Kino Engel oli sen verran ilmeinen valinta vuoden elokuvateatteriksi, että Taide2000 teki päätöksen olla jakamatta kyseistä titteliä enää tämän vuoden jälkeen, mikäli kilpailutilanne ei oleellisesti muutu. Kino Engel on jo hämyisten puitteidensa puolesta etulyöntiasemassa, mutta parhaan elokuvateatterin siitä tekee ohjelmisto, joka on Orionin ohjelmiston ohella ainoa, johon on uskallettu mahduttaa mitään vähääkään riskialtista.
Edesmenneestä Bio Citysta Maximin projektorin taakse siirtynyt Marja Järviö ansaitsee vuosikymmenen viimeisen Taide2000-erikoispalkinnon vanhanaikaisesta palvelualttiudestaan, sekä rakkaudestaan elokuvaa kohtaan. Järviö on kuluneen vuosikymmenen aikana osoittanut kykynsä nostaa elokuvista esiin pelkkien kehysten lisäksi myös seikkoja, joita voi aistia muuten kuin näkemällä. Hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ja hyviin taustatietoihin nojautuvien analyysiensä ansiosta monesta huonostakin elokuvasta on löytynyt joku mielenkiintoinen yksityiskohta.
Haimme Gomorran rinnalle viiniä, joka olisi olemukseltaan anteeksipyytelemättömän tylyä, mutta silti laadukasta ja hyvää. Erottajan Alkon myyjä kaivoi hyllystä Napolin liepeiltä tulleen Vesevo Fiano di Avellinon, ja osui nappiin. Viini osoittautui Gomorran rinnalle juuri sopivan ylimieliseksi, mutta silti niin loistavaksi, että se erottui edukseen myös omin avuin.
Vuoden 2009 näyttelijä:
Maria Heiskanen onnistui luomaan Ikuistetuissa hetkissä poikkeuksellisen vahvan ja aidon oloisen persoonallisuuden näyttelemäänsä hahmoon. Erityisen hienon suorituksesta teki se, että Heiskasen näyttelemä Maria Larsson oli verrattaen seesteinen ja hillitty henkilö. Heiskanen vaikutti kuitenkin olevan roolihahmossaan niin hyvin sisällä, että tuntui kuin hän olisi kyennyt välittämään tämän arkisimmatkin ajatukset katsojalle pelkällä läsnäolollaan.
Postia pappi Jaakobille oli kaikessa yksinkertaisuudessaan niin ylivoimaisen hieno elokuva, ettei Taide2000 voinut taiteellisesta painotuksestaan huolimatta olla palkitematta sitä vuoden parhaana elokuvana Taide2009-palkinnolla. Se on poikeuksellisen koskettava, herkkä, voimakas, persoonallinen ja aito. Postia pappi Jaakobille osaa kertoa kauniisti, mutta ilman yliammunnan häivähdystäkään sellaisen tarinan, jossa 99% maailman elokuvista olisi sortunut jonkin asteiseen siirappisuuteen. Klaus Härön teos on kuin Slayerin tai Misfitsin kappaleet parhaimmillaan. Siinä on juttu, joka riittää ammattitaitoisesti vedettynä sellaisenaan. Ilman suuria käänteitä, valtavia efektejä, mahtailua tai todistelua.



Toinen pieni kritiikin poikanen elokuvassa kohdistuu Coco Chanelin kädenjäljen esittämiseen. Tietenkin hänen työnsä hedelmistä voi nauttia marssimalla mihin tahansa muotiliikkeeseen, ja tottakai elokuva kertoo nimensä mukaisesti Chanelin ja Stravinskyn suhteesta, mutta siitä huolimatta Chanelin työn kuvaaminen olisi piristänyt ja rikastuttanut kokonaisuutta. Nyt sitä näytettiin juuri sen verran, että tuntui kuin ohjaaja olisi halunnut feidata koko asian, muttei nimen suuruuden takia olisi uskaltanut. 








Sappinesteet elokuva saa kiehumaan muutamasta eri syystä. Yksi suurimmista on oppilaiden asema koulussa. He saavat huomattavan paljon liikaa vastuuta ja luottamusta, ottaen huomioon kuinka huonosti he kykenevät ihmisraakileina annettua vastuuta kantamaan. Katsojana tekisi mieli puuttua peliin siinä vaiheessa, kun opettaja ei osaa olla aikuinen sellaisella hetkellä, jolloin tilanne sitä ehdottomasti vaatisi. Ehkä juuri tästä syystä Luokka on eniten jälkipuintia aiheuttanut elokuva tämän vuoden varrelta. Se taas kertoo siitä, että Perhonen lasikuvussa -tyylisesti pelkistetty elokuva on yksi voimakkaimmin tunteita herättänyt teos.



Entistä paremman Ikuistetuista hetkistä tekee se seikka, että hillittyä kokonaisuutta on saatu sävytettyä pienillä ja elokuvan henkeä vastaavilla yksityiskohdilla. Oivallinen esimerkki tällaisesta on näyttelijä Maria Heiskasen hymy. Hän väläyttää sitä juuri niin harvoin, ettei roolihahmo määrity sen mukaan, mutta kuitenkin sen verran usein, että hymyt jäävät elokuvasta mieleen. Tietynlaista lämpöä elokuvalle antaa myös stereotyyppistä ruotsalaiskäsitystä vastaan sotiva asetelma, jossa alkoholiongelmasta pahiten kärsivä ihminen ei olekaan suomalais-, vaan ruotsalaistaustainen. Erityisesti, kun suomalaistaustaisiakin olisi ollut tarjolla. Ikuistetut hetket onnistuu muutenkin nostamaan esiin ja ravistelemaan sellaisia asioita, jotka ovat päässeet unohtumaan monilta muilta paitsi niiltä, joita asiat kaikessa negatiivissävytteisyydessään koskee. Tasa-arvoisuuden parisuhteessa ja kaikenlaisen työn arvostamisen muun muassa. Lisäksi elokuvasta on mainittava sen hieno ja persoonallinen tapa antaa arvoa lämpimälle perhekeskeisyydelle, sopeutumiselle sekä anteeksiannolle.






