä” -prpagandaa ole, mutta antaa se silti uuden inhimillisen näkökulman siihen, että ikäryhmällä saattaa olla muitakin ongelmia kuin kuiva rusinapulla ja naapurin möykkäävät kakarat. Olisi muuten mielenkiintoista tietää kuinka paljon tuhahduksia ja silmien pyörittelyä Elämä kierrättää aiheuttaa ohjaajan kouluaikaisten kavereiden keskuudessa. Vai meneekö ihan päin vastoin...
Syntyneen tekstin sävyyn vaikutti: SPRAYdio Manilla, Tukholma
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä) Miljööt: * * * * (neljä tähteä) Erityistä: Taide2000 joutui kääntämään elokuvan aikan hetkeksi katseensa. Oheisviini: Prahova valley pinot noir 2003. (Arvio erillisenä)
Elokuva kertoo mykistyttävän synkän ja koruttoman tarinan kahden naisen päivästä 80-luvun Romaniassa. Mietin jälkikäteen, oliko elokuvassa missään vaiheessa kauneutta ihmisten välillä, esimerkiksi hymyä tai naurua. Oli varmasti, mutta siinäkin tilanteessa joku elokuvassa esitetyistä henkilöistä valehteli, tunsi syyllisyyttä, kipua tai loHduttomuutta. Joku voisi sanoa, että sellaista elämä aina on, mutta Cristian Mungiun elokuvassa synkkyyden aitous arkielämässä todella kouraisee.
Pääsin itse kokemaan elokuvan 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää täysin tietämättömänä siitä, mitä elokuva käsittelee. Ehkä sen vuoksi elokuva kosketti tavallista enemmän, sillä se, mistä tarina kertoo, paljastuu vasta lähes puolivälissä elokuvaa varsin järkyttävällä tavalla. Itselleni tuotti ongelmia katsoa ihmisten hyväksikäyttöä, voimattomuutta ja ankeutta maailmassa, jossa ihmisarvo on lähes olematon. Omassa kurjuudessaan ja välinpitämättömässä pimeydessään elokuva on hieno kuvaus siitä, mitä elämä on voinut olla Itä-Euroopassa vain pari vuosikymmentä sitten.
Taide2000 on onnistunut viinivalinnoiSsaan tänä vuonna erittäin hyvin, eikä 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -elokuvan oheen valittu Prahova valley pinot noir tehnyt poikkeusta... Tavallaan! Romanialaisviini oli nimittäin hirveintä myrkkyä mitä pitkäripaisen hyllyiltä on miesmuistiin tarttunut mukaan. Samalla se oli kuitenkin ehkä oivallisempi tuki elokuvan raastavimmille kohtauksille kuin mikään muu tarjolla oleva tuote. Esimerkiksi saksalaiset viinit voivat olla hyvinkin kuvottavia, mutta niiden vastenmielisyys perustuu pääpiirteittäin ilkikurisen oloiseen makeuteen, kun taas Prahova valleyssa oli tuska aivan toisella tavalla läsnä.
Prahova valley pinot noir antoi itsestään ensimaistamalla hivenen pumpulisen ja voimakkaasti nostaligispainotteisen kuvan. Todellinen kirpakka maku alkoi tehdä itseään tykö heti toisella kosketuksella ja pikkuhiljaa, hyvin paljolti puolukkatiivistemehun kaltainen maku ja olemus, alkoi hallita kokonaisuutta. Nautinto oli Prahova valleyn juomisesta kaukana. Kamala viini ja ahdistavat hetket kankaalla saivat kuitenkin yhdessä aikaan sellaisen harmonian, että tuntui kuin aika olisi pysähtynyt katsomossa ja Romania kietonut meidät armottomaan syliinsä.
Prahova valley pinot noir on siis sellaisenaan yksi suurimmista virhevalinnoista mitä viinikaupassa voi tehdä, mutta 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -elokuvan yhteyteen se istuu paremmin mitä mikään muu viini maan päällä.
Prahova valley pinot noir 2003: * * (kaksi tähteä)
Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä) Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä) Miljööt: * * * * (neljä tähteä) Erityistä: Elokuvan koskettavuus. Oheisviiniksi suosittelemme kirpakahkoa chileläistä Costa Vera carmenèrea tai jotain alakuloista, kunniakasta ja hivenen hiekkaista tai muuten karkeaa viiniä. Uskomme myös esimerkiksi vuoden 2007 viiniksi valitun Il Barco Brindisin soveltuvan hyvin Leijapojan oheen.
Isäntäperheen poika Amir ja palvelijan poika Hassan ovat parhaita ystäviä keskenään ja pistämättömän hyvä parivaljakko leijan lennättämisessä. Eri sosiaalinen luokka ei ole heille painolasti pienestä ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta, mutta ongelmaksi muotoutuu isoveljen roolissa olevan Amirin pelokkuus. Siinä missä uskollinen Hassan olisi valmis vaikka kuolemaan ystävysten puolesta, pakottaisi Amirin pelokkuus hänet uhraamaan ystävänsä oman pelastumisensa nimissä. Hän ei siedä tätä piirrettä itsessään ja alkaa juonitella Hassania vastaan, saadakseen vähän välimatkaa niin ystäväänsä kuin kuvajaiseensakin.
Viiden tähden elokuvan tunnistaa siitä, että se tuntuu heti enSi metreistä alkaen poikkeukselliselta. Leijapojan ainoa synti oli hivenen liian Hollywood-sävytteinen loppu, mutta muuten siitä ei juuri moitteen sijaa löytynyt. Elokuva on samastuttava, koskettava ja realistinen tarina kahdesta aikuiseksi varttuvasta kabulilaispojasta, jotka ponnistavat maailmaan samasta pisteestä, mutta huomattavan erilaisin eväin. Näyttelijäsuoritukset ovat siinä mielessä loistavia, ettei niitä huomaa. Valkokankaalla näkyy näyttelijöiden sijaan ihmisiä ja mikä hienointa, elokuvakokonaisuudelle annetaan riittävästi tilaa ja aikaa kehittyä ja ottaa katsojat mukaansa. Leijapoikaa olisi saanut varmasti tiivistettyä ja tänä hektisenä maailmanaikana siihen on varmasti ollut paineitakin, mutta se olisi saattanut olla kohtalokasta juuri sille tunnelmalle, joka korostaa poikien elämässä tapahtuvien asioiden aitoutta. Uskon, että mikäli kävelemme jonain päivänä Amiria näytelleen henkilön kanssa vastakkain, tervehdin häntä vahingossa luullessani tuntevani hänet. Leijapoika on hieno matka Afganistaniin ja hyvä muistutus siitä, että kulttuureista ja uskonnoista huolimatta ihmiset ovat ihmisiä jokaisessa maailman kolkassa.
