Konsertti (Q2/10)

Koska ensimmäistä kertaa Taide2000:n historian varrella emme saavuttaneet konsensusta elokuvan arvioinnissa, päätimme tehdä poikkeusratkaisun. Julkaisemme nyt Konsertista kaksi eri arviota, jotka molemmat edustavat ääripäitä.

ARVIO 1:

Kokonaisarvio: * * * * * (viisi tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Tunnelma: * * * * * (viisi tähteä)
Erityistä: Elokuvassa esiintyy eläköityneen uutistenlukijan Kari Toivosen klooni.
Oheisviini: Le Cardinal chardonnay

Draamakomedia kertoo 30 vuotta sitten hajonneen venäläisen orkesterin kapelimestarista, joka alkaa juonia ryhmänsä uutta nousua Pariisin Chateletissa.

On vaikea nimetä toiSta elokuvaa, joka olisi liikkunut yhtä sulavasti ja nerokkaasti yli katsojan tunneskaalan raja-aitojen, kuin Konsertti. Se oli uskomatonta. Elokuva alkaa ironialta haiskahtavana kohelluksena, jossa lauskulla ambulanssilla orkesteria kokoava kaksikko ja teatraalisesti kuohuvat tunteet luovat yleistunnelmasta varsin hilpeän. Kuin varkain teos kuitenkin kasvaa askel askeleelta yhä uskottavammaksi draamaksi, kunnes se lopulta nousee koskettavasti yhdistyvien linjojensa kautta sellaiselle tasolle, että vastaavaa kokemusta on valkokankailla tuskin muutamaan vuoteen tarjolla.

Elokuvan kepeässä alussa on huomionarvoinen asia se poikkeuksellinen tyyli, joka syntyy, kun venäläisille ja heidän tavoilleen nauretaan kerrankin venäläisittäin, eikä amerikkalaisittain. Se näyttää nimittäin niin maan kuin kansankin sellaisessa valossa, jossa sitä harvemmin pääsee näkemään. Lopun dramatiikassa taas ihailtavaa on venäläinen kauneus, joka poikkeaa sävynsä puolesta hyvinkin paljon länsimaisesta kauneudesta. Täkäläisen elokuvan onnellinen loppu kun jättää helposti katsojalleen alitajuisen tunteen onnen päättymättömästä jatkuvuudesta, mutta venäläinen onni tuntuu paljon enemmän vain tähtihetkeltä, josta ei jää välttämättä enää lopputekstien jälkeen elämään kuin yksi lyhyt ja kaunis, elokuvan arvoinen muisto.

Loppukaneettina on vielä kiiteltävä elokuvan käännettä, jonka oveluutta ja koskettavuutta ei voi kuin ylistää.

ARVIO 2:

Kokonaisarvio: * * (Kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * (Yksi tähti)

Tunnelma: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Vaihteeksi venäläinen elokuva

Konsertti-elokuva yllättää sillä, että elokuva muuttaa luonnettaan noin puolivälissä. Siinä missä ensimmäinen puolisko menee muka-hauskassa hengessä pääHenkilöiden ravatessa paikasta toiseen titityy-musiikin siivittämänä, toinen puolisko tuo mukaan vakavampaa meininkiä. Konserttijoukon haaliminen eläkeläisistä ja hampuuseista ampuu tarkoituksella yli, mutta se ei jaksa naurattaa. Loppupuolen draama toimii paremmin ja on välillä jopa erittäin tunnelmallinen huipentuessa kuitenkin ylidramaattiseen musisointikohtaukseen ja disney-loppuun.

Viiniarvio: Le Cardinal chardonnay (Konsertti)

Taide2000 avasi taasen päivän pituuden mukaan määrittyvän valkoviinikautensa Le Cardinal chardonnaylla. Valinta oli juhlallisuuksia ajatellen varsin oivallinen, sillä viini oli hyvin konstailematonta ja rankkaa, ja toi sitä kautta mieleen vuosien takaiset valkoviinikauden avajaiset.

Itse Konsertin rinnalle Le Cardinal ei oikein istunut, sillä se tuntui jäävän hieman ikävään välikäteen. Koska elokuvan tunnelma oli pääsääntöisesti joko pölyistä ja yskivää venäjää tai sitten tyylikästä ja kallista Pariisia, ei välimaastoon sijoittunut viini palvellut oikein kumpaakaan maailmaa. Konsertti olisi kaivannut rinnalleen joko jotain aivan järkyttävää venäläistä kilju-viiniä tai sitten sampanjaa. Le Cardinal kun oli enemmänkin sellaisen jätetyksi tulleesta hedelmäkauppiaasta kertovaan elokuvaan sopiva ärrimurri.

