Glamorous life of Sachiko Hanai (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävys: * * (kaksi tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Rastatukkainen tyttö ja poninhäntäpäinen poika, joilla molemmilla oli UFF-takit päällään. Heistä kumpikin on vilpittömästi ymmällään siitä, ettei kyseessä olevan kaltaisia elokuvia käydä katsomassa enempää.
Oheisviini: Koonunga hill, 2004 (Arvio erillisenä)

Elokuva kertoo seksuaaliSesti virkeästä japanilaisesta opiskelijatytöstä, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan. Hän saa luodin päähänsä, vaikkei se hänen elämäänsä kovin merkittävästi haittaakaan. Saman ampumavälikohtauksen jälkimainingeissa tyttö tulee ottaneeksi vahingossa haltuunsa George Bushin seikkailevan sormen, jota havittelee myös työssään erinomainen palkkamurhaaja.

En laskenut kellosta, mutta väittäisin, että Sachiko Hanai oli vähintään puolet elokuvasta alasti tai ainakin ilman paitaa. Alastomuus ja seksuaalisuus tuotiin kylläkin esiin mitä ilmeisimmin parodiamielessä, vaikka tämä pyhä tarkoitus vähän unohtuikin elokuvan kuluessa. Toinen parodioinnin pääkohteista oli Yhdysvallat ja presidentti Bush. Aiheen piiristä ei valitettavasti oltu löydetty mitään sen uudempaa sanomaa kuin että Bush on vähän tyhmis ja tykkää sotia. Kokonaisuutena Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvaa voisi kutsua varsin erikoiseksi ja pilvipäissä tehdyn oloiseksi, eli tavallaan huvittavan ja haastavan sekoitukseksi. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt niin "syvälle" kuin sillä resurssiensa puolesta olisi ollut mahdollisuus.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RixFM, Tukholma

Viiniarvostelu: Koonunga hill 2004 (Glamorous life of Sachiko Hanai)

Tapaus Dornfelderistä viiSastuneena Taide2006 -projekti ei lähtenyt kääntämään kiviä ja kantoja löytääkseen japanilaista punaviiniä. Australia maineikkaana viinimaana sai nyt olla maantietellisesti kyllin lähellä Japania, joten valitsimme Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvan rinnalle Koonunga hill 2004 -punaviinin.

Olen kokenut, että punaviinien maut osuvat pääsääntöisesti tiettyyn haarukkaan... Siis Dornfelderiä lukuunottamatta... Nyt itseasiassa ottaa päähän koko Dornfelder, koska se vie pohjan koko tältä arvostelulta! Ei semmosia viinejä oikeasti ole! Tai saisi olla! Kaiuskin teki lukioaikoina paremman makuista kotiviiniä! (nimeä ei ole muutettu)

Noh, joka tapauksessa... Koonunga hill 2004 oli murjottavaisen oloista viiniä, joka ei oikein halunnut antautua nautittavaksi. Se tuntui voimakkaalta, jopa uhoavalta ja tylyltä, eikä siten oikein pystynyt tukemaan leikkisästi yliampunutta Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvaa. Toisaalta, tylyt viinit ovat siinä mielessä turvallisia valintoja, etteivät ne eleettömyytensä takia voi mennä hirveän pahasti harakoillekkaan. Pakko kuitenkin sanoa, että tästä huolimatta Koonunga Hillin ja Sachiko Hanain ensitapaaminen sujui sellaisissa tunnelmissa, etten usko heidän enää toistamiseen tapaavan.

Vastustakaamme joukolla Dornfelderiä!