(Tämän tekstin sävyyn vaikutti taustamusiikkina: Radio Rebelde, Havanna)
Taiteellisuus: * * * * (Neljä tähteä) Miljööt: * * * * (Neljä tähteä) Erityistä: Poikkeuksellisen sympaattinen elokuva Oheisviinisuositus: T'tinta de Toro. Loistava espanjalainen viini, joka on yhtä aikaa sekä iloinen että vakavasti otettava.
Aleksandrian poliisisoittokunta saapuu Israeliin esiintyäkseen pienen kaupungin kulttuurikeskuksessa, mutta käytännön järjestelyt ovat ontuneet siinä määrin, ettei ryhmää olekaan kukaan vastassa. Jäykähkön oloisen everstin organisoimana egyptiläiset poliisit tarttuvat tuumasta toimeen ja järjestävät itse itsensä perille. Järjestelyjen ontuminen kuitenkin jatkuu myös perillä Bet Atikvassa, ja tämän vuoksi orkesteri jää kiusallisesti riippuvaiseksi paikallisista ihmisistä.
”Tämä on puiSto. Tämä ei ehkä näytä puistolta, mutta tämä on”. Näin sanotaan Orkesterin vierailussa ja siihen kiteytyy yllättävänkin paljon. Elokuva on ylvään hillitty, harkitseva ja hauska, mutta samaan aikaan myös syvällinen ja inhimillinen. Se ei yritä haukata kakusta turhan suurta palaa, eli kertoa koko maailmaa tai edes kaikkea Israelin ja Egyptin kulttuurien erilaisuudesta, vaan tyytyy tarttumaan yhteen pieneen tarinaan, joka koostuu lukemattomasta määrästä sävyjä. Ystävyyteen ja ystävällisyyteen teoksessa tartutaan realistisesti, eli leijonasta ei tehdä lammasta, mutta pienikin ulosannin muutos nähdään askeleena parempaan suuntaan. Se, että ystävyydessä ja rakkaudessa on paljon samoja piirteitä, todetaan elokuvassa upealla ja koskettavallakin tavalla.
Yksi mainittavan hieno piirre Orkesterin vierailussa on henkilöhahmojen monipuolisuus. Vaikka tarina pyöriikin pääasiassa totisen johtajan ja viettiensä vietävissä olevan nuoren trumpetistin ympärillä, on porukan muillakin jäsenillä oma vaihtelevan merkittävä roolinsa olla mukana ihmiselämien arkisimmissa juhlahetkissä. Jos miettii niitä elokuvia, joissa sukelletaan pintapuolisesta hauskuudesta ihmiselämän syvimpiin tragedioihin, voi aika harvan sanoa jättävän katsojalleen kepeätä oloa, mutta Orkesterin vierailu onnistuu tässä huomattavasti keskivertoa paremmin. Kipeitä asioita käsitellään hienotunteisesti ja eri näkökulmista, eikä niillä mässäillä, vaan ne ovat sen arvoisia kuin ovat.
Israelilaisia maisemia elokuvassa kuvataan niin upeasti, että hiekka maistuu välillä suussa lehtereillä asti. Matkan varrelta on löydettävissä useita pysähdyttävän upeita kuvia, ja vaikkei Orkesterin vierailu kuviensa puolesta aivan viime vuoden vaihtoehtoelokuvaksi valitsemamme El Custodion tasolle ylläkään, kuten elokuvien historiassa ei toistaiseksi mikään muukaan, niin maisemien hyödyntämisestä on silti annettava ehdottomasti kunniasana.
Orkesterin vierailu tulee varmasti olemaan yksi todennäköisimmistä voittajakandidaateista kun tulemme valitsemaan vuoden 2008 Vaihtoehtoelokuvaa.
Syntyneen tekstin sävyyn vaikutti taustamusiikkina: Radio 99, Tel Aviv
Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä) Miljööt: * * * * * (Viisi tähteä) Erityistä: Vauhtiinsa nähden poikkeuksellisen uskottava draamaelokuva. Oheisviinisuositus: Obikwa merlot (Etelä-Afrikka). Rypäleinen viini on samanaikasesti sekä voimakas, että laiha ja sen olemuksessa on aistittavissa elokuvan kanssa kohtaavia jyrkkiä piirteitä.
Turkkilainen maahanmuuttaja vuokraa itselleen ilotytön elämänkumppaniksi ja kun tämä yllättäen kuolee, lähtee miehen täysi-ikäinen poika etsimään ilotytön Istanbuliin jäänyttä tytärtä mahdollistaakseen tämän opiskelun. Samaan aikaan alkaa tyttärellä kuitenkin turkkilainen maa polttaa jalkojen alla ja hän lähtee äitinsä perään Saksaan.
TurkiSta aikoinaan Bremeniin muuttaneen Alin ja ilotytön suhde kehittyy turhan nopeasti turhan syvälliseksi. Se on Taivaan reunalla -elokuvan lapsus, ja ilman sitä kokonaisuus olisi viiden tähden arvoinen, sillä muilta osin elokuva on äimistyttävän upea. Yhdysvaltalaisilla action-elokuvilla on monesti sellainen harhaanjohtava vaikutus, että tuntuu kuin ihmishengistä olisi tullut yleisestikin ottaen valkokankaiden arvotonta kulutustavaraa, mutta se ei ole totta. Taivaan reunalla on oivallinen osoitus siitä, että yksittäinen elokuva määrittää itse ihmiselon arvon. Fatih Akinin ohjaamassa elokuvassa nimittäin kuolema sattuu ja puristaa sielua.
Taivaan reunalla on muutenkin rajoja rikkova kokonaisuus, sillä tarina viedään sellaiseen lopputulemaan mitä harvassa elokuvassa rohjetaan tehdä. Useat toisiaan risteävät elämänpolut eivät ole mikään uusi keksintö, mutta tästäkin kerrontatavasta ollaan saatu rohkeuden vuoksi huomattavia rikkauksia irti. On tärkeää, ettei teoksen oleellisin pointti ole juuri tarinoiden risteily, vaan itse tarinat, jotka voidaan haluttaessa kruunata tai viimeistellä risteämisellä. Kohtalolla leikittely on vaarallista, mutta Taivaan reunalla säilyttää hienoisen kyynisyytensä takia hienosti uskottavuutensa.
