Séraphine (Q2/10)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Tunnelma: * * (kaksi tähteä)

Oheisviini: Le Cardinal oli maultaan perinteinen ja hivenen jätkämäinen. Séraphinen seurana se oli hieman liian suurpiirteistä, ja sopiikin paremmin 2000-luvun kujista kertovien elokuvien oheen.

Séraphine muistuttaa ulkoisesti hieman pedakogiasta piittamatonta kuvamataidonopettajaa, jolla on sotkuinen tukka, punoittavat kasvot ja kummallisia vaatteita. Ulkoisen olemuksensa tueksi hän näpistelee, käyttäytyy hivenen epäsosiaalisesti ja möykkää taiteillessaan. Mutta sen homman hän osaa, ja sen tajuaa myös Séraphinelle siivoushommia tarjoava taidekauppias.

Viime vuosina on ollut huomattavisSa, että sellaiset Toisen kerroksen lauluja -tyyppiset, aavistuksen friikahtavat elokuvat ovat jääneet jonnekin menneeseen aikaan. Séraphine on siinä mielessä mukava poikkeus, ja aikamatka taaksepäin, että se on luonteeltaan taiteellisen arvaamaton. Elokuva lähtee hieman hitaasti liikkeelle, eikä meinaa ottaa tänä nopean rytmin aikakautena kovinkaan äkkiä otteeseensa, mutta vie kuitenkin pikkuhiljaa mukanaan katupölyltä tuoksuvaan Ranskaan.

Mielenkiintoinen piirre elokuvassa on, ettei Séraphinen taiteelliseen kyvykkyyteen uskalla luottaa alkuunkaan samalla tavalla, kuin jonkun muun suuruudesta kertovassa elokuvassa. Hyvänä vertailuesimerkkinä vaikkapa Coco Chanel. Séraphine on sen verran sisäänpäin kääntynyt persoona, ettei hänen henkisten täyskäännöstensä ennakointiin halua edes ryhtyä. Pääosan näyttelijä Yolande Moreau on sikäli ainutlaatuinen henkilö, ettei hän kerro edes silmillään juuri mitään. Kasvoilla saattaa olla voimakas ilme ja silmissä palo, mutta liekkien laatua on silti täysin mahdoton määritellä. Muun muassa tämä on yksi seikka, joka tekee elokuvasta mielenkiintoisen.

Yksi mainittavan arvoinen piirre, jo aiemmin mainitussa nopearytmisessä maailmassa, on se, että taiteilijan kädenjäljelle annetaan riittävästi aikaa näkyä. Vaikka asia on luonnollisestikin tärkeä, se ei ole itsestäänselvyys. En pitäisi mitenkään mahdottomana, etteikö joku toinen ohjaaja olisi voinut nipistää paria minuuttia kokonaiskestosta lyhentämällä aikaa, jonka taulut ovat kankaalla.

Muilta osin Séraphinesta on vaikeaa nostaa esiin mitään sen kirkkaampia yksityiskohtia. Se ei ole ihmeellinen elokuva, mutta siltikin kolme tähteä tuntuisi turhan vähättelevältä. Jopa virheeltä. Mukaan mahtuu pari pientä juonen kuljetukseen liittyvää kömmähdystä, ja tunnelmallisuudessa oli hienoista valjuutta, mutta muuten kokonaisuutta voisi kai luonnehtia suhruisella tavalla elegantiksi.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Yann Tiersen - Tabarly

Tulossa:

Kommentit ranskalaiselokuvasta Séraphine.

Taide2000 - 10 vuotta

Syy siihen, miksi Taide2000 päätti aikoinaan ottaa viinin elokuvan rinnalle, oli Kino Engelissä näytetyn, ensimmäisen näkemämme taide-elokuvan korkealentoisuus. Se ampui kulttuurillisen kokemattomuutemme vuoksi niin pahasti yli, ettei meillä ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia päästä oikeaan atmosfääriin omin avuin. Siksi päätimme ottaa avuksemme viinin. Tyylikkään ja tunnelmaan sopivan keinon päästä eroon liian käytännönläheisestä ja suppeasta ajattelutavastamme.