Taustalla soi: 2dayFM, Sydney

Tough enough (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (kolme tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Kauppakorkeakoulun saksanlehtori
Oheisviini: Dornfelder 2005 (Arvio erillisenä)

Tough enough kertoo 15-vuotiaan pojan tarinan koulukiusatusta huumekuriiriksi. Kun rikas isäpuoli dumppaa äidin, edessä on elintason downgreidaus ja muutto Berliinin maahanmuuttajalähiöön. Uudessa koulussa tulee sitten turpaan ja kunnolla. Seura tekee kaltaisekseen ja matka nuorisorikolliseksi on alkanut. Samalla paikalliset kodinkone-mafiosot käyttävät kuitenkin näytönhaluista Michaelia omien tarkoitusperiensä ajurina.

Elokuva on yhtä vähän koulukiusauselokuva kuin kriittinen kuvaus Saksan elintasokuilusta. Enemmän se kertoo teini-ikäisen alttiudesta vaikutteille ja itsetunnosta. Kun luokan häirikkö Erol on antanut päähenkilö Michaelille muutaman kerran sukkasaippuaa x 10, on vaikea olla samastumatta Michaeliin päästessään iskemään takaisin.

Jonkin verran tarina kärsii liiallisista yhteensattumista, vaikka tapahtumat etenevät melko johdonmukaisesti kohti ajatuksia herättävää loppua. Miljöö on kaikessa karuudessaan viileä, samoin musiikit. Ehkä kyseessä on jonkinlainen saksalaisen elokuvan tunnusmerkki, mutta harva asia leffassa kuitenkaan yllättää. Sumeilematonta väkivaltaa ei säästellä, mutta se lienee tarkoituskin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MC Solaar
Visuaalinen viihdyke: Miss Baltic Sea

Viiniarvostelu: Dornfelder 2005 (Tough enough)

Uskollisena päämäärälleen Taide2006 -projekti valitsi oheisviiniksi ainoan Stockmannin viini-Alkossa myytävän saksalaisen punaviinin. Tiedostettu riskinotto ei kannattanut. Viini oli omituisen makuinen, karvas ja kitkerä. LoHdutusta antoi ainoastaan jälkimaku, joka muistutti etäisesti ruotsinlaivalla myytävää pöytäviiniä.

Elokuvan puolivälissä viinistä oli poikkeuksellisesti juotu alle puolet. Tämä osoittanee sen, että viiniä myydään Alkossa ainoastaan Suomessa asuvan saksalaisen vähemmistön tarpeisiin (2792 asukasta vuonna 2005). Suosittelemme masokisteille suun vahvaa ÄssäMix vuorausta.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: Placebo - Meds

House of Sand (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * (yksi tähti)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Vaaleatukkainen, noi 25-vuotias nainen, joka matkustelee itsekseen maissa, joissa on hieman erilainen kulttuuri. Suunnittelee matkaa Porto Alegreen.
Oheisviini: Coronas tepranillo (arvio tulossa erillisenä)

Brasilialainen perhe, isä, äiti ja tytär päättävät muuttaa muutaman apupojan avustamana keskelle autiomaata, alueelle, jonka he paperilla omistavat. Käytännössä alue kuuluu kuitenkin suvulle, joka on asettunut ja onnistunut elättämään itsensä samalla alueella, varsin niukoilla luonnonantimilla jo pidemmän aikaa. Kankeahkon alun jälkeen alkaa näyttää siltä, että loputtoman hiekkaiseen autiomaahan mahtuu sittenkin kaksi eri perhettä.

Elokuva oli mielestäni aavistuksen tylSä. Se ei oikein edennyt ja roolihahmojen ajoittainen turhautuminen vaikutti välillä turhankin samastuttavalta. Tarina alkoi oikeastaan perheen äidin toteamuksesta, ettei hän aio jäädä elämään elämäänsä keskelle tyhjyyttä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sama nainen oli samasta asiasta yhä samaa mieltä. Sukupolvenvaihdokset, joita tilan historiassa tapahtui oli kuvattu kekseliäästi ja hienosti. Periaatteessa kuuden ihmisen hommat oli hoidettu kolmella näyttelijällä, mutta siitä huolimatta tyylillä ja perustellusti, ei halvalla. House of Sandia ollaan kehuttu sen upeiSta maisemista ja kyllähän dyynien loputon ketju kauniilta näyttikin, vaikka ennen kauneutta mieleen tulikin luonnon mahtavuus pelottavassa mielessä. Elokuva oli maisemiensa takia hyvä muistutus siitä, kuinka pieniä me ihmiset loppujen lopuksi tällä, muka hallittavan kokoisella maapallolla olemme.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Globo FM, Rio de Janeiro