Roolihahmojen vahvuus piilee siinä, että kaikilla ihmisillä on omat huonot puolensa, ellei muuta niin ainakin ylimielinen olemus. Mikäli yksi ylimielisyyteen taipuvainen ilme tai ele elokuvan ensimetreillä pystyy luomaan elokuvan loppuun asti kantavan sävyn jostain hahmosta, voidaan teoksen sanoa olevan herkkä. Tekijöiden suuresta ammattitaidosta viestii myös se, että katsojan suhtautumista päähenkilöön voidaan ohjailla suuntaan ja toiseen ilman sen dramaattisempia käänteitä. Taivaan reunalla onnistuu myös kiteyttämään kauniisti vanhempien rakkauden laadun lapsiaan kohtaan, joka kestää ja riittää riippumatta siitä, minkälaisen polun lapsi kulkeakseen ottaa.
Maisemista vielä sen verran, että markkinointimaailmalla on vielä rutkasti opittavaa, mikäli yksikään Turkkiin operoiva lentoyhtiö ei älyä mainostaa itseään tämän elokuvan alussa.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: SPRAYdio Manilla
Niin se on talvi kalenterin mukaan taas takanapäin ja kevät edessä, vaikka ikkunasta katsottuna tilanne näyttääkin täysin päinvastaiselta. Taide2000:n kvartaalit jyräävät kuitenkin keleistä riippumatta eteenpäin kuin juna, ja niinpä pääsemmekin nyt niputtamaan elokuvavuodestamme ensimmäisen neljänneksen kasaan.
Talvikvartaalia (Q1) voisi luonnehtia kokonaisuutena aika tasapainoiseksi. Häikäiseviä huippusuorituksia talvi ei valitettavasti tarjonnut, mutta yhden flopin kylläkin. Katsomme I'm not theren olevan kuitenkin niin merkityksetön yksittäinen tahra koko talven trendiä ajatellen, että voimme hyvällä syyllä pitää kiinni tasapainoinen kokonaisuus -tulkinnastamme. Teemoista teimme sellaisen havainnon, että rakkauden rinnalle on noussut yhä merkittävämpään rooliin maailmanpoliittinen tilanne. Elokuvissa on nähtävissä yhä enenevässä määrin sodan pelon kasvu ja Kiina. Näistä esimerkkeinä vaikka Charlie Wilsonin sota, Oscar-voittaja Väärentäjä ja Lust, caution. Vaikka sotaisuudet liittyvätkin historiaan, tuntuu niihin kohdistuva mielenkiinto kuitenkin tuoreelta ja nykypäivään liittyvältä. Mielenkiintoista nähdä viedäänkö meitä jo kevätkvartaalin aikana kohti Irakia, Irania tai vaikka Serbiaa.
Vaslitsimme talvikvartaalin elokuvaksi keskitysleirille joutuvasta rikollisesta kertovan, Oscarilla palkitun Väärentäjän. Yhdeksi maailman parhaaksi väärentäjäksi sanottu mies joutuu päävastuulliseksi keskitysleirille tehtailemaan puntia ja dollareita, jotta akselivaltiot saisivat horjutettua Yhdysvaltain ja Britannian talouksia. Työhön päätyneillä juutalaisilla on merkittävästi kohtalotovereitaan paremmat oltavat ja jopa teoreettinen mahdollisuus päästä jonain päivänä takaisin vapauteen. Väärentämiseen liittyy kuitenkin moraalinen ongelma - onko omaa kansaa tuhoavan maan auttaminen oikein, mikäli sillä voi pelastaa oman henkensä. Vaikkei Väärentäjä tarjoakaan keskitysleirielämästä tunnelmallisesti mitään uutta, on vankihierarkian huipulta esitetty näkökulma kuitenkin sen verran erityinen, että koimme Väärentäjän kvartaalin parhaaksi teokseksi.
Kevätkvartaali(Q2) alkaa kolmen tähden boikotilla
Taide2000 on kiinnittänyt jo pidemmän aikaa huomiota arvosteluissa esiintyvien kolmen tähden haasteellisuuteen. Olkoonkin, että kolme tähteä kuvastaa keskinkertaisuutta, mutta samalla se on turhan mitäänsnomaton ja laimea arvosanana ajatellen, että kutsumuksenamme on joko suositella tai paheksua elokuvateattereissa esillä olevaa tarjontaa. Tämän vuoksi Taide2000 päätti tammikuun kokouksessaan käynnistää kevätkvartaalin (Q2) ajan kestävän kokonaisarviokokeilun, jossa kolme tähteä on luokitusta tehtäessä kokonaan poissa käytöstä. Annamme siis toukokuun loppuun asti elokuvien kokonaisarvosanaksi joko yksi, kaksi, neljä tai viisi tähteä, jolloin pakotamme itsemme kantamaan rohkeammin vastuun arvioiden hyödyllisyydestä. Luonnollisestikin tämä tarkoittaa sitä, että neljän tähden raja tulee putoamaan aiempaa helläkätisemmäksi ja entistä laadukkaammat elokuvat tulevat saamaan vain kaksi tähteä, mutta uskomme kokeilun virkistävän elämää myös yhden tähden kelvottomalla alueella. Viiden tähden kriteereihin emme anna kokeilun vaikuttaa.
Edessä kaikkien aikojen kevätkvartaali (Q2)?
Taide2000 on saanut vihiä, että alkavan kevätkvartaalin (Q2) taso saattaisi olla huikeampi kuin kenties kertaakaan aiemmin 2000-luvulla. Vihjeisiin perustuen näemme vakavasti otettavina viiden tähden kandidaatteina ainakin israelilaisen, poliisisoittokunnan eksymisestä kertovan Orkesterin vierailun, saksalais-turkkilaisen Taivaan reunalla -elokuvan, sekä afganistanilaisista pojista kertovan Leijapojan. Näiden lisäksi odotamme suurella innolla ja kovin odotuksin Taxidermiaa, sekä Elämä kierrättää -elokuvia.
Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä) Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä) Miljööt: * * * * (neljä tähteä) Erityistä: Elokuvan musiikit vaikuttivat kokonaisuuteen merkittävästi Oheisviinisuositus: Rosemount estate (AUS) on kirpakka ja väkevähkön oloinen viini, joka on tunnelmaltaan aavistuksen viekas.
Äitinsä lapsuudessaan menettänyt Hallam Foe on traumatisoitunut nuorimies, joka syyttää tragediasta vähän isäänsä ja pääasiassa äitipuoltaan, jonka uskoo olevan murhaaja. Perheen elämä käy syytösten takia niin sietämättömäksi, että suivaantuneen Hallamin on pakko pakata nyytti ja aloittaa oma elämä Lontoossa. Siellä hän iskee silmänsä äitinsä kaksoisolentoon ja yrittää päästä keinolla millä hyvänsä tämän lähelle.
Uhkarohkea tirkiStelijä on ehkä piinavin seurattava, mitä valkokankaalla voi nähdä. Hienon roolin tekevä kattokassinen kiipeilee Lontoon kerrassaan upeissa kattomaisemissa ja tunkeutuu äitinsä kaksoisolennon asuntoon haistelemaan tyynyjä piittaamatta siitä, että asunnon omistaja saattaa tulla kotiin hetkenä minä hyvänsä. Hallam Foe on siinä mielessä erityinen päähenkilö, ettei häntä pysty oikein taustoista huolimatta ymmärtämään. Sitä vain toivoo pikaista ryhdistäytymistä ja siirtymistä elämässä eteenpäin. Elokuva on tyylikkäästi tehty ja sen henkilöhahmot ovat personallisia ja mielenkiintoisia, mutta siitä huolimatta kokonaisuus jää vähän etäiseksi. Elokuva on vähän kuin naapuri, jonka kanssa tulee vaihdettua pari sanaa, mutta josta ei silti tiedä kuin nimen ja sen missä tämä asuu.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: BBC1Xtra, Lontoo
Erityistä: Taide2000 suoritti historiansa ensimmäisen ulosmarssin.
Oheisviini: Estancia del Fuego (Arvio erillisenä)
I'm not there vaikutti sellaiselta elokuvalta, että ne ihmiset, joiden mieleStä Juice Leskisen filosofoinneissa ei ollut aikoinaan mitään koomista, saattaisivat pitää siitä. Jos tätä pitäisi joko haukkua tai kehua, niin varmasti haukkuisimme sen maan rakoon, mutta nyt on pakko tunnustaa, että vaikka tuijotimmekin kankaalle reilut puolitoista tuntia, emme silti pysty kertomaan mistä elokuvassa oli kyse tai mitä siinä tapahtui. Koimme vain, että I'm not there -elokuvan ääressä elämästä menee kaksi ja puoli tuntia hukkaan, joten vedimme palttoot päälle ja suoritimme historian ensimmäisen ulosmarssimme.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Akala - It's Not Rumour
Taide2000 onniStui jälleen viinivalinnassaan jos asiaa voidaan katsoa vain viinin kannalta. Keskitäyteläinen argentiinalaisviini Estancia del Fuego oli ryhdikäs ja vakavan marjaisa viini, joka toi juojalleen hyvän olon ja kauniita ajatuksia. Siitä oli löydettävissä 2000-luvun ensivuosille tyypillinen tyylikkyys ja konstailemattomuus. Estancia del Fuego on hillitty ja kaihoisa ystävä, joka sopii mitä parhaiten nostalgisten elokuvien seuraksi.
I'm not there oli sellainen elokuva, että sen rinnalle saattaa olla aika hankalaa löytää mitään soveliasta viiniä. Estancia del Fuego ei sitä ainakaan ollut. Viini varasti shown heti alusta alkaen ja jätti elokuvan varjoonsa kuin Putin haastajansa.
Kokonaisarvio: * * (Kaksi tähteä) Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä) Miljööt: * (Yksi tähti) Erityistä: valloittava Eye of the Tiger -tunnusmusiikki Oheisviini: GD Red (Arvio erillisenä)
Marjane Satrapin sarjakuvakirjoihin perustuva Persepolis on elämänkertaelokuva tytön elämästä Iranissa 70-luvulta lähtien, islamilaisen vallankumouksen ja sen jälkipuinnin aikana. Ensin tulevat hunnut, sitten ajojahti vallankumouksellisia koHtaan ja sitten pommit. Lopulta turvattomuus johtaa maastapakoon. Ulkomaillakaan ei elämä ole helppoa, vaikka se siltä ensin vaikuttaa.
Persepolis on mustavalkoinen piirrosanimaatio, joka yrittää jäljitellä sarjakuvien tunnelmaa. Jos fanittaa Satrapin sarjakuvia, pitää varmasti myös elokuvasta. Muille elokuva on enemmän dokumentti Iranin lähihistoriasta, vieläpä piirros-sellainen, eikä tarjoa samaa fiilistä kuin oikea (väri)elokuva. Tai ehkä oma mielikuvitukseni on kaiken muissa leffoissa tarjotun väriloiston jälkeen jäänyt niin lattealle tasolle, että animaatio ei jaksa sytyttää. Ken tietää. Joka tapauksessa nuoren tytön elämään on vaikea samaistua piirroshahmon kautta samalla kun teini-ikäisen tytön aikuistumisriitit jäävät nekin hieman kaukaisiksi. Plussaa kuitenkin viileälle taustamusiikille.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Eye of the Tiger (Persepolis)
Kun Taide2000 aikoinaan löysi GD Whiten, tulkitSimme sitä kotiviinin teossa poikkeuksellisen lahjakkaiden koulukaverien paisuneeksi lestinheitoksi. Olimme varmoja, että rennosti elämään suhtautuneet kaverit olivat tehneet vanhaan suolakurkkupurkkiin, makunsa puolesta täysin omaan luokkaansa kuuluvaa kotiviiniä. Sellaista, ettei edes viinitarhurin pojan viini ollut maistunut yhtä hyvältä, vaikka hänellä oli sentään käytössään suolakurkkupurkkia paremmat laitteet ja muutenkin oikeammat otteet. Sana "Gerardin" ja "Danielin", hilpeyttä herättävän hyvästä kotiviinistä levisi kuitenkin kulovalkean tavoin ja kohta lähes kaikki olivat tilaamassa heidän tekemää juomaansa milloin mihinkin koulun juhlaan. Kaikki muut paitsi viinitarhurin poika, jonka mielestä Gerard ja Daniel olivat vain leväperäisiä moukkia, jotka eivät ymmärtäneet miten viiniä oikeasti piti tehdä. Eräänä tiistaisena iltapäivänä Daniel makasi kengät jalassa Gerardin sohvalla, roikotti tupakkaa suupielestään, tuijotti flegmaattisena musiikkitelevisiota ja kysyi kaveriltaan sen enempiä ajattelematta, että pitäisikö kotiviinistä ruveta ottamaan sen verran rahaa, että voisi joskus ostaa ihan oikeatakin viiniä. Silloin syntyi ajatus isommasta suolakurkkupurkista, pullottamisesta ja ennen kaikkea siitä, ettei kaverusten tarvinnut enää jatkaa pakkopullalta tuntunutta opiskeluaan, mikäli kotiviiniä haluavien ihmisten määrä paisuisi riittävän suureeksi.
