Jacob's Creek, chardonnay (The Fountain)

Jacob's Creek chardonnay 2006 oSoittautui oivalliseksi oheisviiniksi "lähteelle" kuten kuulin lippukassalla leikksästi sanottavan. Erityisesti elokuvan avaruudelliset kohtaukset ja viinin raikas kosketus tuntuivat löytäneen tiensä samalle penkkiriville. Viinissä saattoi tulkita sen verran etäisen häivähdyksen kanelia, ettei se koitunut raikkauden turmioksi, vaan ennemminkin alleviivasi olemuksellaan viinin kirkkaita ja säkenöivän oloisia sävyjä. Voi myös sanoa, että viini puhdisti elokuvan hivenen sottaista yleisilmettä ja teki näin ollen katselukokemuksesta mainittavasti mielekkäämmän. Oivallinen viinivalita tällä kertaa, suosittelemme ehdottomasti Jacob's Creekiä The Fountainin rinnalle.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: BBC1xtra

Little Miss Sunshine (Q2/07)

Luokitus: * * * (Hyvä elokuva)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Erityistä: Lämminhenkinen elokuva, joka seisoo vahvojen henkilöhahmojen varassa.

Oheisviinisuositus: JeanJean Merlot 2006

Little Miss Sunshine -elokuvaa tekisi mieli kutsua amerikkalaisen elokuvan uudeksi tulemiseksi. Kai nyt Amerikassa on tehty leffoja iät ja ajat - ja varsin hyviä sellaisia, mutta vaihtoehtoelokuvista on tyypillisesti puuttunut eurooppalaisille tuttu itseironia ja kotoisuus. LMS yhdistelee kuitenkin taidokkaasti ranskalaisen ja ruotsalaisen elokuvan meininkiä: vauhtia ja kommelluksia sydämellisessä tunnelmassa.

LMS:ssä on lyöty 1,5 tuntiin yhteen sopivasti hauskuutta ja herkkyyttä siten, että elokuvan päätyttyä katsojalla on hyvä olo. Lasten kauneuskisoille irvaillaan aiheellisesti eikä meno missään vaiheessa hyydy. Pääosassa olevan perheen henkilöhahmot on muovailtu niin värikkäiksi kuin vain voi, ja se toimii. Suosittelen!

Häiden jälkeen (Q2/07)

Luokitus: * * * * (Loistava elokuva)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * * * (Neljä tähteä)

Erityistä: Poikeuksellisen tunteikas ja inhimillinen elokuva, jonka juonesta ei kannata ottaa etukäteen hirveästi selvää.

Oheisviinisuositus: Afrikkalaista tai etelä-amerikkalaista, puolimakeaa ja kirpeähköä valkoviiniä, jossa on boolimainen olemus.

Vapaaehtoistyötä intialaisten katulasten kanssa tekevälle tanskalaismiehelle siunaantuu mahdollisuus pelastaa vararikon partaalla oleva orpokoti hankkimalla mittava summa rahaa vain yhdellä kädenpuristuksella kööpenhaminalaisen liikemiehen kanssa. Hän lähtee vastentahtoisesti Tanskaan ja päätyy siellä ollessaan kohteliaisuussyistä liikemiehen tyttären häihin. Häissä kuitenkin tapahtuu jotain, mikä vaikuttaa yhä enenevässä määrin miehen koko loppuelämään.

Ohjaaja Susanne Bier on löytänyt nerokkaan tavan kertoa ihmiSten ajatuksista kuvaamalla heidän silmiä tai suitaan, enkä tiedä tuntuiko elokuva juuri tämän takia niin samastuttavalta, koskettavalta ja aidolta. Juoni on runsas, muttei kuitenkaan yltäkylläinen ja vaikka tapahtumat ovatkin sanalla sanoen merkittäviä, ei inhimillisyys ole silti missään vaiheessa uhattuna. Jokaisessa hahmossa on omat vihattavat ja rakastettavat piirteensä, jokaisesta löytyy niin kovuuta kuin pienuuttakin ja oikeastaan lähes kaikille toivoisi tahoillaan pelkkää hyvää. Ja sehän elokuvaan kimurantin säväyksen tuokin, kun syntymäisilllän on tilanne, jossa joku näyttäisi joka tapauksessa häviävän. Elokuvan eduksi on laskettava myös sen loppukohtaus, joka ei suju ensiajatteluun verrattuna kaikkein odotetuimmalla tavalla, mutta jälkikäteen miettien se ehkä olikin juuri sitä.