Kuten historiamme osoittaa, oli päätös suuri menestys. Erityisesti sen jälkeen, kun keksimme alkaa juoda mahdollisuuksien mukaan sellaisia viinejä, jotka olivat kotoisin samasta maasta kuin nähtävillä ollut elokuva. Eri maalaisten viinien maut, tuoksut, tuntumat, historiat ja olemukset ovat antaneet meille niin monta tunnelmallista lisäaskelta kohti valkokankaiden takaista maailmaa, ettemme olisi ilman niitä saaneet kokea mitään alkuunkaan yhtä voimakasta ja värikästä kuin nyt. Viinien ansiosta me olemme seisseet Seinen rannoilla ja Buenos Airesin kujilla huomattavasti tukevammin, kuin olisimme seisseet ilman viinejä.

Mutta on viineistä meille muutakin kuin tunnelmallista hyötyä ollut. Vuonna 2005 olimme katsomassa elokuvaa Kahvia ja tupakkaa, jonka koimme alusta alkaen suhteellisen tylsäksi ja teennäiseksi teokseksi. Se olisi ollut entistäkin puuduttavampi kokemus, elleme olisi viinin ansiosta keksineet vaihtoehtoista keinoa selviytyä tilanteesta. Jostakin se ajatus kääntää pää vinoon vain pälkähti päähän. Näin kerrottuna se tuntuu helposti hölmöltä ja vähäpätöiseltä, humaltuneen ihmisen naurettavalta päähänpistolta, mutta todellisuudessa se pelasti elokuvan. Ilman tuota ideaa olisimme saattaneet suorittaa historiamme ensimmäisen ulosmarssin vuoden 2008 sijaan jo vuonna 2005. Nyt me kuitenkin istuimme Kino Engelin pienemmän salin takimmaisilla penkeillä päät kenossa ja näimme paljon persoonallisempia kuvia kuin ne seitsemän, jotka istuivat pari riviä meitä edempänä.

Tarinoita kulta-ajalta (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * (Kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Tunnelma: * * (kaksi tähteä)

Oheisviini: Oriachovitza cabernet sauvignon

Taide2000:lla oli kovat odotukSet Tarinoita kulta-ajalta -elokuvaa kohtaan, mutta jouduimme valitettavasti pettymään. Viidessä erillisessä tarinassa olisi ollut kyllä itse tarinoina potentiaalia, mutta joko oman asennoitumisemme, tai sitten laahaavan kerrontatavan takia kaikki tarinat tuntuivat jäävän hieman laimeiksi ja passivoiviksi. Ensimmäistä kertomusta lukuunottamatta, jonka kruunasi lopuiltakin tarinoilta enemmän odottamaan laittanut karusellikohtaus.

Kulta-ajan tarinoiden heikkous piilee siinä, että niiden punainen lanka on kätketty liian hyvin, mikäli niitä, tai sitä edes on. Tarinan päätyttyä sitä jää vain toljottamaan hivenen turhautuneena kankaalle, ja miettimään, että mitä sitten. Tarinoista puuttuu loppu, ja olkoon se sitten miten taiteellista ja diippiä hyvänsä, niin se saa kokonaisuuden tuntumaan monotoniselta jyskytykseltä ja ajan haaskuulta.

Toinen ongelma, joka tällaisissa useita eri tarinoita yhdistelevissä elokuvissa tapaa olla, on samastumisen mahdollisuuden puute. Elokuva ja sen hahmot eivät pääse samalla tavalla iholle, jos sen päähenkilöt vaihtuvat aina silloin, kun heihin on juuri tutustunut. Vaikka episodit ovatkin kohtalaisen pitkiä, ei Tarinoita kulta-ajaltakaan välty roolihahmoruletilta. Tyyppejä tulee ja tyyppejä menee, eikä itselle jää muuta kuin epävarmuus siitä, kannattaisiko riisua takki päältä, vai onko elokuva loppumassa ihan kohta.

