Q2 yhteenveto ja kvarttaalin elokuva

Aloitimme vuoden kakkoskvartaalin maaliskuussa toiveikkaasti. Q1 oli päättynyt taide-elokuvien noususuHdanteeseen, joskin taide-elokuvia pyöri teattereissa edelleen liian harvoin. Peräänkuulutimme tuolloin rohkeutta tehdä yllättäviä valintoja elokuvissa, ja on myönnettävä, että jossain määrin saimme sen, mitä tilasimme.

Q2 oli neljännesvuotena erittäin antoisa, sillä joukossa oli paljon elokuvia yhteiskunnan tämänhetkisistä ja menneistä epäkohdista (Lapsi, Fateless, Tie Guantanamoon). Toisaalta osa elokuvista pureutui siihen, mitä helvettiä ihmisten päässä oikein liikkuu (Palindromes, Vallan piiri, Transamerica). Joukosta nousi esille aivan käsittämättömän hieno helmi, joka jo elokuvateatterin exit-kyltin ali kulkiessa maaliskuisena, kuulaana kevätiltana oli kiistaton Q2:n voittaja. Pahoittelut kaikille niille elokuville, jotka katsoimme Palindromesin jälkeen, sillä ne eivät enää tuntuneet juuri miltään. Mikäli et ole vielä nähnyt ko. Q2:n elokuvaa, kehoitan sinua käymään katsomassa sen välittömästi. Moista neroutta tuskin tullaan valkokankaalla näkemään joka kvarttaali.

Mitä muuta taide-elokuvamaailmaan sitten kuuluu? Vaikka Q2:n elokuvat olivat laadukkaita, taide-elokuvia pyörii teattereissa koko ajan entistä vähemmän. Olemme Taiteellisen johdon kanssa nähneet ne kaikki, eikä valinnanvaraa edelleenkään ole. Tilanne tuskin helpottuu suvikvarttaalin aikana, minkä vuoksi Taide2000 aikoo pitää kesän aikana hyvin ansaitun loman.

Q2:n elokuva: Palindromes ***** (viisi tähteä)

Transamerica (Q2)

Kokonaisarvio: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävys: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Stereotypiakatsoja: Tyttöpari
Oheisviini: Casillero del Diablo Chardonnay (Arvio erillisenä)

Transamerican päähenkilöä näyttelee nainen, joka esittää olevansa mies, joka haluaisi olla nainen. Soppaa sekoittaa vielä päähenkilön poika, joka etsii biologista isäänsä (päähenkilöä), mutta on jokseenkin hukassa oman elämänsä kanssa. Tämän ottoisä kun on mennyt leikkimään ottopoikansa pippelillä lupaa kysymättä, ja seurauksena teini on sujut itsensä kanssa harjoittaessaan miesprostituutiota. Niin ja pojan äiti (päähenkilön vaimo) päästänyt itsensä päiviltä joku aika sitten.

Myönnettäköön, että elokuvan alkuasetelma on melko hälyyttävä, ja tällä tavalla kirjoitettuna kuulostaa üüberiltä, mutta kunnia leffalle kuuluu siitä, ettei kaikkea tuoda ruudulle kerralla. Tapahtumat etenevät rauhallisella temmolla arkisissa jenkkimaisemissa. Jossain määrin elokuva pistää miettimään transvestiittien arkea, vaikka leffa onkin loppupeleissä enemmän disneyhenkinen kuin todellinen ajatustenherättäjä. Silti, omalla kierolla tavallaan elokuva on vaikuttava, suositeltavissa ja tähtensä ansainnut.