Uusimmassa James Bondissa, Casino Royalessa roistoa näyttelevä Mads Mikkelsen pääsee eroon valtavirtaimagostaan oikeastaan jo alkumetreillä ja suoriutuu roolistaan kerrassaan upeasti. Myös Sidse Babett Knudsen ja Stine Fischer Christensen ansaitsevat yhtä suuren kiitoksen aidoista rooleistaan.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: L.O.C. - Inkarneret

Taide2000 siirtyy valkoviinikauteen

Alkavat olla päivät sen verran pitkiä ja ilma lämmin, että Taide2000:n on aika siirtää punaviinit syrjään syksyä odottamaan ja korkata kesäiset valkoviinit. Toivottavasti voimme tarjota lukijoillemme tänäkin kesänä joitain yhtä oivallisia löytöjä, kuin Est! Est!! Est!!!:n viime kesänä.

Tideland (Q2/07)

Luokitus: * * * (Elokuvana ei niin kaksinen)

Taiteellisuus: * * * * (Neljä tähteä)
Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Erityistä: Toistaiseksi jakson ehdottomasti taiteellisin elokuva.

Oheisviini: Viña Maipo Cabernet Sauvignon. Keskitäyteläinen, pehmeä ja herukkainen viini sopi Tidelandin seuraksi kelvollisesti. Parempaan lopputulokseen oltaisiin päästy, mikäli oheisviini olisi ollut sinkkisempää ja laihempaa. Täyteläisyyteen taipuva viini ja elokuva, jota hallitsee hiekka ja kuiva heinä, eivät olleet välttämättä ne ilmeisimmät toverukset.

Ala-asteikäisen tytön isä on Hectorin (Heikki Harma) näköinen rokkari, joka lähtee aina iltaisin tyttären steriloimilla neuloilla iltakävelyyn verrattavalle pienelle matkalle. Skitsofreenisen oloinen äiti syö puolestaan laatikoittain suklaapatukoita ja rähjää ja rutistaa tyttöään vuoroin. Selkeälinjaisen arjen katkaisee yllätysmatka mummolaan, jossa tytär tutustuu uusiin, yhä oudompiin ihmisiin.

Kuten sanottua, Tideland on toiStaiseksi kevätkvarttaalin taiteellisin elokuva. Sen ongelma on vaan se, että taiteellisuutta tunnuttiin haetun hivenen liian agressiivisesti, jonka seurauksena sen outous ilmeni aavistuksen väkinäisenä. Tuntui kuin käsikirjoituksen valmistumisen takeeksi oltaisiin käytetty päihteitä, mutta totaalisen mielen vapautumisen sijaan olisikin uneen ilmestynyt käsikirjoituksen näköinen peikko kummittelemaan valmistumattomudellaan. Se on kuitenkin pakko myöntää, että hyvin etäisesti The Propositionin näköinen elokuva sisälsi kaikki ne taiteelliset elementit, joita vain etsiä osasi, eli sikäli kyseessä on puhdas taide-elokuva. Kokonaisuutena Tideland oli aavistuksen puuduttava ja vieras, eikä sen sisällä oikein jaksanut pysyä vaikka kyennyt olisikin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: B96, Minneapolis, USA

Alpha dog (Q2/07)

Kokonaisarvio: * * * * * (Viisi Tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi thteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Elokuva vaikuttaa jostain syystä erityisen voimakkaasti tunteisiin.

Oheisviiniksi suosittelemme californialaista Paul Massonia. (Valkoviinikausi lienee käynnissä jo 20.4.)

Muutaman kaverukSen jetset-porukka elää juuri sitä elämää, mistä 50 Centiä ja muita the gameja ja heidän bikinichick-musavideoitaan varauksetta ihailevat teinipojat haaveilevat. Pätäkkää piisaa, eikä vastentahtoisia velvollisuuksia ole oikeastaan mihinkään suuntaan. Päivisin notkutaan takapihan uimaltaalla, pelataan pleikkaa, pössytellään ja käyttäydytään kuten kaupunginosan kuninkaallisten odotetaankin käyttäytyvän. Tämä arvokas asema on saavutettu välittämällä mietoja huumeita kotikulmien kavereille. Välillä porukka käy uhoamassa ja kovistelemassa velallisia, mutta eräällä kerralla vastassa onkin kaveri, jonka ei tarvitse spekuloida sillä, minkälaista jälkeä pistooli tekee. Alpha dog kuvaa oivallisesti pelon, järjen ja ylpeyden välistä älytöntä taistelua.