Oli elokuvassa silti jotain hyvääkin. Näyttelijäin työ toimii olosuhteista huolimatta hyvin ja maisemat näyttäytyivät sillä tavoin tyylikkään rosoisina, että Romanian tunnelmaan pääsi mukavasti ja helposti kiinni. Hapuilevassa kokonaisuudessa juuri rakennukset, porraskäytävät, autot ja kaikki muut tarve-esineet pitävät kiinni siitä muuten uupuvasta yhtenäisestä linjasta, ja antavat siten koko elokuvalle sydämen.

Taustamusiikkina tämän tekstin sävyyn vaikutti: Ataxia - Automatic Writing

Taide2000 luopuu kolmen tähden boikotista

Taide2000 on päättänyt lopettaa niin kutsutun kolmen tähden boikotin. Syynä tähän ovat useat tasoaan kuvaamattoman arvostelun saaneet elokuvat boikotin aikana. "Jotkut elokuvat ovat valitettavasti kärsineet oikeusmurhia, ja toiset taas saaneet neljä tähteä hieman turhan heppoisin perustein", toteaa toinen Taide2000:n perustajajäsenistä. "Tarkoitus kolmen tähden boikotissa oli hyvä, sillä pyrimme sen avulla ottamaan voimakkaammin kantaa keskivertoelokuvien kallistuvuuteen, joko hyvään tai huonoon suuntaan", hän sanoo.

Boikotin loppumisesta huolimatta Taide2000:lla on kuitenkin yhä tavoitteena vältellä arvosteluissaan kolmea tähteä. "Mikäli elokuva kallistuu selkeästi joko kahden tai neljän tähden suuntaan, annamme ne, mutta sellaisissa tapauksissa, joissa sekä kaksi, että neljä tähteä tuntuvat vääriltä, annamme kolme tähteä. Tämä on ainoa eroavuus boikottiaikaan verrattuna", perustajajäsen toteaa. Syyksi sille, miksi muutos tehdään keskellä elokuvavuotta, eikä esimerkiksi kvartaalien vaihteessa maaliskuun alussa, hän toteaa Taide2000:n tekevän niin, koska Taide2000 pystyy tekemään niin. "Meistä tuntui nyt siltä, niin me teimme niin. Me olemme kuitenkin riippumaton taho ja kaikkien muiden yläpuolella, niin mikäs siinä, ei kutista välimatkaa", perustajajäsen päättää.

Whatever works (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * *(neljä tähteä)
Tunnelma: * * * * * (viisi tähteä)
Erityistä: Elokuvan jälkeen on syytä varautua siirtymään jazz-baariin.
Oheisviiniksi suosittelemme jotain pirteää, kukkaista ja sympaattisessa pullossa olevaa valkoviiniä.

Whatever works kertoo kyynisestä seniorimiehestä, jonka oven taakse ilmestyy yhtenä iltana yöpaikkaa vailla oleva, sinisilmäisesti maailmaa katsova tyttölapsi. Melody viipyy ensin yön, sitten viikon, ja lopulta kaksikolla menee paremmin yhdessä kuin erikseen.


Woody Allenin elokuvaSta on pakko kehua tunnelmaa ja huumoria. New York nimittäin näyttäytyy elokuvassa tunnelmansa takia aivan erityisen houkuttelevana kaupunkina. Sellaisena, että sen voi haistaa, kun ukot möykkäävät keskenään kahvilan terassilla, pelaavat puistossa shakkia, tai kun päähenkilö Boris Yelnikoff soittaa tiiliseinäisessä kodissaan jazzia. Elokuva on alusta loppuun asti New Yorkia ja sen elämää parhaimmillaan. Maisemia ei näytetä määrällisesti paljon, mutta kaupunki on siitä huolimatta koko ajan läsnä.