Viiniarvio: Casillero del Diablo Chardonnay 2004 (Transamerica)

Taide2006 -projekti paneutui TranSamerica -elokuvaan poikkeuksillisissa olosuhteissa, elokuvan ja viinin valmistusmaat eivät nimittäin kohdanneet. Se myös valitettavasti tuntui. Yhteys, joka viinin ja elokuvan välille parhaimmillaan syntyy voimakkaanakin, ei antanut edes viitteitä itsestään. Uskon, että syy on niin pullon pienessä koossa (0,25l), kuin elokuvaan nähden epäkelvossa valmistusmaassakin. Olkoonkin, että Transamerican rinnalle kaivattin tiettyä yliampuvaa makeutta, jota Casillero del Diablo myös jossain määrin tarjosi, mutta makeuden sävyt eivät vain elokuvan ja viinin osalta täysin kohdanneet. Siinä missä elokuvan makeutta olisi voinut kuvata purppuraiseksi ja marenkiseksi, oli viinin makeus tietyllä tapaa lastenkutsuihin liittyvää mehumaisuutta. Casillero del Diablo Chardonnay oli hitusen liian valjua Transamerican kaltaiselle elokuvalle.

Taide2006 -projektin läpikäymän kokemuksen perustella tulimme kuitenkin vakuuttuneiksi siitä, että Casillero del Diablo olisi omiaan tulevien hellepäivien piknikviininä. Suomenlinna, hyvä seurue, +24, kevyt eteläinen tuulenvire, patonki, tilli-mustapippurilevite, reppana, joka aina kantaa seurueen kylmälaukkua ja Casillero del Diablo Chardonnay, siellä chileläinen makeus hallitsee diktaattorimaisella otteella.
Transamerica puolestaan kaipaa ystäväkseen jotain sen verran kirpeää viiniä, että ensihuikan jälkeen puistattaa kevyesti.

Tie Guantanamoon (Q2)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * * (neljä tähteä)
Stereotypiakatsoja: 22-vuotias pipopää, jonka mielestä George W. Bush on yksi mailman tyhmimmistä ihmisistä sen takia, että se on vaan niin tyhmä ja katsoo semmosilla kiikareilla joissa on linssinsuojukset paikoillan. (btw. ne eivät olleet kiikarit, vaan valonvahvistin johon on pikkuisen pirullisempi kurkistaa päiväsaikaan ilman linssinsuojuksia.)
Oheisviiniksi suosittelemme yhdysvaltalaista Talus pinot noiria. Se on maultaan hyvä ja toimii erinomaisena kannanottona lähdekritiikittömyyttä vastaan.

Tie Guantaamoon kertoo kolmesta Englantiin muuttaneesta muslimista, jotka lähtevät häihin kotimaahansa Pakistaniin. Samalla reisulla he päättävät hetken päähänpistosta lähteä seikkailuhenkiselle retkelle Afganistaniin. Kolmikko sattuu väärään aikaan väärään paikkaan ja pian heistä tulee yksi monista surullisista yksittäistapauksista terrorismin vastaisessa sodassa.

Näkökulma provosoi
JoS Helsingin keskustassa myydään kaksiota 170 000:lla eurolla, se on halpa. Jos sitä myydään 10 000:lla, siinä on jotain vikaa. Tie Guantanamoon saa yhdysvaltalaiset ja kaikki heidän liittolaisensa näyttämään niin tyhmiltä ja avuttomilta, että elokuva herätti vastareaktion. Se, että kolme mihinkään syytöntä miestä vangitaan, kuljetetaan vastenmielisissä oloissa Guantanamo bayn vankileirille, jossa heitä kohdellaan kehnosti, jopa epäinhimillisesti ja kuulustellaan voimakeinoja käyttäen, on ikävää. Sääli, että niin monet syyttömät ovat joutuneet kärsimään.