Viime vuonna arkailin Muiden elämä-elokuvan kanssa suotta, enkä antanut sille kuin neljä ja puoli tähteä, ikäänkuin varmuuden ja mahdollisten tulossa olevien amelieiden vuoksi. Nyt luotan siihen, että jos elokuva varastaa ajatuksia vielä 12 tuntia päättymisensä jälkeen, se ansaitsee viisi tähteä. Sääli vaan ettei elokuva ole tämän taiteellisempi. Se menee taiteellisuudessaan suurinpiirtein samaan kastiin kuin Quentin Tarantinon leffat.

Alpha dogin erinomaisuus piilee sen hivenen kyynisessä tavassa esitellä pinnallista badmotherfucker-elämää. Sitä kuvataan nimittäin juuri sen verran makeana, että se alkaa olla kuin yksi lusikallinen liikaa sokeria. Jätkät istuu kotona ja soittelee toisilleen sen aikaa suuta, että tulee kiire lähteä jonnekin toisaalle tappamaan aikaa. Räjähdysalttius on lintukotomaisessa ympäristössä alati läsnä pelkästään sen takia, että poikaporukan seikkailunhalu ajaa heitä tekemään jotain sellaista, josta voisi seurata jotain actionia. He elävät vähän kuin siinä valheellisessa todellisuudessa, että maailma olisi vain heitä varten, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Elokuvan ehkä koomisin kohta on, kun joukkio katsoo musavideoita ja arvostelee rap-tähtien aseenheiluttelua tajuamatta, kuinka vähäisiä ja merkityksettömiä he itse rikollisessa maailmassa tosiasiassa ovat. Kyllähän poikia tässäkin elokuvassa voi kokea näpäytettävän, mutta sitä ei alleviivata niin voimakkaasti, että voisi olla täysin varma heidän itsensä ymmärtänen tapahtunutta. Ja oikeastaan juuri se, ettei tämä samainen porukka tajua maailman lainalaisuuksia, tekee siitä siitä niin pelottavan. Heitä voisi verrata vaikka Heinojen nuoriin surmaajiin, joiden en usko sittenkään ihan tarkkaan tienneen mitä olivat tekemässä. Yllyttävä kaveriporukka, päihteet, testosteroni, keskeneräinen käsitys omasta paikasta maailmassa sekä kiinnostus ja tietämättömyys siitä, mitä mistäkin seuraa ovat haudutettuna vaarallinen yhdistelmä, ja siitä tämä tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo pelottavan aidosti. Välillä teki mieli heittää vaikka tölkillä valkokangasta ja huutaa henkilöille, että miettisivät järjellään vielä kertaalleen. En tosin tiedä kuinka paljon elokuvan vaikuttavuudeessa merkitsi omalla kohdallani se, että kaikkein kovimman kohtalon kokenut henkilö oli kuin ilmetty pikkuveljeni.

Elokuvaa ovat tähdittämässä muiden muassa ok roolin perheenäitinä tekevä Sharon Stone ja Bruce Willis, joka on haitaksi tälle elokuvalle. Ymmärrän, että kun hänen nimensä komeilee mainosjulisteessa, on lehtereillä varmasti melkoinen määrä sellaisia silmäpareja, jotka eivät ilman häntä Alpha dogista kiinnostuisi. Brucen ongelma on vaan se, että hänen ympärillään on niin voimakas supersankariaura ja pilke silmäkulmassa, että joka ainoa kerta kun Willisin naama näkyy kankaalla, potkaistaan katsoja elokuvan syövereistä pariksi minutiksi todellisuuteen - se on huono asia. Arvostan Bruce Willisiä, mutta tässä elokuvassa hän on erittäin väärässä paikassa. Tämä käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa kun isää näyttelevän Brucen vastapainoksi näytetään erään toisen pojan äidin dokumenttimäinen puheenvuoro. Kolmas promonaama, Justin Timberlake sen sijaan istuu elokuvaan hyvin, eikä hänen näyttelijäntyössäänkään ole moitteen sijaa. Hän on erittäin hyvä ja uskottava siinä missä elokuvan varsinaiset näyttelijätkin. Yksi asia joka jäi elokuvan jälkeen kiinnostamaan, on se, minkälainen leffa tämä olisi ollut jos se oltaisiin kuvattu vaikka Berliinissä, Lontoossa tai Napolissa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: 106KMEL, San Francisco

Muutama päivä syyskuussa (Q2/07)

Luokitus: * * * (Vaihtoehto vaihtoehtoelokuvien ystäville)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Juonen sitominen syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumiin toi elokuvalle ihan uutta uskottavuutta omassa sarjassaan.