Viiniarvostelu: Coronas tempranillo (House of Sand)

TarkoitukSenamme oli alunperin käydä tutustumassa espanjalaiseen, ilotyttöjen välisestä ystävyydestä kertovaan elokuvaan, joten päädyimme viinivalinnassamme niin ikään espanjalaiseen, Torresin Coronas tempranillo -punaviiniin. Se, että espanjalainen elokuva vaihtuikin brasilialaiseen, ei vaikuttanut makuelämykseen, vaikka kokonaistunnelmaan sillä olikin selkeä vaikutus.

Tempranillo- ja Cabernet Sauvignon-rypäleistä valmistettu keskitäyteläinen, maustettu ja kevyesti vaniljainen viini kuuluu olemuksekseltaan jo ulkonäkönsäkin puolesta samaan sarjaan kuin Taide2000:n perinneviini Sangre de Toro. Coronas tempranillo on tosin olemukseltaan hivenen hontelompi ja vähemmän ronski. Se tuntuu ikäänkuin kävelevän verraten arvokkaasti korkokengissä. Viinin vaniljaisuus tulee läpi upealla tavalla ja sopivissa määrin. Coronas tempranilloa voisi kait verrata esimerkiksi Hangon kaupunkiin, joka ei tule etelän kaupungeista mieleen ensimmäisenä, mutta tekee vierailijalleen mukavan olon ja täyttää helposti kaikki kauniin kaupungin kriteerit.

House of sandin ja Coronas tempranillon yhdistäminen onnistui odotuksiin nähden yllättävänkin hyvin. Siinä missä valkokankaalla oli silminnähden kuumaa, piti myös viinin maku ja olemus huolen siitä, että mielikuva sen valmistusmaasta pysyi joksenkin trooppisuuteen taipuvaisena. Hieno yksityiskohta brasilialaisen elokuvan ja espanjalaisen viinin yhdistämisessä oli vitivalkoisen hiekan ja vaniljaisen maun kerrassaan mahtava yhteensopivuus. En tiedä miten joku erittäin kuiva ja erikoisen makuinen tai vissymäinen valkoviini olisi House of sandin seuralaisena toiminut, voisi kuvitella että hyvin, mutta tulee myös muistaa, että Coronas tempranillo ajoi asiansa vähintäänkin kehuttavalla tasolla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: The Crash - Pony Ride

Le petit lieutenant (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * *1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taitellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * *(kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka elokuvaa katsoi: Työuransa juuri perheuraan vaihtanut, itsevarmuutta huokuva nainen, joka kontrolloi ympärillään tapahtuvia asioita sellaisella vimmalla, ettei ole riippuvainen mistään tai kenestäkään. Katsoi elokuvan, koska on luonnollista käydä silloin tällöin elokuvissa. Ei muista elokuvan nimeä enää seuraavana päivänä, koska se ei ole elämässä niin tärkeää.
Oheisviini: J.P. Chenet blanc de blancs (arvio erillisenä)

Juuri opistosta valmistunut poliisi aloittaa toiveikkaana uransa pariisilaisessa rikospoliisin yksikössä, odottaen työltään sähinää ja pauketta. Todellisuus on kuitenkin aika paljon verkkaisempaa, ja silloinkin kun tapahtuu, niin kaikki käy aika nopeasti ja odottamatta. Ellei sitten laske satunnaista juoppojen kanssa painimista actioniksi.

