“Meillä jokaisella on kaksi sydäntä, mutta toinen niistä peittää toisen. Jos pystyisimme edes hetkeksi kurkistamaan piilotettuun sydämeemme, ymmärtäisimme, että se on pyhä sydän, joka kuolee ilman oman valonsa lämpöä.” Näin viestitään elokuvassa Cuore Sacro, joka kertoo menestyksekkään kiinteistömogulin, Irenen valinnasta bisnesmaailman ja hyväntekeväisyyden välillä. Kun Irene suunnittelee muuttavansa kauan sitten kuolleen äitinsä Rooman asunnon pienemmiksi ja tuottavammiksi huoneistoiksi ja kulkee ympäriinsä kolkon asunnon käytäviä, tunteet ja mielikuvat heräävät eloon. Äidin läheisyys ja ystävystyminen nuoren tytön kanssa saavat Irenen tekemään radikaalin valinnan.
Cuore Sacro on hyvä elokuva. Se ei ole tämän vuoden paras italialainen elokuva, mutta selvästi keskivertoa parempi. Ja se miksi sanon tämän heti alkuun, johtuu siitä, että filmiä ei ole mitenkään helppo analysoida. Tiedättehän sellaisen hyvän elokuvan, joka mietityttää lopputekstien pyöriessä, mutta ei enää tunnin päästä. Cuore Sacro on yksi näistä. Se alkaa vaatimattomasti ja hiljaisesti, mutta tunnelma nousee pikku hiljaa loppua kohden. Päähenkilön kasvot kuvastavat hyvin tunteita ja paikoittain hitusen hollywoodmainen italialaismusiikki lietsoo nostetta. Taideprojekti nimesi elokuvan tästä syystä vuoden parhaiten vedättäväksi elokuvaksi.
LäHeisten kuolemaa ja siihen liittyvää epätietoisuuden ja syyllisyyden tunnetta käsitellään pehmeästi. Tuntui kuitenkin siltä, että ohjaajalta oli paikoittain lähtenyt mopo käsistä uskonnollisuus-teeman yhteydessä, sillä Irenen miesystävä näyttää hivenen liikaa maalauksien Jeesukselta eikä muitakaan raamattuviittauksia säästellä. Seinäkirjoitukset ja viittaukset kuoleman jälkeiseen elämään vaikuttavat nekin jonkin verran tutuilta muista elokuvista. Erityinen kiitos kuuluu kuitenkin miljöölle: Italia on esitetään ylväänä mutta rapistununeena maana!
Cuore Sacro **** (neljä tähteä)