Oheisviiniksi suosittelemme Venetsian visiitistä huolimatta ranskalaista terävyyttä.

Vakoilualalla työSkentelevä nainen saapuu ranskalaiselle maatalolle noutamaan hanhia kasvattavaa nuorikkoa tapaamaan kymmenen vuotta sitten Yhdysvaltoihin agentin hommien takia kadonnutta isäänsä. Tapaaminen on kuitenkin sikäli hankala järjestää, ettei isäänsä pettyneeltä tytöltä jaksa oikein löytyä energiaa sen suurempiin etsintäponnisteluihin, ja isä on taasen muutamankin pistoolia mukanaan kantavan tahon agressiivisesti hakevassa tähtäimessä. Jahdin syynä on isän muutamaan otteeseen käyttämä omituinen ajatus siitä, että lähipäivinä tulisi tapahtumaan jotakin koko maailmaa ravistelevaa. Tuolloin elettiin siis syyskuun alkupäiviä vuonna 2001.

Periaatteessa Muutama päivä syyskuussa täyttää kaikki perinteisen agenttitrillerin piirteet. Tässä vaan ei olla päästy tai välttämättä edes haluttu mennä kuvaamaan CIA:n ja FBI:n oikeisiin päämajoihin tai muihinkaan todellisiin toimipisteisiin. On hämäriä hallituksen pukumiehiä, kalmaa huokuvia pikkuhotelleja, pimeässä huoneessa odottelevia äveriäitä ja öljyn päälle ymmärtävän oloisia kireitä tyyppejä. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän elokuvan muista lajitovereistaan, on sen eurooppalaisuus sekä mielikuvituksen ja todellisuuden sopiva suhde. Syyskuun yhdestoista ei sido tapahtumia, mutta päivämäärät pysyvät silti alitajuiseti mielessä. Tarina ei rynni raivon vallassa eteenpäin autojen räjähdellessä ja sivullisten kuollessa, vaan juoni etenee välillä jopa häivähdyksen liian hissuksiin. Se missä puhtaan yhdysvaltalaisissa kanssateoksissa roolihahmojen identiteettiä kuvataan monesti heidän kantamillaan aseilla, on pistoolien personoiva vaikutus tällä kertaa teennäisempi.

Maisemiensa puolesta Muutama päivä syyskuussa olisi voinut olla hivenen puhuttelevampi ja persoonallisempi, varsinkin Venetsian osalta. Pariisissa onneksi vältyttiin hyvästä pohjustuksesta huolimatta kuvalta, jossa aurinko laskee Seinen tuolle puolen piirtäen Eiffel-tornin mustan siluetin punertavalle taivaalle haitarin soidessa. Yhtenä hyvänä seikkana elokuvasta on pakko mainita, että ranskalaiset puhuvat keskenään ranskaa ja yhdysvaltalaisille murteista englantia. Uuden manteren väki osaa puolestaan hapuilla aika todenoloisesti muutaman sanan viineistä paikallisella kielellä... Ja nyt tuli mieleen yksi huomiotava seikka lisää; kritiikki. Kun hapan tytär kertoo vihaavansa kaikkia jenkkejä ja perustelee väittämänsä, pakottaa tilanne tarkistamaan hiukan omiakin asenteita.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris

Goyan aaveet (Q2/07)

Luokitus: * * (Odotukset ylittävä)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Herättää pelonsekaisen kiinnostuksen oman kirkon historiaa kohtaan.

Oheisviiniksi kelpaa verenvuodatuksen nimissä vain Sangre de Toro. Uskon sen olevan jopa oivallista oheisviiniä.

Goyan aaveet kertoo varsin koruttomasti ja voimakkaasti kirkon kyseenalaisen suuresta vallasta. Elokuva ei pyöri nimestään huolimatta kovinkaan voimakkaasti itse Francisco Goyan elämän ympärillä, vaan kaoottista maailmanmenoa ennemminkin tarkastellaan voittopuolisesti hänen kauttaan. Huomioitavaa on myös se, että elokuvassa kaikki, niin espanjalaiset, italialaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat poikkeuksellisen puhdasta englantia.