Bush-vastainen muoti
Se sympatioista, realismin vuoro. Käsi pystyyn jos rehellisesti tulisi mielummin vangituksi Al-Qaidan kuin Yhdysvaltain toimesta. Itse nimittäin konttaisin kaikesta huolimatta luottavaisemmin mielin alastomana, kaulapanta kaulassa kuin verhoaisin pääni säkillä ja nyökyttelisin apaattisena kotivideokameralle AK-47 ohimollani. Se, että Guantanamo bayn kidutuskuvat levisivät julkisuuteen tai että ne ylipäätään ovat olemassa, on yhdysvaltalaisten häpeä. Ei niin saisi tehdä. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö Bagdadissa oltaisi kidutettu länsivaltioiden edustajia yhtälailla. Yhdysvaltoja ja kaikkia sen terrorismin vastaisen sodan liittolaisia on helppo ja ennenkaikkea turvallista kritisoida. Suut pysyivät visusti tukossa kun profeetta Muhammedin pilakuvista syntyneiden konfliktien yhteydessä poltettiin muutamassa muslimivaltiossa pari pohjoismaista lippua ja lähetystöä. Eikä terrorismin vastaisen sodan ainakaan tätä tapausta lähempänä kuvittelisi olevan. Oli vaan parempi olla hissunkissun kuin vaatia oikeudenmukaisuutta, koska jos oikein kovasti kritsoi, niin tulisieluisemmilla ja kiihkeämmillä muslimeilla saattaa palaa ihan oikeasti pinna. Tanskaakaan ei silti kovin moni lähtenyt parjaamaan, vaikkei skandinaavisesta sodasta kaiketi sen suurempaa vaaraa olekaan. Ehkä se johtui siitä, että ovat niin kiusallisen lähellä, ettei viitsi sanoa kun kuitenkin kuuntelevat.

Sananen kuulusteluista
Toisekseen, eihän Guantanamo Bay nyt mikään kesäsiirtola ole, mutta loppujen lopuksi ne ääliömäiset kuulustelut suoritettiin melko inhimilliesti. Keneltäkän ei revitty kynsiä eikä hampaita, ei katkottu sormia tai ahdistettu rottia elävän ihmiskehon sisään jyrsimään silmittömästi. Elokuvasta välittyy hieman sellainen kuva, että sotavankien inhimillinen kohtelu tarkoittaisi sitä, että ensin kysytään ja sitten vannotetaan kautta kiven ja kannon ettei kuuluta Al-Qaidaan...

Maailman nopein intiaani (Q2)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * (yksi tähti)
Miljööt: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * 1/2 (puolitoista tähteä)
Stereotypiakatsoja: Hivenen levottomassa olotilassa istuva 38-vuotias, viimeksi Uhrilampaat elokuvateatterissa nähnyt Rauno, joka ei ole täysin vakuuttunut siitä miten elokuvateatterissa kuuluisi elokuvia katsella. Että saako nykyään sanoa enää edes elokuvalippu vai onko se joku leffafläpäri tai tiketti tai piletti tai jotain muuta.
Oheisviini: Gato Blancosta Gato Negroksi nimensä vaihtanut valkoviini: * * * * (neljä tähteä)

Maailman nopein intiaani on opettavainen satu seitSenvuotiaille, maailman nopeimmasta moottoripyörästä haaveileville pojanvesseleille. Tarina kertoo siitä kuinka kaikki on mahdollista jos oikein haluaa ja siitä, ettei pidä lannistua ja kuinka koputtavalle avataan ja kysyvälle vastataan... Maailman nopeimmassa intiaanissa on oikeastaan kaikki Hanhiemon satukirjasta ja muista vastaavista opuksista poimittavat opit. Toisin sanoen, "Inkkarissa" oli puitteet kunnossa ainutlaatuisen surkeaksi elokuvaksi...