Aika erikoinen elokuva. Se vaikutti kaikeSsa rauhallisuudessaan ja pysähtyneisyydessään nerokkaalta, mutta samanaikaisesti en ollut kuitenkaan varma, että oliko kysymys vaan tylsyydestä. Sitä istui penkillä ja toivoi, että lähtisipä nyt liikkeelle ja seuraavaksi koki tyytyväisyyttä siihen, kuinka paljon pelkällä läsnäololla voi kertoa. Jos asiaa ajattelee juonen potentiaalisuuden kannalta, on tietyllä tavalla harmi, ettei elokuvassa käytetty voimaa juuri lainkaan. Toisaalta taas oli hirvittävän rentouttavaa, ettei tarvinnut juosta. Sai vaan istua, katsella ja välillä vähän yllättyä.

Le petit lieutenantissa ihmisten väliset vuorovaikutukset olivat tyylikkäitä, uskottavia ja varttuneita. Kukin yksikön jäsenistä oli oma erilainen persoonansa, joiden kanssa tuli toimeen, kukin tavallaan. Yksittäisistä henkilöistä ehkä mielenkiintoisimmaksi osoittautui yksikön johtajana aloittaneen naisen rooli. Alussa varsin vieraalta vaikuttaneeseen henkilöön pääsi tutustumaan kuin varkain, pienin kunnioittavin askelin. Elokuvan päätteksi vaan huomasi hänen jäänen mieleen kaikkein läheisimpänä. Miespääosaa näytellyt Jalil Lespert suoriutui myös roolistaan kokemattomana, vähän jurona, mutta innokkaana poliisina hienosti. Mistään Muiden elämä -tasoisista suorituksista ei kuitenkaan ollut kyse.

Maisemien osalta elokuva oli ihan mukava ja tyylikäs, muttei matkakokemus. Pariisilaisilla maisemilla ei juurikaan haluttu herkutella, mikä aikaansai sen, että elokuvassa oli vilpittömän arkinen tunnelma. Ulkona oltiin silloin kun oli asiaa ulos. Ja onhan Pariisi joka tapauksessa sellainen kaupunki, että aikamoisen työn saa ohjaaja tehdä mikäli haluaa tyystin estää katsojien maisematunnelmoinnin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ Master Mix, Pariisi

Viiniarvostelu: J.P. Chenet Blanc de Blancs (La petit lieutenant)

Ranskalainen, ugni blanc ja colombard -rypäleiStä valmistettu, kuiva ja tuoksultaan hennon kukkaiseksi luokiteltu J.P. Chenet Blanc de Blancs oli jälleen yksi Taide2006 -projektin parhaista nostoista, mitä Alkon hyllyiltä ollaan suoritettu. Kerrassaan hieno viini. Maku on musiikkimaailmaan rinnastettuna ymmärrettävän klassinen, muttei kuitenkan ylvästelevä. Siis sellainen, joka toisi mieleen minkkiturkin ja yötä päivää palavat pihalamput. J.P. Chennet Blanc de Blancs nyökkää kevyesti ja hymähtää hieman. Se saattaa Ranskan maaseudulla loivasti kiemurtelevan asfaltoidun tien varteen, joka on kokoonsa nähden yllättävän rauhallinen. J.P. Chenet Blanc de Blancs on ehdottomasti Est! Est!! Est!!!:n kanssa yksi vuoden 2006 parhaista valkoviineistä.