Edith Piaf - Pariisin varpunen (Q2/07)

Luokitus: * * (ihan nähtävä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Suosittelemme elokuvaa niille, joille Edith Piaf on merkittävä henkilö.

Oheisviiniksi suosittelemme, ranskalaisissa viineissä yleensäkin aistittavaa, kovuutta korostavaa punaviintä. Hienoinen koppavuuskaan ei ole viinissä pahasta.

Täytyy noStaa tälle elokuvalle siinä mielessä hattua, että se kertoi Edith Piafista sillä tavoin rehellisellä otteella, ettei se vain ylistänyt nerokasta taiteilijaa ja halunnut piilotella monien elämänkertaelokuvien tapaan päähenkilönsä oikukasta ja itsetietoista puolta. Persoonan haastavuus nostettiin varsin selkeästi esille, mutta siitä huolimatta kokonaisuus jäi mieleen Piafia kunnioittavana. Ja ehkäpä juuri aidosti kunnioittavana, sillä tottahan jokainen meistä on omanlaisensa yhdistelmä niin hyviä kuin huonojakin piirteitä. Edith Piaf muistuttaa katsojia myös perinteisestä tavasta poiketen ystävien tärkeydestä, mikä on yhtälailla ylväs ratkaisu kuin sekin, ettei kuolinvuoteella ole todellisuudessa mahdollisuutta sanoa kaikille läheisille kaikkea sitä, mikä on joskus jäänyt sanomatta.

Elämänkertana Edith Piaf - Pariisin varpunen on rehellisyyttä lukunottamatta kokolailla keskiverto, ehkä jopa aavistuksen mitäänsanomaton elokuva. En toivonut mitään älytöntä revittelyä, mutta itse tarinan värikkyyteen nähden oli ulosanti kyllä aavistuksen köyhää. Mutta kuten sanottua, on Pariisin varpunen varmasti suuri ja tärkeä elokuva niille, joille laulajatar merkitsee henkilökohtaisella tasolla. Yhtenä iltana kerroin toverilleni bussimatkalla kovista odotuksista, joita olin tälle elokuvalle asettanut. Kun onnikasta jäätyäni kävelin kohti kotia, alkoi takaani kuulua hiki hatussa kiirehtivän vanhemman rouvashenkilön puuskutuksen sekaista pahoittelua. Hiljalleen valkeni, että hän oli äärimmäisen pahoillaan ensinnäkin siitä, että tuppasi näin vieraiden ihmisten puheille ja toisekseen siitä, että oli salaa kuunnellut toisten keskustelua. Kiinnostus oli kuitenkin vienyt sisäisessä taistelussa voiton ja hän janosi tietää mitä puhuimme elokuvista ja Edith Piafista. Rouva vaikutti silminnähden tyytyväiseltä kuultuaan mistä oli kysymys ja kertoi haikeutta äänessään saaneensa kunnian päästä Piafin konserttiin Pariisiin silloin, kun se vielä oli mahdollista. Se, mitä siis uskon, on se, että tälle rouvalle elokuva on varmasti viiden tähden mestariteos.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: France Vivace ja Skyrock, Paris

Q1/07:n päätös ja talvikvarttaalin elokuva

Istuin eilen Suomenlinnan lautaSsa ja kuuntelin kuinka jäät hakkasivat verkkaisesti matkanneen aluksen pohjaa ja kylkiä. Vaikka talvi onkin nyt kylmimmillään ja jäät paksuimmillaan, on ilmassa silti selvästi kevättä. Jos ei muuten, niin ainakin tietoisuus siitä että jäät tulevat häviämään yhtä nopeasti kuin ne satama-altaaseen ilmestyivätkin, saavat odottamaan jo kovasti seuraavaa vuodenaikaa. Myös Taide2000:n vuoden 2007 ensimmäinen, talvikvarttaali (Q1/07) hujahti ohi odotetun nopeasti. On taasen aika valita kuluneen kolmen kuukauden jaksolta paras elokuva eli kvarttalin elokuva.