Yksi perustavaa laatua oleva virhe elokuvassa kuitenkin oli. Ajatellen latteuksien, itsestäänselvyyksien ja muka opettavaisuuden antiuljasta kimaraa, olivat ihmissuhteet, poislukien nahkatakeissa kovistelevan mopojengin kanssa kommunikointia, hienoja. Sosiaalinen kanssakäyminen oli aitoa ja luonnollista kautta elokuvan. Todellinen timantti oli kuitenkin elokuvan päähenkilön, joviaalin uusi-seelantilaisen ja yhdysvaltalaisen transvestiitin tutustuminen. Maaseudun mies ei ollut kait koskaan koskaan kuullut joidenkin miesten naamioituvan naisiksi, saati tavannut moista kummajaista. Kun totuus aikanaan tulee puheeksi, ei se muuta kaksikon keskinäisiä välejä mitenkään. Maaseudun mies tyytyy toteamaan arvelleensakin romuluisen naisen oleen kanssaan samaa sukupuolta... Jestas miten hyvää promootiota suvaitsevaisuudelle! Jos moiselle uusi-seelantilaisjuntille on suolajärvikin homoseksuaalisuuden eri ilmentymismuotoja ihmeellisempi asia, niin ei homoseksuaalisuuden olemassaolon luulisi häiritsevän keskivertoihmisen arkipäivää juuri jalkapallon Veikkausliigan tämänhetkistä sarjatilannetta enempää. En tiedä, oliko kyseinen suvaitsevaisuussiemen kylvetty elokuvaan vahingossa vai oliko se tarkoitushakuista. Jos se oli sinne tarkoitettu, niin siinä tapauksessa koko loppuelokuva oli hieman turhan hyvin naamioitua parodiaa.

Vallan piiri (Q2)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * (yksi tähti)
Juoni: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Stereotypiakatsoja: Samuel L Jacksonia Freedomlandin jälkeen aavistuksen vähemmän arvostava toiminnan ja poliisielokuvien ystävä. Lukee mielellään dekkareita.
Oheisviiniksi suosittelemme arvokasta ranskalaista viiniä, jota voisi kuvailla herkäksi tai kauniiksi ja ylpeäksi.

Vallan piiri kertoo kahdesta tinkimätöntä työtä tekevästä perheellisestä poliisista, jotka molemmat pyrkivät samankaltaisiin tavoitteisiinsa mitään eteen tulevaa pelkäämättä. Eriävät arvomaailmat tekevät heistä kuitenkin hyvin erilaisia ihmisiä keskenään. Tietyllä tavalla voisi sanoa, että kyseessä on hyvän ja pahan, syvällisen ja pinnallisen kohtaaminen, mutta kyse ei kuitenkaan ole mistään niin yksinkertaisesta. Kysymys on ennemminkin siitä, että eniten hyvä on se, joka on vähiten paha.


Vallan piiri on vaikuttava elokuva. Se tuntuu aluSta loppuun jotenkin surulliselta tai alakuloiselta ja sen jälkeen tarvitaan vähintään tunti palautumiseen, jotta olisi taasen edes puolittain arjessa kiinni. Elokuvan ranskalaisuus antaa oman vaihtoehtoisen säväyksensä, vaikkei kyseessä olekaan mikään taide-elokuva, vaan ennemminkin raikas eurooppalainen vastine hollywood-trillereille. Daniel Auteuil tekee erinomaisen ja ennenkaikkea erilaisen roolityön. En olisi välttämättä ennen Vallan piiriä uskonut, että Auteuilista olisi näyttelemään uskottavasti "kovaa luuta".

Eurooppalaisuus näkyy teoksen lopputuloksessa eritoten realismina. Elokuvaväkivaltaa sen enempää ihannoimatta on sanottava, että on kiva kun nyrkiniskusta seuraa kerrankin kunnon verenvuoto, turvotus ja useamman päivän kestävä sinelmä. Tehosteiden vähäisyys on paikattu ihmisten välisillä, yhdysvaltalaiseen tuotantoon verrattuna, arvoituksellisilla suhteilla ja reaktioilla. Vallan piiri on toden tuntuinen kertomus maailman raadollisuudesta, väkivallan kierteestä, pelosta ja se muistuttaa tehokkaasti siitä, ettei kukaan tekonsa ymmärtävä ihminen ei ole absoluuttisen hyvä tai paha.