Taide2000 - 10 vuotta

Kokosimme Taide2000:n juhlavuoden kunniaksi yhteen muutamia eri ihmisten meille lausumia kauniita kiitoksia. Kuten sanotuista sanoista voi helposti päätellä, ei Taide2000:n merkitystä ja tärkeyttä tule suotta vähätellä. Me selvästikin vaikutamme ihmisten elämään.

Seuraavassa vain murto-osa niistä kaikista kauniista sanoista, joita olemme kymmenen vuoden aikana saaneet osaksemme:

"Wau"
"Tehän olette käyneet katsomassa monta elokuvaa"
"Tosi hyvä juttu hei"
"Finnkino oli antanut tolle kolme tähteä teitä ENEMMÄN"
"Että oikein kymmenen vuotta"
"Hei te ootte niin ihanii"
"Ai te ootte nähny senkin elokuvan"
"Yllättävän pitkään te olette kyllä jaksaneet"
"Teidän elokuva-arvionne ovat kyllä ainutlaatuisen hyvin jäsenneltyjä, ja niissä otetaan juuri oikealla tavalla kantaa juuri oleellisiin seikkoihin"
"Täytyy googlata"
"Tsiisus"
"Olen minä Taide2000:sta kuullut"
"Minä kuvittelin, että te käytte jossain taidemuseoissa, mutta nämä elokuvat ovat kyllä selvästi osuvampi juttu"
"Suosittelen tätä ilman muuta kaikille ministeriössä"
"Toi kolmen tähden boikotointi on oikeesti tosi hyvä idea"
"Kymmenen vuotta? Huh huh!"

Pakko silti myöntää, että laadukkaasta työstämme ja kiitollisista ihmisistä huolimatta, olemme joutuneet kohtaamaan pitkän matkamme varrella myös muutaman soraäänen. Onneksi kuitenkin vain muutaman:

"Minä vihaan teitä saatanan homot"
"Tämähän on ihan täyttä perseilyä"
"Herrat lipittävät halpoja viinejä, katsovat vanhoja leffoja ja luulevat olevansa taiteilijoita"

Mutta, onneksi meille on sanottu kerran myös näin:

"Ihan totta, jos teitä (Taide2000) ei olisi, en minäkään!!!"


(Onnittelusähkeitä Taide2000:lle voi lähettää osoitteeseen: taide2000@gmail.com)

Séraphine (Q2/10)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Tunnelma: * * (kaksi tähteä)

Oheisviini: Le Cardinal oli maultaan perinteinen ja hivenen jätkämäinen. Séraphinen seurana se oli hieman liian suurpiirteistä, ja sopiikin paremmin 2000-luvun kujista kertovien elokuvien oheen.

Séraphine muistuttaa ulkoisesti hieman pedakogiasta piittamatonta kuvamataidonopettajaa, jolla on sotkuinen tukka, punoittavat kasvot ja kummallisia vaatteita. Ulkoisen olemuksensa tueksi hän näpistelee, käyttäytyy hivenen epäsosiaalisesti ja möykkää taiteillessaan. Mutta sen homman hän osaa, ja sen tajuaa myös Séraphinelle siivoushommia tarjoava taidekauppias.

Viime vuosina on ollut huomattavisSa, että sellaiset Toisen kerroksen lauluja -tyyppiset, aavistuksen friikahtavat elokuvat ovat jääneet jonnekin menneeseen aikaan. Séraphine on siinä mielessä mukava poikkeus, ja aikamatka taaksepäin, että se on luonteeltaan taiteellisen arvaamaton. Elokuva lähtee hieman hitaasti liikkeelle, eikä meinaa ottaa tänä nopean rytmin aikakautena kovinkaan äkkiä otteeseensa, mutta vie kuitenkin pikkuhiljaa mukanaan katupölyltä tuoksuvaan Ranskaan.

Mielenkiintoinen piirre elokuvassa on, ettei Séraphinen taiteelliseen kyvykkyyteen uskalla luottaa alkuunkaan samalla tavalla, kuin jonkun muun suuruudesta kertovassa elokuvassa. Hyvänä vertailuesimerkkinä vaikkapa Coco Chanel. Séraphine on sen verran sisäänpäin kääntynyt persoona, ettei hänen henkisten täyskäännöstensä ennakointiin halua edes ryhtyä. Pääosan näyttelijä Yolande Moreau on sikäli ainutlaatuinen henkilö, ettei hän kerro edes silmillään juuri mitään. Kasvoilla saattaa olla voimakas ilme ja silmissä palo, mutta liekkien laatua on silti täysin mahdoton määritellä. Muun muassa tämä on yksi seikka, joka tekee elokuvasta mielenkiintoisen.