Sellainenkin yhtäläisyys J.P. Chenet:llä ja Est! Est!! Est!!!:llä on, että molemmat joutuivat elokuvateatterissa hivenen väärään seuraan. Le petit lieutenant oli J.P. Chenetin seuralaisena kuin kolmivuotias Arttu möyryämässä joulukirkossa, kun toinen yrittää olla edes hetken harras. Ei elokuva nyt viinin luomaa tunnelmaa suoranaisesti rikkonut, mutta olihan se vähän sellaista ryhmähalin ehdottamista haistateleville tarkkailuluokkalaisille. Le petit lieutenant nousee siivilleen kuivalla, kirpeähköllä ranskalaiviinillä, jossa maistuu maaseutu tai tuulimylly.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: France Vivace, Pariisi

12:08 East of Bucharest (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Itä-Euroopan poliittisesta historiasta ja pahamaineisista hallitsijoista kiinnostunut noin nelikymppinen kalju mies, joka on käynyt jääkiekko-ottelussa viimeksi työpaikan vapaalipulla vuonna 1997.
Oheisviiniksi väittäisimme sopivan parhaiten elokuvan valmistusmaan kanssa täsmäävän Murfatlar Late Harvest Chardonnay -valkoviinin, jota tulkitaan makeaksi, pehmeäksi, persikkaiseksi ja jopa hunajaiseksi. Persikka on sävyltään, elokuvan tavoin, koomisuuteen taipuvainen, vaikka muutoin vakavastiotettava olisikin. Oleellista viinissä on myös sen ilme, jonka ei sovi olla turhan koreileva.

PaikalliSen tv-kanavan tuottaja-toimittajan ympärille rakentuva 12:08 East of Bucharest kertoo vallankumouksen vuosipäivästä, jota tv-kanavalla juhlistetaan ohjelmalla, johon tuottaja-toimittaja saa järjestettyä pari tuttavaansa muistelemaan kuudentoista vuoden takaisia tapahtumia ja pohtimaan, oliko vallankumouksellisia tapahtumia ylipäätään muualla kuin Bukarestissa.

En muista, milloin olisin saanut viimeksi nauraa yhtä paljon ja surkean huvittuneesti, kuin 12:08 East of Bucharestia katsoessani. Fiksu ja hauska elokuva, jossa sääkarttojen ei tarvitse kaatua tai toimittajan sanoa väärin sanaa muikku, jotta tv-ohjelmaa voisi tituleerata kaoottiseksi. Käsikirjoittaja Corneliu Porumboiu oli ymmärtänyt tämän asian mitä hienoimmalla tavalla, huumori on hillittyä, vähäeleistä ja tyylikästä. Tai ainakin itse koen, että mikäli vierailla on aikaa taitella keskusteluohjelman yhteydessä paperihattuja, ollaan aika syvällä, muttei liian syvällä. Maisemat 12:08 East Of Bucharestissa ovat uskomattomat... Melkeinpä jopa koko kuluvan vuoden upeimmat. Tv-studioita kohti ajavaa mersua kuvattaessa avautuu katsojalle Romania tavalla, jollaista olen monen muun elokuvan kohdalla osannut vain toivoa. Toinen maisemien osalta mykistävä yksityiskohta tulee elokuvan lopussa, kun aurinko alkaa laskea kaupungissa ja valot syttyvät, yksi toisensa jälkeen. Kokonaisuudessaan 12:08 East of Bucharest on kiistatta yksi tämän vuoden parhaista ja taiteellisimmista elokuvista.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MixFM, Bucharest

As tears go by (Q4)

Kokonaisarvio: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Mieleltään häiriintynyt mies, jonka etäisesti mylvintää muistuttava tauoton yskintä, sekä yksinpuhelu varastivat aika ajoin huomion itse elokuvalta.
Oheisviini: Est! Est!! Est!!!(Arvio erillisenä)

80-luvun Hongkongiin sijoittuva, väkivaltaisuuteen taipuva As tears go by kertoo kolmesta veljeksestä, heidän suvustaan ja suvun sisäisistä suhteista. Veljeksistä nuorin on harmiton, keskimmäisellä on ongelmien syntymistä edistävä lahja ja vanhimmalla vastuu syntyneiden ongelmien selvittämisestä.