Komiikka on taas syytä nostaa esiin kahdesta syystä. Siitä, että elokuvan höppänä blondi sanoo jatkuvalla syötöllä hauskoja asioita, ja siitä, että blondiudelle nauraminen on viety uudelle tasolle. Ensinnäkin, elokuva tarjoaa puitteet nauraa perinteiselle banaaninkuorihuumorille, ja kokea itsensä vielä sen jälkeenkin ihan salonkikelpoiseksi ihmisyksilöksi. Lisäksi se herättää kysymyksen siitä, kuinka eriarvoistavaa onkaan olla nauramatta blondeille siksi, että he ovat blondeja.

Whatever worksissa ei ole kovinkaan paljon asioita, joiden toivoisi olevan toisin. Oikeastaan ainoita häiritseviä piirteitä ovat kohtaukset, joissa näyttelijät puhuvat kameran läpi suoraan katsojalle. Ne ovat hieman turhan disneymäisiä ja liukastavat tartuntapintaa elokuvaan, mutta toisaalta, eipä ne nyt niin häiritseviä ole, sillä elokuva jää mieleen pyörimään ja vaikuttaa positiivisesti olotilaan vielä seuraavana päivänäkin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Red Garland - Soul Junction

Kuulustelu (Q1/10)

Kokonaisarvio: * (Yksi tähti)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * (Kaksi tähteä)
Tunnelma: * * (Kaksi tähteä)
Erityistä: Taide2000:n kantakahvila Café Engel sulki ovensa näytöksen aikana.
Oheisviini: Taide2000:n perinneviini Gato Negro merlot

NäyttelijäpariSkunta Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman oli harjoitellut keittiönsä pöydän ääressä yhteisiä kohtauksia ennen Kuulustelun kuvauksia, ja se näkyi. Heidän yhteiset kohtauksensa olivat ainoita asioita puvustuksen lisäksi, jotka Kuulustelussa saavat synninpäästön. Kaikki muu kyseisessä elokuvassa oli aivan uskomatonta tuubaa. Jopa siinä määrin, että elokuvan loppumetreillä osa Taide2000:n jäsenistä vaihtoi elokuvan äänet kuulokkeista kuunneltuun musiikkiin, ja alkoi seurata elokuvaa tekstityksen kautta. On täysin käsittämätöntä, miten Minna Haapkylä saattoi saada Jussin juuri tällaisella näytelmäkerhosuorituksella, sillä hänen työnsä laatu oli todella kaukana siitä, mihin hän normaalisti kykenee. Olkoonkin, että rooli oli haastava.

Eivätkä muutkaan kaksisesti pärjänneet. Hannu-Pekka Björkman oli aika ok, Pertti Sveholm välttävä, mutta muiden työskentely olikin sitten heikkotasoisuudessaan niin hämmentävää, että heidän puheistaan tahtoivat mennä sanat ohi korvien. Se on kiusallista jo sinänsäkin, mutta erityisesti tässä tapauksessa, koska elokuva oli luonteeltaan sellainen, että katsojana olisi ollut valmiudessa seuraamaan hienoakin hienompia nyansseja ja mielenliikkeiden signaaleja.

On pakko tunnustaa, että tuntuu hieman arveluttavalta antaa vain yksi tähti elokuvalle, jota lähes kaikki muut ovat varauksetta suitsuttaneet. Tilanne on kuitenkin se, että joko me, tai sitten muut, ovat nähneet jotakin todella pahasti väärin. Vaikka kuinka kääntäisimme ja vääntäismme, emme kykene siitäkään huolimatta näkemään Kuulustelua sellaisena elokuvana, josta voisi maksaa ylpein tai edes tyytyväisin mielin elokuvalipun hintaa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Herra Ylppö & Ihmiset - Pojat Ei Tanssi

Taide2000 - 10 vuotta

Parin ensimmäiSen toimintavuoden aikana Taide2000 ei poistunut Kino Engelistä koskaan. Tai koskaan ja koskaan, mutta sillä tavoin, että ne pari kertaa kun kävimme visiteeraamassa jossain toisessa teatterissa, koimme itsemme todella ulkopuolisiksi ja väärän liiton edustajiksi.

