Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Tunnelma: * * (kaksi tähteä)
Oheisviini: Le Cardinal oli maultaan perinteinen ja hivenen jätkämäinen. Séraphinen seurana se oli hieman liian suurpiirteistä, ja sopiikin paremmin 2000-luvun kujista kertovien elokuvien oheen.
Séraphine muistuttaa ulkoisesti hieman pedakogiasta piittamatonta kuvamataidonopettajaa, jolla on sotkuinen tukka, punoittavat kasvot ja kummallisia vaatteita. Ulkoisen olemuksensa tueksi hän näpistelee, käyttäytyy hivenen epäsosiaalisesti ja möykkää taiteillessaan. Mutta sen homman hän osaa, ja sen tajuaa myös Séraphinelle siivoushommia tarjoava taidekauppias.Viime vuosina on ollut huomattavisSa, että sellaiset Toisen kerroksen lauluja -tyyppiset, aavistuksen friikahtavat elokuvat ovat jääneet jonnekin menneeseen aikaan. Séraphine on siinä mielessä mukava poikkeus, ja aikamatka taaksepäin, että se on luonteeltaan taiteellisen arvaamaton. Elokuva lähtee hieman hitaasti liikkeelle, eikä meinaa ottaa tänä nopean rytmin aikakautena kovinkaan äkkiä otteeseensa, mutta vie kuitenkin pikkuhiljaa mukanaan katupölyltä tuoksuvaan Ranskaan.
Mielenkiintoinen piirre elokuvassa on, ettei Séraphinen taiteelliseen kyvykkyyteen uskalla luottaa alkuunkaan samalla tavalla, kuin jonkun muun suuruudesta kertovassa elokuvassa. Hyvänä vertailuesimerkkinä vaikkapa Coco Chanel. Séraphine on sen verran sisäänpäin kääntynyt persoona, ettei hänen henkisten täyskäännöstensä ennakointiin halua edes ryhtyä. Pääosan näyttelijä Yolande Moreau on sikäli ainutlaatuinen henkilö, ettei hän kerro edes silmillään juuri mitään. Kasvoilla saattaa olla voimakas ilme ja silmissä palo, mutta liekkien laatua on silti täysin mahdoton määritellä. Muun muassa tämä on yksi seikka, joka tekee elokuvasta mielenkiintoisen.
Yksi mainittavan arvoinen piirre, jo aiemmin mainitussa nopearytmisessä maailmassa, on se, että taiteilijan kädenjäljelle annetaan riittävästi aikaa näkyä. Vaikka asia on luonnollisestikin tärkeä, se ei ole itsestäänselvyys. En pitäisi mitenkään mahdottomana, etteikö joku toinen ohjaaja olisi voinut nipistää paria minuuttia kokonaiskestosta lyhentämällä aikaa, jonka taulut ovat kankaalla. Muilta osin Séraphinesta on vaikeaa nostaa esiin mitään sen kirkkaampia yksityiskohtia. Se ei ole ihmeellinen elokuva, mutta siltikin kolme tähteä tuntuisi turhan vähättelevältä. Jopa virheeltä. Mukaan mahtuu pari pientä juonen kuljetukseen liittyvää kömmähdystä, ja tunnelmallisuudessa oli hienoista valjuutta, mutta muuten kokonaisuutta voisi kai luonnehtia suhruisella tavalla elegantiksi.
Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Yann Tiersen - Tabarly