Muutamia vuosia myöhemmin Daniel nyökkää tuskin huomattavasti pienen kaupungin tutulle mattokauppiaalle ja sanoo värittömällä äänellä hänen ja Gerardin menestyksen johtuvan siitä, että he ovat yksinkertaisesti niin helvetin hyviä ja lahjakkaita viinitekijöitä. Gerard on mitä ilmeisimmin samaa mieltä, vaikkei haluakkaan puida asiaa sen enempää Karibian lämmöstä käsin. Danielin mielestä kritiikki GD Redin vetisyyttä kohtaan on turhaa. GD Red on GD rediä ja joku muu viini on sitten toisenlaista. Niin pitkään kuin pullot katoavat entisenlaiseen tahtiin kaupoista, sen maku on riittävän hyvä.
Vakavailmeinen viinitarhurin poika pysähtyy pyörällään pienen kahvilan eteen ja kieltää olevansa enää katkera Gerardin ja Danielin menestyksestä, vaikka myöntääkin boikotoivansa heidän viinejään. Kapeat kasvot ovat vuosien saatteessa saaneet vähän pyöreyttä ja ohuet viikset ovat tarkasti ajettu. Hän siteeraa lyhyehkön keskustelun päätteeksi tunnettua chileläistä sommelieria, jonka mukaan viinintekijän tunteet voi maistaa valmiissa viinissä...
GD Red on ylimielisyydestään huolimatta neljän tähden viini ja se sopii erinomaisesti Persepolis-elokuvan rinnalle.
Shanghailaisen opiskelijanäyttelijäryhmän vetäjä saa houkuteltua ystävänsä mukaan vastarintatoimintaan ja suunnittelemaan japanilaisten asioita ajavan virkamiehen salamurhaa. Vuosia vaativan tehtävän suurin ongelma ei vastoin ennakko-odotuksia liity kuitenkaan henkivartioihin tai mihinkään muuhunkaan sellaiseen, vaan rakkauteen.
Hetki jolloin opiskelijateatteriryhmän vetäjä juliStaa silmät liekeissä ja kertoo ryhmän muille jäsenille attentaatin merkityksestä, on lähes täydellinen. Sen tekee niin hienoksi se, että hänen miespuoliset ystävänsä seuraavat häntä uho, pelko, ihailu ja samastumishalu silmissään, tyttöjen katseista puolestaan kuultaa pelon lisäksi ihastuminen. Kyseiseen tilanteeseen on saatu kiteytettyä harvinaisen yksinkertaisella tavalla maailman historiaa muuttava voima. Ohjaaja Ang Lee on saanut muutenkin Lust, cautionin sanattoman viestinnän kukoistukseensa, niin eleiden ja ilmeiden kuin ympäröivän maailmankin osalta. Elokuva on venähtänyt reilusti yli parituniseksi, joten asioille annetaan aikaa kehittyä, mutta lievästä pitkittämisen tunnelmasta huolimatta niitä ei pyöritetä liian puhki. Oikeastaan ainoa asia, jossa katsojan oivalluskykyä aliarvioidaan, on fyysisen rakkauden kautta heijastuvat tunnetilat. Mässäilyn maku olisi saattaanut jäädä kokonaan pois jos edes yksi nautinnon ja tuskan kohtaaminen oltaisin haluttu kertoa toisin keinoin.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RixFM, Tukholma
Erityistä: Musiikit tukivat elokuvan tunnelmaa mainittavan hienosti.
Oheisviini: Cono sur (Chile), arvio erillisenä.
Pienessä newyorkilaisessa kahvilassa ihmiset rakastuvat ja eroavat, jättävät ja unohtavat avaimiaan, sekä syövät kaikkia muita, paitsi mustikkapiirakoita. Ne jäävät ilta toisensa jälkeen vitriiniin kuivumaan, kunnes yksi rakkauteen pettynyt, tien päälle lähdössä oleva nainen ostaa itselleen yhden.
Rujommankin imagon omaava karju voi herkiStyä romantiikan ääreen, jos ei tajua aistittavan kauneuden olevan juuri romantiikkaa. Käytännössä katsoen silloin, kun rakkaus ei ilmene kaulailuna tai pussailuna, vaan vaikka tulen tarjoamisena, hyvän yön toivottamisena tai unohtuneiden uhkapelimerkkien säilyttämisenä. Tällaisen romantiikan tekijänä Wong Kar Wai on mestarillinen, vaikka My blueberry Nightsissa astutaankin askel liian pitkälle.
Toinen virhe on Jude Law, jonka olemus sotii liiaksi elokuvan muuta tunnelmaa vastaan. Se ilmenee siten, että joka kerta kun hänen kasvonsa ilmestyvät kankaalle, tekisi mieli tökötä vierustoveria ja sanoa, että toi on Jude Law! Paremmin laulajana tunnettu Norah Jones pärjää kankaalla ihan ok, vaikkei ainakaan tämän vuoden lopussa tule vielä taistelemaan Taide2000:n Vuoden näyttelijä-tittelistä. Se, että My blueberry nights sijoittuu Yhdysvaltain yhdysvaltamaisimpiin paikkoihin, tuntuu uhraukselta. Ikuisena nostalgikkona uskoisin elokuvan olevan parempi, mikäli se oltaisiin kuvattu Aasiassa, mutta toisaalta asiaa voi ajatella myös siedätyshoitona. Ehkä pystyn My blueberry nightsin ansiosta suhtautumaan seuraavaan hollywoodilaiseen vaihtoehtoelokuvaan aiempaa varuksettomammin. En kuitenkaan antaisi kalanmaksaöljylle mausta viittä tähteä, vaikka tietäisinkin sen olevan yltiöterveellistä, sillä sen maku ei ole viiden tähden arvoinen. Siksi My blueberry nights saa arvosanakseen kolme tähteä.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: IAM - Saison 5.
