Taiteellisuus: * * (Kaksi thteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Erityistä: Elokuva vaikuttaa jostain syystä erityisen voimakkaasti tunteisiin.
Oheisviiniksi suosittelemme californialaista Paul Massonia. (Valkoviinikausi lienee käynnissä jo 20.4.)
Muutaman kaverukSen jetset-porukka elää juuri sitä elämää, mistä 50 Centiä ja muita the gameja ja heidän bikinichick-musavideoitaan varauksetta ihailevat teinipojat haaveilevat. Pätäkkää piisaa, eikä vastentahtoisia velvollisuuksia ole oikeastaan mihinkään suuntaan. Päivisin notkutaan takapihan uimaltaalla, pelataan pleikkaa, pössytellään ja käyttäydytään kuten kaupunginosan kuninkaallisten odotetaankin käyttäytyvän. Tämä arvokas asema on saavutettu välittämällä mietoja huumeita kotikulmien kavereille. Välillä porukka käy uhoamassa ja kovistelemassa velallisia, mutta eräällä kerralla vastassa onkin kaveri, jonka ei tarvitse spekuloida sillä, minkälaista jälkeä pistooli tekee. Alpha dog kuvaa oivallisesti pelon, järjen ja ylpeyden välistä älytöntä taistelua.Viime vuonna arkailin Muiden elämä-elokuvan kanssa suotta, enkä antanut sille kuin neljä ja puoli tähteä, ikäänkuin varmuuden ja mahdollisten tulossa olevien amelieiden vuoksi. Nyt luotan siihen, että jos elokuva varastaa ajatuksia vielä 12 tuntia päättymisensä jälkeen, se ansaitsee viisi tähteä. Sääli vaan ettei elokuva ole tämän taiteellisempi. Se menee taiteellisuudessaan suurinpiirtein samaan kastiin kuin Quentin Tarantinon leffat.
Alpha dogin erinomaisuus piilee sen hivenen kyynisessä tavassa esitellä pinnallista badmotherfucker-elämää. Sitä kuvataan nimittäin juuri sen verran makeana, että se alkaa olla kuin yksi lusikallinen liikaa sokeria. Jätkät istuu kotona ja soittelee toisilleen sen aikaa suuta, että tulee kiire lähteä jonnekin toisaalle tappamaan aikaa. Räjähdysalttius on lintukotomaisessa ympäristössä alati läsnä pelkästään sen takia, että poikaporukan seikkailunhalu ajaa heitä tekemään jotain sellaista, josta voisi seurata jotain actionia. He elävät vähän kuin siinä valheellisessa todellisuudessa, että maailma olisi vain heitä varten, eikä mikään pysäyttäisi heitä. Elokuvan ehkä koomisin kohta on, kun joukkio katsoo musavideoita ja arvostelee rap-tähtien aseenheiluttelua tajuamatta, kuinka vähäisiä ja merkityksettömiä he itse rikollisessa maailmassa tosiasiassa ovat. Kyllähän poikia tässäkin elokuvassa voi kokea näpäytettävän, mutta sitä ei alleviivata niin voimakkaasti, että voisi olla täysin varma heidän itsensä ymmärtänen tapahtunutta. Ja oikeastaan juuri se, ettei tämä samainen porukka tajua maailman lainalaisuuksia, tekee siitä siitä niin pelottavan. Heitä voisi verrata vaikka Heinojen nuoriin surmaajiin, joiden en usko sittenkään ihan tarkkaan tienneen mitä olivat tekemässä. Yllyttävä kaveriporukka, päihteet, testosteroni, keskeneräinen käsitys omasta paikasta maailmassa sekä kiinnostus ja tietämättömyys siitä, mitä mistäkin seuraa ovat haudutettuna vaarallinen yhdistelmä, ja siitä tämä tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo pelottavan aidosti. Välillä teki mieli heittää vaikka tölkillä valkokangasta ja huutaa henkilöille, että miettisivät järjellään vielä kertaalleen. En tosin tiedä kuinka paljon elokuvan vaikuttavuudeessa merkitsi omalla kohdallani se, että kaikkein kovimman kohtalon kokenut henkilö oli kuin ilmetty pikkuveljeni.Elokuvaa ovat tähdittämässä muiden muassa ok roolin perheenäitinä tekevä Sharon Stone ja Bruce Willis, joka on haitaksi tälle elokuvalle. Ymmärrän, että kun hänen nimensä komeilee mainosjulisteessa, on lehtereillä varmasti melkoinen määrä sellaisia 
silmäpareja, jotka eivät ilman häntä Alpha dogista kiinnostuisi. Brucen ongelma on vaan se, että hänen ympärillään on niin voimakas supersankariaura ja pilke silmäkulmassa, että joka ainoa kerta kun Willisin naama näkyy kankaalla, potkaistaan katsoja elokuvan syövereistä pariksi minutiksi todellisuuteen - se on huono asia. Arvostan Bruce Willisiä, mutta tässä elokuvassa hän on erittäin väärässä paikassa. Tämä käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa kun isää näyttelevän Brucen vastapainoksi näytetään erään toisen pojan äidin dokumenttimäinen puheenvuoro. Kolmas promonaama, Justin Timberlake sen sijaan istuu elokuvaan hyvin, eikä hänen näyttelijäntyössäänkään ole moitteen sijaa. Hän on erittäin hyvä ja uskottava siinä missä elokuvan varsinaiset näyttelijätkin. Yksi asia joka jäi elokuvan jälkeen kiinnostamaan, on se, minkälainen leffa tämä olisi ollut jos se oltaisiin kuvattu vaikka Berliinissä, Lontoossa tai Napolissa.
silmäpareja, jotka eivät ilman häntä Alpha dogista kiinnostuisi. Brucen ongelma on vaan se, että hänen ympärillään on niin voimakas supersankariaura ja pilke silmäkulmassa, että joka ainoa kerta kun Willisin naama näkyy kankaalla, potkaistaan katsoja elokuvan syövereistä pariksi minutiksi todellisuuteen - se on huono asia. Arvostan Bruce Willisiä, mutta tässä elokuvassa hän on erittäin väärässä paikassa. Tämä käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa kun isää näyttelevän Brucen vastapainoksi näytetään erään toisen pojan äidin dokumenttimäinen puheenvuoro. Kolmas promonaama, Justin Timberlake sen sijaan istuu elokuvaan hyvin, eikä hänen näyttelijäntyössäänkään ole moitteen sijaa. Hän on erittäin hyvä ja uskottava siinä missä elokuvan varsinaiset näyttelijätkin. Yksi asia joka jäi elokuvan jälkeen kiinnostamaan, on se, minkälainen leffa tämä olisi ollut jos se oltaisiin kuvattu vaikka Berliinissä, Lontoossa tai Napolissa.Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: 106KMEL, San Francisco