Mutkattomasta elokuvasta on nostettava esiin myös musiikin rooli. Lähtiessäni salista loppukappaleen vielä soidessa, iski pieni harmitus etten malttanut täksi pieneksi hetkeksi jäädä nauttimaan musiikillisesta elämyksestä. Ei musiikki itse musiikkina sen erityisempää ollut, mutta tunnelmaa ja kokonaiskuvaa se sävytti kertakaikkisen upeasti. Vallan piiri vahvisti jälleen sitä mielikuvaa, että ranskalaiset ovat elokuvamusiikin edelläkävijöitä maailmassa.

Kuoropojat (Q2)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * *1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: - (ei tähtiä)
Stereotypiakatsoja: Lähiaikoina täysiä kymmeniä täyttävä ajan kulkua murehtiva mies, joka löytää sanomalehdestä elokuvailmoituksen. Sen mukaan teatterissa menee elokuva, joka silloin joskus jäi näkemättä. Istuu yksinään nostalgisen tunnelman aikaansaaman liikutuksen tilassa. Saattaa käyttää lierihattua.
Oheisviini: Le Grand Noir 2003 (Erinomaisen viinin arvio erillisenä)

Kuoropojat kertoo keskittymisvaikeuksista kärsivästä erityisluokasta ja heitä kaitsemaan palkatusta opettajasta. Aiemmin surutta käytetyn kovan käden sijaan, yrittää uusi opettaja saada kurin taloon kuorolaulun avulla.

Kuoropojat oli eräänlainen paluu Taide2000:n juurille. Elokuva, jonka juoni on koroStetun yksinkertainen ja löyhä. Se ei perustu yhteen suureen kokonaiskuvaan, vaan vähäisempiin elementteihin joista muodostuu kattava kokonaisuus. Yksi tälläinen elementti on elokuvan sisältä on löydettävät pienet tarinat, jotka ryhdittävät tyylikkäästi kokonaiskuvaa. Viittaan tällä esimerkiksi opettajan ja enkelikasvoisen pojan äidin suhteen kehitykseen. Vahvasti edellisen taide-elokuvien aallon näköinen teos perustuu paljolti myös ulkojuonellisiin yksityiskohtiin kuten maisemiin ja musiikkiin. Musiikkia on osattu ripotella elokuvassa oikeisiin kohtiin ja sopivissa määrin. Ovela piirre on se, että musiikin rooli on ennemminkin tunnelmaa tukeva, kuin että se olisi suoranaisesti oma aiheensa. Musiikki näytti Kuoropojissa enemmän yhteisöltä kuin ympäristöltään.

Ystävällisyys - lipevyys
Yksi elokuvan hienoimmista ja hallitsevimmista piirteistä on alusta loppuun asti kantava harmooninen ja ystävällinen tunnelma. Vaikkei kankaalla tapahtuisi juuri mitään, tuntuu elokuva silti ilmapiirinsä vuoksi jotenkin hyvältä. Tunnelmaa ei riko edes se, tai ehkä se juuri vahvistaa sitä, että välillä mielikuvia johdatellaan hyvinkin vahvasti tiettyyn suuntaan, mutta yht'äkkiä vedetäänkin matto jalkojen alta ja käännytään pehmeästi toiseen suuntaan. Ystävällisyys ja säyseys on kuitenkin ampua elokuvan, niin sanotussa disney-lopetuksessa yli. Kovista asioista pehmeällä tavalla kertovissa elokuvissa olisi ensisijaisen tärkeää säilyttää tietyt realismin rajat ja näiltä osin Kuoropoikien jalkojen alla pölisee kalkki.