Keskitäyteläinen chileläiSviini Cono sur tocornal cabernet sauvignon oli nappivalinta My blueberry nightsin rinnalle. Kerrassaan hieno tuote, joka rakasti juojaansa yhtälailla kuin juoja viiniään. Ensivaikutelma ja jälkimaku olivat molemmat naisellisen korrekteja, muttei missään nimessä kainostelevia. Maussa oli voimaa, marjaisuutta, sekä perinteikkyyttä, joka saa juojansa aina keskimääräistä herkempään tilaan. Ja juuri siitä syystä Cono sur sopikin niin oivallisesti värisevää romantiikkaa huokuvan elokuvan taustalaulajaksi. Maku ja olemus kunnioittivat elokuvan sävyä ja auttoivat ymmärtämään rakkauden eri ilmenemismuotoja. Oli mukava liittyä mustikkapiirakkaa syövien päähenkilöiden seuraan ja kohottaa heille Cono sur-pulloa.
Cono sur saa Taide2000:lta viisi tähteä, niin itsenäisesti, kuin elokuvan seuralaisenakin. Se tulee olemaan väistämättä yksi kandidaatti vajaan vuoden kuluttua, kun valitsemme vuoden 2008 parasta viiniä.
Oheisviiniksi sopinee parhaiten jokin saksalainen punaviini. Tärkeintä kuitenkin, ettei viini ole liian täyteläistä.
Hitlerin aikaiSen Saksan yhtenä sodankäynnin strategiana oli kaataa Britannian ja Yhdysvaltain taloudet. Keinona käytettiin väärennettyä rahaa, jota alettiin painaa keskitysleirille joutuneen mestarillisen juutalaisväärentäjän avustuksella.
Keskitysleirielokuvat toistavat toinen toisiaan. Niiden ympärille voidaan rakentaa erilaisia kehystarinoita, mutta keskeisin tunnelma on silti aina sama, masentava harmaus. Ei sillä, että etninen puhdistus nyt mitään sunnuntaisiivoa muistuttaisikaan, mutta esimerkiksi Päivä ilman sotaa tarkasteli muutoin ahdistavaa sodankäyntiä joulun yli kestäneen tulitauon kautta erittäin onnistuneesti. Olisi hienoa nähdä joskus myös keskitysleirielokuva, jossa olisi muutakin toiveikkuutta kuin usko vapaudesta. Väärentäjässä ilon aihetta antoi se, että vangitut olivat päässeet parhaille mahdollisille paikoille, mutta elokuva olisi ollut parempi, mikäli vangitut olisivat edes hetkeksi voineet unohtaa oman asemansa. Todellisuudessa joku juutalaisista on aivan varmasti unohtanut hetken häivähdykseksi ympäröivän maailman ja nähnyt vain maasta pilkistävän leskenlehden. Sen hetken ympärille jonkun pitäisi tehdä elokuva.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: P3Street, Tukholma
Oheisviiniksi suosittelemme kylmän sodan tunnelmaan pääsemiseksi Sorbusta.
Tositarina kertoo kongreSsiedustaja Charlie Wilsonista, joka haluaa ojentaa auttavan kätensä Neuvostoliittoa vastaan epätoivoista sotaa käyville afganistanilaisille. Todellinen syy jalomielisyyteen on se, että Yhdysvallat haluaa voittaa kylmän sodan ampumatta itse laukaustakaan, ja Afganistan tarjoaa tähän oivan tilaisuuden. Yhdysvaltalaisten ongelmana on vaan se, etteivät neuvostoliittolaiset saisi löytää kuolleiden afgaanisissien käsistä yhdysvaltalaisia aseita, joten Afganistaniin pitää saada järjestettyä samanlaisia aseita kuin neuvostoliittolaisilla itselläänkin on. Tämän vuoksi Charlie Wilsonin on punotava sellainen juoni, että keskenäänkin sodassa olevat valtiot haluaisivat puhaltaa Yhdysvaltain näkymättömyyden puolesta yhteen hiileen.
Charlie Wilsonin sodassa on olemassa kaikki ainekset patrioottiselle sankaritarinalle, jossa yksi mies kaataa koko Neuvostoliiton, mutta sitä elokuva ei ole. Se on hieman yllättäenkin melko itsekriittinen ja arvoihin realistisesti suhtautuva, jopa yhdysvaltalaisten epätäydellisyyttä korostava. Lieneekö jopa ensimmäinen kerta kun Hollywood-elokuvassa huomioidaan yhdysvaltalaisten vähäinen kiinnostus ja tietämys muun maailman asioista. Näyttelijät suoriutuvat tehtävistään mallikkaasti, mutta Philp Seymour Hoffman on ylitse muiden. Ei voi kuin ihailla miehen muuntautumiskykyä ja sitä, kuinka paljon luonnetta hän kaikkiin esittämiinsä rooleihin saa.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Rock
Luokitus: * * * (Kolme tähteä) Taiteellisuus: * (Yksi tähti) Miljööt: * * * (Kolme tähteä) Erityistä: Ranskassa puhuttiin ranskaa Oheisviinisuositus: Brown brothers, Everton (Aus). Kimmoisan oloinen viini, jossa oli leikkisä ja pehmyt maku. Kaukana perinteisen viinin mausta.
Kaikille niille, joiden mieleStä ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset luulevat itsestään liikoja ja pitävät itseään valittuina kansoina, on 2 päivää Pariisissa henkistä mannaa. Siinä nimittäin molemmat pyörittelevät toisilleen silmiä ja pitävät toisiaan vähän itseään tyhmempinä. Jopa siinä määrin, että taisin kokea elämässäni ensimmäistä kertaa sympatian tunteita jenkkiä kohtaan, jonka mielestä ranskalaisten pitäisi puhua Ranskassa englantia, eikä suinkaan hänen ranskaa.