Kokonaisuutena As tears go by vaikutti taiteellista silmää omaavan, riittävän monesti turpaansa ottaneen entisen nyrkkelijän hekuman kiteytykseltä. Pikkuveli aukoo turpaansa ja haastaa riitaa minkä riidan haastamiseltaan ehtii. Isoveli tulee enkelinä paikalle ja vetää kaikkia kiusaajia turpaan, jonka päälle laitetaan läski tummumaan ja piestään siihen asti, että on aika ottaa erä valssia. Jopa omissa maailmoissaan liidellyt vierustoverimmekin totesi itselleen: "Oho, helvetin rankkaa". Ei elokuvan pieksäntä mitenkään erityisen julmaa tai rumaa ollut, mutta paljon sitä oli.

Se, että As tears go by esitettiin Kino Engelissä ja se, että Wong Kar-wailta on tuotu Suomessa ennen tätä teosta valkokankaille paljon tuoreempia elokuvia, sai As tears go by:n näyttämään paljon taiteellisemmalta mitä se oikeasti ehkä olikaan. Voi olla, että jos ohjaaja olisi toiminut taiteijijanimellä Steven Seagal, en käsittelisi tätä kovinkaan taiteellisena... Pointtini on siinä, että ennakkosuhtautumisen takia äidillekin vastataan puhelimeen eri tavalla kuin poliisille ja Metallicaa pidetään yhä heavy-bändinä. Pelkistetysti ajateltuna As tears go by kuuluu sympaattisuutensa, rakeisuutensa ja nostalgiansa takia samaan kastiin kuin mikä tahansa Jean-Claude van Dammen nuoruusvuosien huvittava potkuleffa. Tosin juoni ei ollut yhtä korni, vaikka kornihko olikin.

Maisemista juontuvan ilmapiirinsä osalta As tears go by muistutti etäisesti Miami Vice -sarjaa, vaikka Hongkongissa oltiinkin. Ainakin itselläni kävi pariin otteseen mielessä, että miltäköhän Helsinki ja siihen aikaan ikäisemme ihmiset ovat elokuvaa tehtäessä näyttäneet.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: CR2 Ultimate 90,3, Hongkong

Viiniarvostelu: Est! Est!! Est!!! (As tears go by)

Koska hongkongilailaisia valkoviinejä ei ollut As tears go by -elokuvan ryhdittäjäksi saatavilla, päädyimme valinnassamme tällä kertaa Kiinan sijasta Italiaan, ja tavallaan kohtalaisen onnistuneestikin.

Rooma tai koko Lazion alue ei ole määrälliSesti, eikä laadullisesti kovinkaan maineikas viinintuottaja, mutta tästä huolimatta Est! Est!! Est!!! osoittautui kerrassaan oivalliseksi juomaksi. Trebbiano- ja malvasiarypäleistä valmistettu kuiva ja raikas viini miellytti sekä alkumakunsa, että ensimmäisen ja toisen jälkimakunsakin osalta niin vahvasti, että väittäisimme Est! Est!! Est!!!:n olevan tämän kesän parhaan valkoviinin. Alkumaun tulkitsimme pehmeäksi, myötäileväksi, kesäiseksi ja kevyesti riemuitsevaksi. Ensimmäinen jälkimaku oli ripeä ja välitön, toisesta jälkimausta jäi vahvimpana mieleen pehmeydeltään kesäkuiseen nurminiittyyn verratava kosketus. Kokonaisuudessa oli aistittavissa kohtalaisen voimakkaasti myös hyvänlaatuista kokemattomuutta.