Viiniarvostelu: Le Grand Noir 2003 (Kuoropojat)

Kuoropojat-elokuvan oheisviiniksi valittiin ranskalainen Le Grand Noir 2003 -viini, joka koostuu sekä Cabernet Sauvignon että Syrah -rypäleistä. Viini on syvän tummanpunainen ja raskas kuin jugendtalo. Painavuus ja viettelevyys tekevät viinistä aavistuksen syntisen, ja viini juoksee kurkusta alas kuin Ben Johnson Soulin olympialaisissa 1988. Mutta onko viini sitten nimensä veroinen musta lammas? Tavallaan viini on sitä, sillä Lammas on viinimaailman ruskosuoHaukka: ei kanahaukka, eikä mikään jalohaukoista. Siinä missä kaikki viinit yrittävät olla jotain erikoista, Lammas hoitaa oman osuutensa viinimaailman pelikentässä tyylikkäästi kotiin, menee aikaisin nukkumaan ja herää aamulla kahdeksalta harjoittelemaan seuraavaa päivää varten.

Liikaa meteliä pitämättömänä viininä Lammas on kuin yksi Kuoropojista. Se soljuu elokuvan tahdissa hypellen eteenpäin, eikä missään vaiheessa humalluta. Häirikköoppilaan tavoin sillä on kyky sulautua massaan ja erottua joukosta aina halutessaan. Massiiviviini ja herkkä kuoromusiikki täydentävät toisiaan kivasti ja luovat ainutlaatuisen symbioosin näiden kahden kohtalontoverin välille. Taide2006 ihastui viiniin siinä määrin, että olisi kernaasti tyhjentänyt pullon mieheen.

Kun sydän lakkaa lyömästä (Q2)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * *1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Miljööt: * * *1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Stereotypiakatsoja: Musiikkiopistossa opettava solakka rouvashenkilö, joka osaa soittaa kahdeksaa eri soitinta. Käyttää talvisin kaulahuivia, joka on kirjailtu ikäänkuin pianon näppäimistöksi.
Oheisviiniksi Taide2006 -projekti suosittelee La Cuvée Mythique (syrah) -viiniä, joka vastaa aiemmasta käyttökerrasta jääneiden etäisten muistivien perusteella elokuvan tunnelman vaatimustasoon. Oleellista oheisviinille on kevyt maskuliininen vaatimattomuus, sekä herkän neitseellinen maku ja koostumus. La Cuevée Myhique:ta markkinoidaan täyteläisenä, notkeana ja hennon lakritsaisena, joten ainakin viininvalmistajan näkemykseen luottaen vallitsisi viinin ja elokuvan välillä kaipuisa harmonia.

Kun sydän lakkaa lyömästä -elokuva kertoo kiinteistöalalla velkoja perivästä ja muita päivänvaloa kestämättömiä hommia tekevästä miehestä, jonka taka-alalle unohtunut kyky soittaa pianoa muistuu jälleen mieleen, kun Tom törmää sattumalta edesmenneen pianistiäitinsä vanhaan manageriin. Kunnianhimoinen pianonsoitto ja ympärivuorokautista valmiutta vaativa kiinteistöala eivät tahdo löytää sopusointua keskenään ja siksi jompikumpi on jätettävä selkeästi kakkoshommaksi.

Herkkyys ja inhimillisyys
Kun Sydän lakkaa lyömästä on siinä mieleSsä ajatuksia herättävä elokuva, että se sytyttää palavan halun kuulla kaunista pianomusiikkia suurella volyymillä, päästä konserttiin tai jatkaa mahdollisesti joskus lopetettua soittoharrastusta. Tunnelmaltaan elokuvaa voisi sanoa aidoksi, kauniiksi ja ristiriitaiseksi. Päärooli on inhimillinen ja mielihalujen ristiriitaisuus on samastuttava. Varmasti jokaisen omastakin tuttavapiiristä löytyy joku lahjakas urheilija, muusikko tai mikä tahansa, jonka mielenkiinto harrastukseen on jossain vaiheessa elämää päässyt lopahtamaan. Suomenmestaruudesta humalapäissään informoivista keski-ikäisistä miehistä päätellen ainakin nyrkkeily on ala, joka on joutunut kärsimään kiinnostuksen kohteiden muuttumisesta erityisen paljon.