Yksi mainittavan arvoinen piirre, jo aiemmin mainitussa nopearytmisessä maailmassa, on se, että taiteilijan kädenjäljelle annetaan riittävästi aikaa näkyä. Vaikka asia on luonnollisestikin tärkeä, se ei ole itsestäänselvyys. En pitäisi mitenkään mahdottomana, etteikö joku toinen ohjaaja olisi voinut nipistää paria minuuttia kokonaiskestosta lyhentämällä aikaa, jonka taulut ovat kankaalla.

Muilta osin Séraphinesta on vaikeaa nostaa esiin mitään sen kirkkaampia yksityiskohtia. Se ei ole ihmeellinen elokuva, mutta siltikin kolme tähteä tuntuisi turhan vähättelevältä. Jopa virheeltä. Mukaan mahtuu pari pientä juonen kuljetukseen liittyvää kömmähdystä, ja tunnelmallisuudessa oli hienoista valjuutta, mutta muuten kokonaisuutta voisi kai luonnehtia suhruisella tavalla elegantiksi.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Yann Tiersen - Tabarly

Tulossa:

Kommentit ranskalaiselokuvasta Séraphine.

Taide2000 - 10 vuotta

Syy siihen, miksi Taide2000 päätti aikoinaan ottaa viinin elokuvan rinnalle, oli Kino Engelissä näytetyn, ensimmäisen näkemämme taide-elokuvan korkealentoisuus. Se ampui kulttuurillisen kokemattomuutemme vuoksi niin pahasti yli, ettei meillä ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia päästä oikeaan atmosfääriin omin avuin. Siksi päätimme ottaa avuksemme viinin. Tyylikkään ja tunnelmaan sopivan keinon päästä eroon liian käytännönläheisestä ja suppeasta ajattelutavastamme.

Kuten historiamme osoittaa, oli päätös suuri menestys. Erityisesti sen jälkeen, kun keksimme alkaa juoda mahdollisuuksien mukaan sellaisia viinejä, jotka olivat kotoisin samasta maasta kuin nähtävillä ollut elokuva. Eri maalaisten viinien maut, tuoksut, tuntumat, historiat ja olemukset ovat antaneet meille niin monta tunnelmallista lisäaskelta kohti valkokankaiden takaista maailmaa, ettemme olisi ilman niitä saaneet kokea mitään alkuunkaan yhtä voimakasta ja värikästä kuin nyt. Viinien ansiosta me olemme seisseet Seinen rannoilla ja Buenos Airesin kujilla huomattavasti tukevammin, kuin olisimme seisseet ilman viinejä.

Mutta on viineistä meille muutakin kuin tunnelmallista hyötyä ollut. Vuonna 2005 olimme katsomassa elokuvaa Kahvia ja tupakkaa, jonka koimme alusta alkaen suhteellisen tylsäksi ja teennäiseksi teokseksi. Se olisi ollut entistäkin puuduttavampi kokemus, elleme olisi viinin ansiosta keksineet vaihtoehtoista keinoa selviytyä tilanteesta. Jostakin se ajatus kääntää pää vinoon vain pälkähti päähän. Näin kerrottuna se tuntuu helposti hölmöltä ja vähäpätöiseltä, humaltuneen ihmisen naurettavalta päähänpistolta, mutta todellisuudessa se pelasti elokuvan. Ilman tuota ideaa olisimme saattaneet suorittaa historiamme ensimmäisen ulosmarssin vuoden 2008 sijaan jo vuonna 2005. Nyt me kuitenkin istuimme Kino Engelin pienemmän salin takimmaisilla penkeillä päät kenossa ja näimme paljon persoonallisempia kuvia kuin ne seitsemän, jotka istuivat pari riviä meitä edempänä.

Tarinoita kulta-ajalta (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * (Kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Tunnelma: * * (kaksi tähteä)

Oheisviini: Oriachovitza cabernet sauvignon

Taide2000:lla oli kovat odotukSet Tarinoita kulta-ajalta -elokuvaa kohtaan, mutta jouduimme valitettavasti pettymään. Viidessä erillisessä tarinassa olisi ollut kyllä itse tarinoina potentiaalia, mutta joko oman asennoitumisemme, tai sitten laahaavan kerrontatavan takia kaikki tarinat tuntuivat jäävän hieman laimeiksi ja passivoiviksi. Ensimmäistä kertomusta lukuunottamatta, jonka kruunasi lopuiltakin tarinoilta enemmän odottamaan laittanut karusellikohtaus.

