Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Erityistä: Pitkästä aikaa vapautunut ranskalaiselokuva
Oheisviini: Sauvignon Lurton Bordeaux 2006 (Arvio erillisenä)
Ellen entinen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby saa aivoinfarktin ja halvaantuu niin, ettei hän pysty liikuttamaan itsessään enää muuta kuin silmiä. Elokuva alkaa suhruisella näkymällä turkoosiin taittavasta huoneesta, jossa häärää Baubyn silmin katsottuna kaksi valkoisiin pukeutunutta vierasta ihmistä kukkakimpun takana. Minäperspktiivistä kuvatut elokuvat ovat lähes poikkeuksetta epäuskottavia, kömpelöitä ja hivenen korneja, mutta näemmä oikein tehtyinä ne voivat olla kaksin verroin antoisampia.Perhonen lasikuvussa on yksi kauneimmiSta ja koskettavimmista elokuvista mitä Taide2000 on kokolailla tarkkaan kahdeksan vuotta kestäneen tiensä varrella nähnyt. Elokuvalta ei odota juonen etenemistä, käänteitä, ei edes epätodennäköiseltä näyttävää päähenkilön paranemista. Oikeastaan ainoa toive on, että keskellä romahtaneen elämän raunioita liikkumattomana makaava mies pystyisi säilyttämään edes ripauksen siitä elämänilostaan, joka kulminoituu elokuvan ehkä upeimpaan kohtaan. Kaksi äimistynyttä teleyhtiön miestä tulee asentamaan puhelinta ja kysyvät hoitajalta, mitä järkeä on asentaa puhelinta ihmiselle, joka ei puhu. Toinen miehistä ehdottaa, että ehkä potilas sitten vain huohottaa, josta hoitaja suivaantuu tyystin, mutta Jean-Dominique repeää holtittomaan sisäiseen nauruun ja näkee hoitajassaan vain huumorintajuttomuutta. Ja juuri tämä on elokuvan koskettavuuden ydin. Surullisinta ei ole toivottomuus, vaan toiveikkuus ja satunnaiset kosketukset entiseen arkeen.
Eräänlainen fakta on myös se, että mitä vähemmän virikkeitä on tarjolla, sitä enemmän siitä vähästä saa irti. Toki tarinalla itsellään ja näyttelijän työlläkin on vaikutuksensa asiaan, mutta mikäli kirjaimia luettelevat epätarkat naisen kasvot aikaansaavat raukean olon, on vähempään tottumisellakin jotain tekemistä asian kanssa. Normaalisti kuulutamme hyvinkin voimakkaasti ulkokuvien ja rikkaan miljöön perään, mutta tällä kertaa elokuva oli ilman muuta parhaimmillaan sairaalassa käydyissä kahdenkeskeisissä kanssakäymisissä. Ulkona vietetty aika ja kuvitetut muistot menneisyydestä tuntuivat jopa hivenen häiritseviltä hetkiltä.Kokonaisuudessaan Perhonen lasikuvussa on upean yksinkertainen teos, joka pitää ehdottomasti nähdä häiriöttömässä ympäristössä, rauhallisessa mielentilassa.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Keny Arkana - Entre Ciment et Belle Etoile