Henkisen hyvityksen ja takaisin maksun lisäksi elokuva oli suunnattoman hauska. Adam Goldbergin sarkasmi toimi niin loistavasti, että elokuvan olisi voinut rakentaa lähes yksin sen varaan. Ja itse asiassa olisi pitänytkin, sillä teos koki valtavan laadullisen ja tunnelmallisen inflaation, kun tarina kääntyi kulttuurillisista ristiriidoista parisuhteen solmukohtiin. Tuntui kuin ohjaaja Julie Delbylle olisi hiipinyt mieleen pelko siitä, etteikö elokuva voisi olla tarpeeksi vakavasti otettava, mikäli siinä ei ole mukana jotain murheellista tai raskasta pohdintaa. Mutta ei se niin olisi ollut, sillä 2 päivää Pariisissa oli siihen kohtaukseen asti, jossa näytettiin Nokia, ehkä mieleenpainuvinta ja uskottavinta kevyttä viihdettä mitä olen vähään aikaan nähnyt. Ja vaikka elokuvan rohkeus parisuhdekuvioiden myötä varisikin pois, oli se siitä huolimatta yhä niin hyvä, että jään odottamaan sen ilmestymistä dvd:lle. 2 päivää Pariisissa kuuluu nimittäin niihin elokuviin, jotka voi katsoa useampaan otteeseen.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Trait Pour Trait
Oheisviinin sijaan suosittelemme Tytön ja ketun oheen vadelman makuista Tripiä, sillä kysessä on lasten elokuva.
Pingviinien matkan ohjaajan uuSi elokuva Tyttö ja kettu kertoo vähemmän ovelasta ketusta ja ärsyttävästä, pilalle hemmotellusta kakarasta, jolla on sellainen käsitys, että maailma on villieläimiä myöden vain häntä varten. Kirosin mielessäni joka kerta kun tuhiseva kettu uupui taistelemaan tytön tyrkyttämää ystävyyttä vastaan. Elokuvan ongelma on se, että se on liian lapsekas vakavasti otettavaksi, mutta liian realistinen lasten seikkailuelokuvaksi. Ketulla ei ole samastuttavaa persoonaa, mutta samalla se on liian inhimillinen villieläimeksi. Toisekseen, en ymmärrä miksi joka hemmetin luonnosta kertovaan elokuvaan on pakko änkeä metsän kaikki villieläimet yhden aarin alueelle. Siellä ne nytkin telmivät toisilleen häiriöksi olematta, ketut ja jänikset, mäyrät ja karhut, hirvet ja ilvekset.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: P3 - Street, Tukholma
Taide-elokuvavuosi 2007 on kasaSsa ja on aika julkistaa vuoden vaihtoehtoelokuvan, näyttelijän, viinin ja elokuvateatterin nimet, sekä paljastaa kuka saa Taide2000:n erikoispalkinnon. Vuoden vaihtoehtoelokuvan valinta oli tällä kertaa poikkeuksellisen helppoa, sillä todellisia voittajakandidaatteja ei ollut oikeastaan kuin kaksi, voittaja sekä Roy Anderssonin Sinä elävä, joka siitä huolimatta että loistava elokuva olikin, ei noussut todella haastamaan voittajaa. Näytelijän osalta valinta olikin jo vähän vaikeampi ja viinin kohdalla mielipiteitä jouduttiin punnitsemaan pitkään ja hartaasti.
Espoo Ciné ansaitsee erikoispalkinnon kertakaikkisen ystävällisen ja lämminhenkisen tunnelmansa takia. Asiat hoituvat iloisella ja avuliaalla mielellä järjestäjätasolta aina lipunmyntiin saakka, jossa työtä tekee alakoulun limudiscohenkisesti eri ikäiset ja näköiset ihmiset. Yhtenä bonuksena päättyneen vuoden tapahtumassa oli Kino Tapiola, jonka eteisaulassa myytiin muovikuvun alta kotitekoisen näköistä pullaa. Sama sympaattisuus koskee koko tapahtumaa, vaikka itse elokuvat ovatkin laadukkaita ja haastavia. Mutta kiteytettynä Espoo Cinén hyvyydestä, siellä voi kokea itsensä henkilökohtaisesti tervetulleksi. Go Espoo Ciné!
Kesäkino Engelissä oli päättyneenä kesänä aiempaan nähden rennompi tunnelma ja enemmän tilaa. Ehkä juuri siksi myös siellä koki itsensä aiempaa tervetulleemmaksi, jonka myötä sitä sai enemmän irti ulkoilmateatterin erittäin hyvin valituista elokuvista, sekä ylivertaisesta oheistarjonnasta, eli miljööstä, kesästä ja tarjoilusta. Kesäkino Engel ei olisi se upea kesäkino Engel ilman hemmetin kovia penkkejä, purjekatoksen vuotavia reunakohtia, aina liian kaukana olevia lämpölamppuja tai harmaita huopia.
Vuosi 2007 oli elokuvan yhteyteen löydettyjen viinien osalta satumaisen hyvä. Löysimme vuoden varrella yhteensä kolme viiniä, joiden puolesta ei voi olla kuin pahoillaan, etteivät tulleet valituiksi vuoden elokuvaviiniksi. Valkoviinien puolelta tämän valitsemattomuuden vääryyden kokivat ranskalainen GD White sekä autralialainen Dry Muscat ja punaviineissä italialainen La Borgata. Se ainoa viini, joka siis saa arvoisensa kunnian, tulee samasta maasta kuin viime vuoden voittajaviinikin, Italiasta. Keskitäyteläinen punaviini Il Barco Brindisi tulee Apuliasta ja on suussa pehmeän ja tarpeeksi paksun tuntuista. Siitä puuttuu monesti italialaisista ja ranskalaisista viineistä löytyvä aavistuksen pirullinen terävyys. Maultaan Brindisi on voimakas ja marjaisa. Ja vaikkei pullon ulkonäöllä ehdottomasti maun kanssa olekaan tekemistä, on Brindisistä sanottava, että sen ulkonäkö huokuu ihailtavaa arvokkuutta ja pullo tuntuu hyvältä kädessä.
Vuoden 2007 parhaan näytteljiäsuorituksen teki Irina Palmissa miespääosaa näytellyt Miki Manojlovic. Hänen roolihahmostaan, tyttöpaikan pyörittäjästä, välittyi samanaikaisesti niin ystävällisyyttä ja lämpöä, kuin kovuutta ja vastenmielisyyttäkin. Manojlovic teki hahmostaan sellaisen, että vaati aikaa ennen kuin osasi päättää, tulisiko hahmosta pitää vai suhtautua siihen varauksella. Toisaalta myös Outi Mäenpää suoriutui Musta jää-elokuvassa samanlaisesta usean suunnan roolistaan aivan yhtä hyvin, ellei jopa paremmin, mutta Manojlovicin roolissa piirteiden kontrasti on ainutlaatuisen suuri.
Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilla esitetty Rodrigo Morenon ohjaama ja käsikirjoittama El Custodio oli loppujen lopuksi aika selkeä valinta vuoden 2007 vaihtoehtoelokuvaksi. Argentiinalaisen ministerin henkivartijasta, kuuliaisesta Rubenista kertova rauhallistempoinen elokuva on täynnä henkeäsalpaavan upeita kuvia ja juoni on vaihtoehtoiselle elokuvalle sopivan suoraviivainen ja arkisuutta kunnioittava. El Custodio kuvaa lisäksi henkivartijan työtä pääpiirteittäin realistisemmin kuin yksikään muu elokuva, jonka nimessä viitataan hengen vartiointiin. Rauhallisen tahdin vuoksi silmään ehtivät pistää sellaiset asiat, jotka monissa muissa elokuvissa jäävät huomaamatta sen takia, että ovat vasten tahtoa itsestäänselvyyksiä, eikä niitä ehdi muun tarjonnan ohessa miettiä. Tai en ainakaan itse muista kovin monessa elokuvassa murehtineeni sitä, ehtiikö päähenkilö syödä jossain välissä. El Custodio oli melkein enemmän pala mielenkiintoista arkea kuin elokuvaa ja siksi se on vuoden 2007 vaihtoehtoelokuva.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Articolo 31 - Nessuno ja Tropa De Elite - Soundtrack
NeonkeltaiSeen takkiin pukeutunut remonttimies heiluttelee kävellessään vasaraa kädessään ja viheltelee. Pikkukivet vain rahisevat painavien askelten alla. Vaikka mies käytöksensä puolesta vaikuttaakin leppoisalta tyypiltä, on olemuksessa aistittavissa silti jotakin kireää. Hänen musisointinsa loppuu kuin seinään, kun yksi meistä, Taide2000:n jäsenistä, kaivaa kameran tihkusateessa kastuneen talvitakkinsa taskusta ja ottaa kuvan viheltelijän kattopalkkia hitsaavasta kollegasta. Vaikka koko muu maailma vaikeroi ja vapisee aluillaan olevan talouskriisin edessä, ei Sollentunassa säästellä. Se on vasta puhekamassa kukkaansa. Lähes joka toisella vastaantulijalla on yllään timpurin vaatteet tai suojakypärä, eikä syynä ole mikään muu kuin ylitsepursuava vauraus ja sitä seuraava kasvu. Täällä rakennetaan lisää. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Tenstassa, Albyssä tai vaikkapa Rågsvedissa, jossa vierailimme tasan vuosi sitten, voisi menestyä sushi-ravintola samalla tavalla kuin täällä. Kunnassa, jonka keskustassa seisoo liukuovilla varustettu monikerroksinen hotelli.
Olisi helppoa sanoa Taide2000:n tehneen hukkareissun hyvin voivaan Sollentunaan, sillä perusajatuksenahan meillä on ollut alusta alkaen tukea ja kannustaa kukoistukseen sellaisia Suur-Tukholman kaupunginosia ja kuntia, jotka voivat huonosti, ja joita turistit karttavat. Sollentuna ei voi yleisillä mittareilla mitattuna mitenkään huonosti, mutta koemme vierailumme siltikin ehdottoman tärkeäksi, sillä uskomme pinnan alla tikittävän aikapommin. Kysymys kuuluu seuraavasti - mistä Sollentunan vauraus on peräisin. Kuinka kunta, jonka nimi nousee esille joka kerta rikollisuudesta puhuttaessa voi kukoistaa näin? Kunta, jonka kuuluisimman henkilön, eli Malmvägenillä asuneen Christer Pettersonin maine perustuu pääministeri Palmen murhaepäilyyn. Onko Sollentunan raha likaista tai onko maitokaupassa maitoa? Tästä syystä Taide2000:n vierailua Sollentunassa voisi verrata veden antamiseen nääntyneelle vehkall
e. Vaikka rahaa virtaa kunnan kassaan ja sen asukkaiden tileille, tarvitaan myös puhdasta, oikeaa rahaa. Päivänvalon kestävää ja palkkatyöllä ansaittua valuuttaa, joka päätyy sollentunalaisten käyttöön turismin eri lieveilmiöiden, kuten kiertoajelujen, perhemajoitusten ja ruokaravintolapalveluiden kautta. Se on ainoa oikea tie kukoistukseen, ja vain sitä kautta sollentunalaiset remonttimiehet voivat vihellellä kameroista piittaamatta, riemumielin, kappaletta Me Teimme Sen – Vi Gjorde Det.
Isäntäperheen poika Amir ja palvelijan poika Hassan ovat parhaita ystäviä keskenään ja pistämättömän hyvä parivaljakko leijan lennättämisessä. Eri sosiaalinen luokka ei ole heille painolasti pienestä ulkopuolisesta painostuksesta huolimatta, mutta ongelmaksi muotoutuu isoveljen roolissa olevan Amirin pelokkuus. Siinä missä uskollinen Hassan olisi valmis vaikka kuolemaan ystävysten puolesta, pakottaisi Amirin pelokkuus hänet uhraamaan ystävänsä oman pelastumisensa nimissä. Hän ei siedä tätä piirrettä itsessään ja alkaa juonitella Hassania vastaan, saadakseen vähän välimatkaa niin ystäväänsä kuin kuvajaiseensakin.
Roolihahmojen vahvuus piilee siinä, että kaikilla ihmisillä on omat huonot puolensa, ellei muuta niin ainakin ylimielinen olemus. Mikäli yksi ylimielisyyteen taipuvainen ilme tai ele elokuvan ensimetreillä pystyy luomaan elokuvan loppuun asti kantavan sävyn jostain hahmosta, voidaan teoksen sanoa olevan herkkä. Tekijöiden suuresta ammattitaidosta viestii myös se, että katsojan suhtautumista päähenkilöön voidaan ohjailla suuntaan ja toiseen ilman sen dramaattisempia käänteitä. Taivaan reunalla onnistuu myös kiteyttämään kauniisti vanhempien rakkauden laadun lapsiaan kohtaan, joka kestää ja riittää riippumatta siitä, minkälaisen polun lapsi kulkeakseen ottaa.