Kulta-ajan tarinoiden heikkous piilee siinä, että niiden punainen lanka on kätketty liian hyvin, mikäli niitä, tai sitä edes on. Tarinan päätyttyä sitä jää vain toljottamaan hivenen turhautuneena kankaalle, ja miettimään, että mitä sitten. Tarinoista puuttuu loppu, ja olkoon se sitten miten taiteellista ja diippiä hyvänsä, niin se saa kokonaisuuden tuntumaan monotoniselta jyskytykseltä ja ajan haaskuulta.

Toinen ongelma, joka tällaisissa useita eri tarinoita yhdistelevissä elokuvissa tapaa olla, on samastumisen mahdollisuuden puute. Elokuva ja sen hahmot eivät pääse samalla tavalla iholle, jos sen päähenkilöt vaihtuvat aina silloin, kun heihin on juuri tutustunut. Vaikka episodit ovatkin kohtalaisen pitkiä, ei Tarinoita kulta-ajaltakaan välty roolihahmoruletilta. Tyyppejä tulee ja tyyppejä menee, eikä itselle jää muuta kuin epävarmuus siitä, kannattaisiko riisua takki päältä, vai onko elokuva loppumassa ihan kohta.

Oli elokuvassa silti jotain hyvääkin. Näyttelijäin työ toimii olosuhteista huolimatta hyvin ja maisemat näyttäytyivät sillä tavoin tyylikkään rosoisina, että Romanian tunnelmaan pääsi mukavasti ja helposti kiinni. Hapuilevassa kokonaisuudessa juuri rakennukset, porraskäytävät, autot ja kaikki muut tarve-esineet pitävät kiinni siitä muuten uupuvasta yhtenäisestä linjasta, ja antavat siten koko elokuvalle sydämen.

Taustamusiikkina tämän tekstin sävyyn vaikutti: Ataxia - Automatic Writing

Taide2000 luopuu kolmen tähden boikotista

Taide2000 on päättänyt lopettaa niin kutsutun kolmen tähden boikotin. Syynä tähän ovat useat tasoaan kuvaamattoman arvostelun saaneet elokuvat boikotin aikana. "Jotkut elokuvat ovat valitettavasti kärsineet oikeusmurhia, ja toiset taas saaneet neljä tähteä hieman turhan heppoisin perustein", toteaa toinen Taide2000:n perustajajäsenistä. "Tarkoitus kolmen tähden boikotissa oli hyvä, sillä pyrimme sen avulla ottamaan voimakkaammin kantaa keskivertoelokuvien kallistuvuuteen, joko hyvään tai huonoon suuntaan", hän sanoo.

Boikotin loppumisesta huolimatta Taide2000:lla on kuitenkin yhä tavoitteena vältellä arvosteluissaan kolmea tähteä. "Mikäli elokuva kallistuu selkeästi joko kahden tai neljän tähden suuntaan, annamme ne, mutta sellaisissa tapauksissa, joissa sekä kaksi, että neljä tähteä tuntuvat vääriltä, annamme kolme tähteä. Tämä on ainoa eroavuus boikottiaikaan verrattuna", perustajajäsen toteaa. Syyksi sille, miksi muutos tehdään keskellä elokuvavuotta, eikä esimerkiksi kvartaalien vaihteessa maaliskuun alussa, hän toteaa Taide2000:n tekevän niin, koska Taide2000 pystyy tekemään niin. "Meistä tuntui nyt siltä, niin me teimme niin. Me olemme kuitenkin riippumaton taho ja kaikkien muiden yläpuolella, niin mikäs siinä, ei kutista välimatkaa", perustajajäsen päättää.

Whatever works (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * *(neljä tähteä)
Tunnelma: * * * * * (viisi tähteä)
Erityistä: Elokuvan jälkeen on syytä varautua siirtymään jazz-baariin.
Oheisviiniksi suosittelemme jotain pirteää, kukkaista ja sympaattisessa pullossa olevaa valkoviiniä.

Whatever works kertoo kyynisestä seniorimiehestä, jonka oven taakse ilmestyy yhtenä iltana yöpaikkaa vailla oleva, sinisilmäisesti maailmaa katsova tyttölapsi. Melody viipyy ensin yön, sitten viikon, ja lopulta kaksikolla menee paremmin yhdessä kuin erikseen.