Ikääntyvää iskää eivät ilotytöt vedätä
Inhimillisyys oli elokuvan eräänlainen vahvuus myös ihmissuhteiden osalta. Kavereiden alibien vahvistamiset ja isän selustan turvaaminen lienevät ideoita oikeasta elämästä, ja kukaties myös päähenkilön naissuhteet, vaikkakin ne tuntuivat aavistuksen yliammutuilta. En varmasti vaivautuisi edes mainitsemaan tästä pienestä epäkohdasta ilman viimeistä siippaa, mutta kyseisen suhteen olisi voinut korrektiuden nimissä jättää solmimatta. Se tuntui valitettavan hollywoodmaiselta eli itsestäänselvältä.

Pimeä Pariisi
Maisemia elokuvassa näytetään vähän turhan säästellen, joskin vaihtoehtoisesti. Itse tykästyin maisemia ajatellen dialogiin, joka käytiin liikkuvassa autossa, katu- ja mainoslamppujen valaisemassa Pariisissa. Elokuvan tapahtumat tapahtuivat paljolti sisätiloissa, porttikongeissa ja pimeään vuorokauden aikaan, jolloin yksittäisten kuvien painopiste oli enemmänkin pimeydessä tai sekasorrossa, kuin rakennusten näyttävyydessä ja ranskalaisessa tunnelmassa.

Don't come knocking (Q2)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys:- (ei tähtiä)
Stereotypiakatsoja: Tyttöystävän painostuksen takia liiallisesti romanttisten komedioiden vaikutuksen alaisena ollut perusjätkä, joka tykkää länkkärielokuvista ja odottaa kunnon bootsien tekevän piakkoin paluun katumuotiin.
Oheisviiniä ei tilaisuudessa virka-aikana järjestetyn näytöksen takia ollut


Don't come knocking kertoo näyttelijästä, joka jostain oikusta päättää kadota kesken länkkärielokuvan kuvausten... ihan vaan jonnekin. Hevosensa, kenkänsä, kannustimensa ja paitansa hän vaihtaa ensimmäisen vastaan tulevan erakon kanssa nähkaliiviin ja valmiiksi hikoiltuun flanellipaitaan. Päämäärätön matka suuntautuu hiljalleen kohti seutuja, joiSsa "Jesse Jamesia" ei niinkään odoteta, eikä osata odottaa.

Don't come knocking on kotoisaa lämpöä huokuva elokuva. Syy on paljolti preeriamaisissa maisemissa ja pienessä kaupungissa, jossa valtaosa elokuvan tapahtumista tapahtuu.Yhdysvalloista on tosin vuosien saatteessa näytetty, yhden jos toisenkin leffan yhteydessä niin preeriat, suurkaupungit, pikkukaupungit kuin Las Vegasin kasinotkin, joten miljööt eivät tarjoa sinänsä mitään ainutkertaista elämystä. Elokuvan tarina on mielenkiintoinen ja ihmissuhteet luonnollisia, joskin kevyen omalaatuisia. Olen melko vakuuttunut siitä, että Don't come knocking on käsikirjoitettu alkoholia voimakkaammin vaikuttavan päihteen vaikutuksen alaisena. Elokuvan henkilöt ovat nimittäin sen verran outoja ja juonenkäänteet kulkevat niin utopistisia linjoja, että melko persoonallisella mielikuvituksella saa Sam Shepard olla varustettu, mikäli juoni on keksitty pelkän yölampun voimalla. Elokuvan tunnelmassa on huomattava yhteys erään lonkeromerkin mainoksiin, jotka herra mainostoimisto on huhun mukaan keksinyt kollegansa kanssa pienissä myssyissä olohuoneen sohvalla.

Don't come knocking on sellainen elokuva, että sitä voisi kehua ehkä ihan pikkuisen lisää, mutta kun siinä ei ole oikeastaan mitään sellaista, mistä sitä sen vähän verran keksisi kehua.