Eräs ehkä kuvaavimmista tapauksista sattui Orionissa, jossa päätimme käydä kartoittamassa tilannetta, koska Kino Engelin ohjelmistossa ei ollut juuri sillä hetkellä ainuttakaan sellaista elokuvaa, jota emme olisi jo nähneet. Helmikuinen ilta vieraassa teatterissa lähti kuitenkin hieman nihkeähkösti liikkeelle tappiollisella väännöllä kantakortista lipunmyyjän kanssa, sillä me emme olisi halunneet sellaisia. Me emme halunneet kuulua Orioniin. Aulassa oli ruuhkaa ja puhetta, vessan ovi kävi tauotta, ihmiset jonottivat saliin ja näyttivät ihme hampuuseilta. Täysin ennenkuulumatonta. Toisin kuin olimme Engelissä tottuneet, emme saaneet juuri niitä nimenomaisia paikkoja, jotka olisimme halunneet. Kaiken lisäksi oma penkkini piti aivan järjetöntä meteliä. Joka kerta kun vaihdoin asentoa, kuului penkistäni sellainen kitinä, että ainakin yksi "orionilainen" kääntyi katsomaan. Kankaalla pyöri jokin arveluttava honkkarileffa, jossa oli ripaus kung-fua, ja jossa päähenkilö juoksi pitkän matkaa jollain pellolla. Ja yhtäkkiä, kesken kaiken, koko yleisö alkoi nauraa. Kesken juoksun. Siinä ei tapahtunut Taide2000:n näkemyksen mukaan mitään muuta, kuin että se tyyppi vain juoksi ja yleisö nauroi. Helvetin friikit!

En tiedä oliko kyseessä sakinhivutus natisevasta tuolistani, tai jokin muu kollektiivinen opetus meille, mutta ainakin se toimi. Emme käyneet kyseisen juoksuelokuvan jälkeen Orionissa varmasti pariin vuoteen, emmekä ole unohtaneet tapahtunutta täysin vieläkään. Näin kymmenkunta vuotta myöhemmin tapaus on kuitenkin saanut ympärilleen kultareunukset ja Orionistakin tullut täysin hyväksyttävä teatteri. Enemmänkin.

Ja jos aivan totta puhutaan, taisi Tapaus juoksuleffa kertoa enemmänkin meidän turhan suurista kuvitelmista itseämme kohtaan, kuin Orionin luotaantyöntävyydestä.

P.s. Tuon valomainoksen edessä olevan ikkunan takana voisi kuvitella olevan aika tunnelmallista asua?!

Hyvästi Café Engel

Jäätelökahvit on nyt juotu, ja tuntuu, kuin oliSimme rampoja. Taide2000 rakentui historiansa alkumetreillä neljän kivijalan varaan: Kino Engelin, Bio Cityn, Åbon ja paikan, jossa idea koko Taide2000:sta syntyi, eli Café Engelin. Näistä neljästä pilarista ei ole enää jäljellä kuin Kino Engel, kun Café Engel sulki ovensa perjantaina joko lopullisesti, tai vähintään puolentoista vuoden remontin ajaksi. Helsingin kaupunki päättää tuonnempana, aikooko se kilpailuttaa tilan vuokrasopimuksen, vai saako Café Engel palata remontin päätytyä takaisin paikoilleen.