Taide2000:n aiemmista valinnoista on tässä kohtaa mainittava tyytyväisenä se, että vastikään parhaanana dokumenttielokuvana Oscarilla palkittu Al Goren Epämiellyttävä totuuus valittiin aikoinaan Taide2006-projektin suvikvarttaalin (Q3) elokuvaksi. Myös kovasti ylistämämme, muun muassa vuoden 2006 parhaasta näyttelijästä palkitsemamme ja vahvasti vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuvatittelistä kilpaillut Muiden elämä palkittin Oscarilla parhaana vieraskielisenä elokuvana. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joko Oscarit ovat tulleet lähemmäksi syvällistä elokuvaa tai sitten Taide2000:n käsitys syvällisistä elokuvista on tahattomasti muovautunut merkittävän valtavirtaiseksi. Itse uskomme trendin olevan tällä haavaa sellaisen, että on kiva tykätä vähän haastavammista elokuvista. Nauttikaamme siis siksi, kunnes valtavirtaelokuvan kelkka kääntyy taasen itselleen ominaisempaan suuntaan.

Haastajat ja elokuvallinen tila

Kvarttaalin elokuvan tittelistä kilpaili tällä kertaa ehkä monipuolisempi kirjo kuin kertaakaan aiemmin. Niin omituiselta kuin se vaikuttaakin, oli Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi yksi niistä elokuvista, jota olisi ilman valtavirtaista olemusta voinut hyvinkin kuvitella jakson parhaaksi teokseksi. Elokuvan hyvyys perustuu kertakaikkisen upeisiin yksittäiskuviin ja siihen, että joissain kohdin juonta kuljetettiin äärimmäisen tyylikkäästi eteenpäin vain vilautamalla jotain kuvia. Myös Pianistin sivunkääntäjällä olisi voinut olla huonommassa kvarttaalissa mahdollisuus titteliin. Yhdysvaltalaisista elokuvista on ehdottomasti suositeltava kahta hyvää, vaikkeivät varsinaisia taide-elokuvia olekaan. Veritimantti kysyy suvaitsevaisuutta, sillä pääosaa näyttelee Leonardo di Caprio. Tarina on kuitenkin varsin viisas, sivistävä ja ajatuksia herättävä. Se kuvaa aika koruttomasti sitä raakuutta, jota muiden muassa sierra leonelaiset ovat joutuneet timanttien ja ihmisten ahneuden vuoksi kokemaan. Toinen erityisen hieno piirre on se, että tässä elokuvassa on ollut rohkeutta kuvata yhdysvaltalaista päähenkilöä erittäin kus*päisenä hahmona ja se on näkemyksemme mukaan askel eteenpäin. Kaikkein vahvin haastaja kvarttaalin elokuvaksi valitulle teokselle oli kuitenkin Robert "Bobby" Kennedystä ja Ambassador-hotellin elämästä ja vieraista kertova Bobby. Itsekriittinen poliittinen ilmapiiri, ihmisten erehtyväisyys ja inhimillisyys, yllättävien näyttelijöiden kuten Sharon Stonen ja Aston Kutcherin yllättävän erilaiset ja varsinkin Stonen särkyvä rooli tekivät vaikutuksen. Bobbyn vahvuus oli myös se, että silmäkulmassa näkyi pieni pilke, eikä siinä oltu yritetty liikaa.

Talvikvarttalin elokuva: Hetki lyö

Vuoden 2007 talvikvarttaalin(Q1) elokuva on Kim Ki-dukin Hetki lyö. Kauneusleikkauksiin varoittavasti, muttei liian valistavasti tai paasaavasti suhtautuva elokuva on raskaasta aihestaan, vetoavasta tunnelmastaan ja oksettavan yksityiskohtaisista kuvistaan huolimatta pirteä ja hivenen vekkulimainen tuotos. Siinä on mukana sitä 2000-luvun alkupuolen taidesäväystä, mikä on oikeastaan kaikista muista kuin "honkkarileffoista" jo poistunut. Ei kuuden vuoden takainen aikakausi tässäkään totaalisen läsnä ole, mutta sävyjä siitä on aistittavissa muun muassa näyttelijäntyössä. Aiheena pidimme kauneusleikkauksia sikäli hyvänä, että se ei ole ollut sitten tsunamin, pääministerin seuraelämän ja ilmastonmuutoksen enää kovinkaan mediaseksikäs, mikä saattaa tosin olla nuorison terveyttä ajatellen pelkästään hyvä asia. Mutta sanottakoon näin, että mikäli ulkonäköönsä tyytymättömän nuoren ensikosketus kauneusleikkaukseen on Hetki lyö, niin ensivaikutelma lienee oikeanlaisella pohjalla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ Hit, Pariisi