Elokuvan ja viinin yhdistämisen osalta epäonnistuimme tällä kertaa aika rumasti. As tears go by:n räyhäkkyys ja Est! Est!! Est!!! -viinin lapsuksiin taipuvainen olemus olivat lähes yhtä sopiva pari kuin Susanna ja Christian. Tunnelma oli välillä viiniä juodessa sama kuin krapulaisella ristolla ruotsinlaivan lasten aamiaispöydässä. As tears go by tarvitsee teinin sijaan rinnalleen jotakin väkevää, jopa etovuuteen taipuvaista. Taskulämmin mansikkaviini tai auringon kuumentama lakkalikööri alkavat olla sitä kaliberia, että kehdataan ensimmäistä kertaa mainta ääneen sana sopusointu.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio Adige, Verona

Manslaughter (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Miljööt: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (kolme tähteä)
Stereotypiakatsoja: Valtion virassa istuva, jakkupukuun ja puiseviiviin vitseihin hiljalleen tottuva kolmikymppinen nainen, joka ei ole täysin varma onko vielä nuori vai aikuinen.
Oheisviiniksi suosittelemme valkoviinikaudesta huolimatta jotain voimakasta ja piiskaavaa punaviiniä. Yksi tällainen vaihtoehto voisi olla kalifornialainen, keskitäyteläinen Talus pinot noir 2004. Vaikka kyse on hyvästä viinistä, voi Talus pinot noirin tulkita halutessaan elokuvan tavoin kuristavaksi.

Poliittiseksi kannanotoksi tarkoitettu vandalismi saa järkyttävän lopun, kun yksi, tavallaan täysin sivullinen ihminen menettää tapahtumien jälkimainingeissa henkensä. Keitä kaikkia suru koskee, keitä syyllisyys, mitkä ovat tappajan oikeudet ja mitä seurauksia tapahtumalla on. Manslaughterissa kokonaisuus esitetään kriittisen lehtorin ja hänen entisen, asioihin vieläkin jyrkemmin suhtautuvan oppilaansa kautta.

Vaikka Manslaughterista pääSikin melko pian näytöksen jälkeen irti, oli se silti yksi vaikuttavimmista elokuvista minkä olen nähnyt. Kun suruviestin vihdoin ymmärtänyt nainen murtui, ei todellakaan muistanut olevansa elokuvateatterissa. Se oli kohtaus joka sattui. Elokuva oli kauttaaltaankin varsin tunnepitoinen ja voimakkaasti sisälleen kietova. Ei mukaansa tempaava, vaan nimenomaan sisälleen kietova. Hahmot kasvoivat kohtalaisen nopeasti niin tutuiksi ja läheisiksi, että välillä saattoi yllättyä henkilöiden, omasta mielstään luonteenvastaista käytöstä.

Elokuvan tärkein sanoma on moraali. Se sama moraali, joka pitää Iranin ydinohjelmaa niin tuomittavana, että länsimaiden painostus ohjelman lopettamiseksi tuntuu vähimmältä mitä voidaan tehdä, vaikka meillä itsellämme saisikin olla pilvin pimein niitä samoja ydinaseita, joita nyt pelkäämme iranilaisten tekevän. Ansaitseeko kaduille konepistooleita valmistavan asetehtailijan kuolla omasta tekeleestään ammuttuun luotiin? Manslaughter haastaa ajattelemaan tietyllä tavalla, mutta kääntääkin yht'äkkiä kelkkansa ja näyttää samaa totuutta täysin päinvastaisesta vinkkelistä.

Skandinaavisissa elokuvissa tapaa olla yleensä oma skandinaavinen tunnelmansa. Ruotsalaisleffoissa skandinaavisuus peittyy monesti ruotsalaiseen ilmapiiriin, suomalaisissa suomalaiseen, mutta norjalaiset ja tanskalaiset tekevät väkevästi skandinaavisuutta huokuvia elokuvia. Manslaughterissa on skandinaavisuuden lisäksi jostain syystä aistittavissa ripaus sitä samaa, jota löytyy saksalaisista dekkarisarjoista. Ketusta, Derrickistä ja muista matuloista. Oikeastaan en keksinyt tätä ennen kuin vasta loppukuvien kohdalla, mutta jälkeenpäin tajusin, että se samainen ilmapiiri olikin ollut kevyesti läsnä koko puolitoistatuntisen.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa oli: ANR Hit FM, Ålborg