Oli miten oli, Taide2000 elää juuri nyt kriittisiä aikoja. On totta, ettei ideamme, viinien ja elokuvien arviointi, ole sidottu paikkaan taikka aikaan, mutta totta on myös se, että menneiden aikojen kaipuusta, muuttuvan maailman ennallaan säilyvistä kappaleista ja pysähtymisen mahdollisuudesta voimansa ammentava toimintamme on Café Engelin katoamisen myötä henkitoreissaan. Missä me nyt valmistaudumme näytöksiin, ja missä me nyt laadimme listat kunkin vuoden parhaista elokuvista, näyttelijöistä tai viineistä. Missä me kohotamme heinäkuun lopussa maljat kymmenelle vuodellemme, kun Café Engeliä ei enää ole? On nimittäin niin, ettei ole toista Café Engeliä. Ei edes mitään vähän vastaavaa, sillä Café Engel ei ollut hyvä kahvila hyvällä paikalla. Se oli henkinen tila ja tunnelma, jonka jokainen jäsen teki iloisuudellaan ja lämminhenkisyydellään maailmasta hitusen kauniimman paikan. Taide2000 ei ole historiansa varrella kokenut olleensa minnekään muualle yhtä tervetullut kuin Café Engeliin.

Ja oli miten oli, rakennelma nimeltä Taide2000 seisoo juuri nyt vain yhden jalan varassa. Kun Kino Engel lähitulevaisuudessa remontoidaan, ei ole alkuunkaan varmaa, miten me siitä selviämme. Aina on olemassa elokuvia ja viinejä, mutta ovatko ne kuitenkaan sellaisinaan Taide2000:n arvoisia, sillä emme mekään koe itseämme vain elokuvia ja viinejä arvioivaksi tahoksi. Näin Café Engelin hautajaisten jälkeen sitä kun huomaa myös Taide2000:n olevan eräänlainen henkinen tila, joka on riippuvainen ympärillä olevista elementeistä.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Yann Tiersen - Amélie soundtrack

Sin Nombre - Ei nimeä (Q1/10)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * * * (Viisi tähteä)
Tunnelma: * * * * (Neljä Tähteä)
Erityistä: Elokuvan musiikeilla ja tapahtumilla on erikoinen kontrasti.
Oheisviini: Yali carmenere 2008 (Arvio erillisenä)

Mielenkiintoinen kySymys on, onko ihmisen julmuutta shokeeraavan järkyttävällä tavalla kuvaava elokuva suurempaa kokonaisuutta ajatellen parempi, kuin sellainen, joka päästää katsojansa vähemmällä. Sin nombre kuuluu nimittäin ryhmistä jälkimmäiseen. Ainakin osittain. Siinä on omat jengielämän ja rikollisuuden äärimmäisyyteen liityyvät ahdistavuutensa, mutta siihen on jätetty myös reilusti tilaa vapalle hengitykselle. Koimme tämän vaihtoehdon ainakin sikäli onnistuneemmaksi, että sanoma meni perille, mutta lipusta maksettua hintaa vastaan sai jonkinlaisen yhteiskunnallisen vastuullisuudentunteen lisäksi myös velvoitteetonta nautintoa. On hyvä tietää ympäröivän maailman epäkohdista, mutta joskus on myös kiva saada ihan vain nauttia junakyydistä Meksikon halki. Varsinkin tässä tapauksessa, kun koko elokuva oli täytetty toinen toistaan täydellisemmillä kuvilla. Muistikuviemme mukaan Taide2000 ei ole koko kymmenvuotisen historiansa aikana nähnyt ainuttakaan näin upeilla maisemilla ryhditettyä teosta.

Sin nombre oli muutenkin erikoinen ja tavallaan ristiriitainen elokuva. Se hämmensi muun muassa siten, että hetkillä jolloin odotti pirun pääsevän merrastaan, soi taustalla sellainen musiikki, jollaista on tottunut kuulemaan lähinnä tacojen syönnin yhteydessä. Ja tämä siis vain yhtenä konkreettisena esimerkkinä monen vertauskuvallisemman joukossa. Sin nombre oli ehkä siksi niin ristiriitainen elokuva, että se oli samaan aikaan, omalaatuisella tavalla, upea ja julma.

Sin nombre ei ole välttämättä vuoden kohokohta kaikkein herkkähermoisimmille, mutta muuten se on verrattaen halpa, avartava ja ilmakehää säästävä matka Meksikoon.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: O Rappa - O Silêncio Q Precede O Esporro