Woody Allenin elokuvaSta on pakko kehua tunnelmaa ja huumoria. New York nimittäin näyttäytyy elokuvassa tunnelmansa takia aivan erityisen houkuttelevana kaupunkina. Sellaisena, että sen voi haistaa, kun ukot möykkäävät keskenään kahvilan terassilla, pelaavat puistossa shakkia, tai kun päähenkilö Boris Yelnikoff soittaa tiiliseinäisessä kodissaan jazzia. Elokuva on alusta loppuun asti New Yorkia ja sen elämää parhaimmillaan. Maisemia ei näytetä määrällisesti paljon, mutta kaupunki on siitä huolimatta koko ajan läsnä.

Komiikka on taas syytä nostaa esiin kahdesta syystä. Siitä, että elokuvan höppänä blondi sanoo jatkuvalla syötöllä hauskoja asioita, ja siitä, että blondiudelle nauraminen on viety uudelle tasolle. Ensinnäkin, elokuva tarjoaa puitteet nauraa perinteiselle banaaninkuorihuumorille, ja kokea itsensä vielä sen jälkeenkin ihan salonkikelpoiseksi ihmisyksilöksi. Lisäksi se herättää kysymyksen siitä, kuinka eriarvoistavaa onkaan olla nauramatta blondeille siksi, että he ovat blondeja.

Whatever worksissa ei ole kovinkaan paljon asioita, joiden toivoisi olevan toisin. Oikeastaan ainoita häiritseviä piirteitä ovat kohtaukset, joissa näyttelijät puhuvat kameran läpi suoraan katsojalle. Ne ovat hieman turhan disneymäisiä ja liukastavat tartuntapintaa elokuvaan, mutta toisaalta, eipä ne nyt niin häiritseviä ole, sillä elokuva jää mieleen pyörimään ja vaikuttaa positiivisesti olotilaan vielä seuraavana päivänäkin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Red Garland - Soul Junction

Kuulustelu (Q1/10)

Kokonaisarvio: * (Yksi tähti)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * (Kaksi tähteä)
Tunnelma: * * (Kaksi tähteä)
Erityistä: Taide2000:n kantakahvila Café Engel sulki ovensa näytöksen aikana.
Oheisviini: Taide2000:n perinneviini Gato Negro merlot

NäyttelijäpariSkunta Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman oli harjoitellut keittiönsä pöydän ääressä yhteisiä kohtauksia ennen Kuulustelun kuvauksia, ja se näkyi. Heidän yhteiset kohtauksensa olivat ainoita asioita puvustuksen lisäksi, jotka Kuulustelussa saavat synninpäästön. Kaikki muu kyseisessä elokuvassa oli aivan uskomatonta tuubaa. Jopa siinä määrin, että elokuvan loppumetreillä osa Taide2000:n jäsenistä vaihtoi elokuvan äänet kuulokkeista kuunneltuun musiikkiin, ja alkoi seurata elokuvaa tekstityksen kautta. On täysin käsittämätöntä, miten Minna Haapkylä saattoi saada Jussin juuri tällaisella näytelmäkerhosuorituksella, sillä hänen työnsä laatu oli todella kaukana siitä, mihin hän normaalisti kykenee. Olkoonkin, että rooli oli haastava.

Eivätkä muutkaan kaksisesti pärjänneet. Hannu-Pekka Björkman oli aika ok, Pertti Sveholm välttävä, mutta muiden työskentely olikin sitten heikkotasoisuudessaan niin hämmentävää, että heidän puheistaan tahtoivat mennä sanat ohi korvien. Se on kiusallista jo sinänsäkin, mutta erityisesti tässä tapauksessa, koska elokuva oli luonteeltaan sellainen, että katsojana olisi ollut valmiudessa seuraamaan hienoakin hienompia nyansseja ja mielenliikkeiden signaaleja.

On pakko tunnustaa, että tuntuu hieman arveluttavalta antaa vain yksi tähti elokuvalle, jota lähes kaikki muut ovat varauksetta suitsuttaneet. Tilanne on kuitenkin se, että joko me, tai sitten muut, ovat nähneet jotakin todella pahasti väärin. Vaikka kuinka kääntäisimme ja vääntäismme, emme kykene siitäkään huolimatta näkemään Kuulustelua sellaisena elokuvana, josta voisi maksaa ylpein tai edes tyytyväisin mielin elokuvalipun hintaa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Herra Ylppö & Ihmiset - Pojat Ei Tanssi