Muutama päivä syyskuussa (Q2/07)

Luokitus: * * * (Vaihtoehto vaihtoehtoelokuvien ystäville)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Juonen sitominen syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumiin toi elokuvalle ihan uutta uskottavuutta omassa sarjassaan.

Oheisviiniksi suosittelemme Venetsian visiitistä huolimatta ranskalaista terävyyttä.

Vakoilualalla työSkentelevä nainen saapuu ranskalaiselle maatalolle noutamaan hanhia kasvattavaa nuorikkoa tapaamaan kymmenen vuotta sitten Yhdysvaltoihin agentin hommien takia kadonnutta isäänsä. Tapaaminen on kuitenkin sikäli hankala järjestää, ettei isäänsä pettyneeltä tytöltä jaksa oikein löytyä energiaa sen suurempiin etsintäponnisteluihin, ja isä on taasen muutamankin pistoolia mukanaan kantavan tahon agressiivisesti hakevassa tähtäimessä. Jahdin syynä on isän muutamaan otteeseen käyttämä omituinen ajatus siitä, että lähipäivinä tulisi tapahtumaan jotakin koko maailmaa ravistelevaa. Tuolloin elettiin siis syyskuun alkupäiviä vuonna 2001.

Periaatteessa Muutama päivä syyskuussa täyttää kaikki perinteisen agenttitrillerin piirteet. Tässä vaan ei olla päästy tai välttämättä edes haluttu mennä kuvaamaan CIA:n ja FBI:n oikeisiin päämajoihin tai muihinkaan todellisiin toimipisteisiin. On hämäriä hallituksen pukumiehiä, kalmaa huokuvia pikkuhotelleja, pimeässä huoneessa odottelevia äveriäitä ja öljyn päälle ymmärtävän oloisia kireitä tyyppejä. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän elokuvan muista lajitovereistaan, on sen eurooppalaisuus sekä mielikuvituksen ja todellisuuden sopiva suhde. Syyskuun yhdestoista ei sido tapahtumia, mutta päivämäärät pysyvät silti alitajuiseti mielessä. Tarina ei rynni raivon vallassa eteenpäin autojen räjähdellessä ja sivullisten kuollessa, vaan juoni etenee välillä jopa häivähdyksen liian hissuksiin. Se missä puhtaan yhdysvaltalaisissa kanssateoksissa roolihahmojen identiteettiä kuvataan monesti heidän kantamillaan aseilla, on pistoolien personoiva vaikutus tällä kertaa teennäisempi.

Maisemiensa puolesta Muutama päivä syyskuussa olisi voinut olla hivenen puhuttelevampi ja persoonallisempi, varsinkin Venetsian osalta. Pariisissa onneksi vältyttiin hyvästä pohjustuksesta huolimatta kuvalta, jossa aurinko laskee Seinen tuolle puolen piirtäen Eiffel-tornin mustan siluetin punertavalle taivaalle haitarin soidessa. Yhtenä hyvänä seikkana elokuvasta on pakko mainita, että ranskalaiset puhuvat keskenään ranskaa ja yhdysvaltalaisille murteista englantia. Uuden manteren väki osaa puolestaan hapuilla aika todenoloisesti muutaman sanan viineistä paikallisella kielellä... Ja nyt tuli mieleen yksi huomiotava seikka lisää; kritiikki. Kun hapan tytär kertoo vihaavansa kaikkia jenkkejä ja perustelee väittämänsä, pakottaa tilanne tarkistamaan hiukan omiakin asenteita.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris

Goyan aaveet (Q2/07)

Luokitus: * * (Odotukset ylittävä)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Herättää pelonsekaisen kiinnostuksen oman kirkon historiaa kohtaan.

Oheisviiniksi kelpaa verenvuodatuksen nimissä vain Sangre de Toro. Uskon sen olevan jopa oivallista oheisviiniä.

Goyan aaveet kertoo varsin koruttomasti ja voimakkaasti kirkon kyseenalaisen suuresta vallasta. Elokuva ei pyöri nimestään huolimatta kovinkaan voimakkaasti itse Francisco Goyan elämän ympärillä, vaan kaoottista maailmanmenoa ennemminkin tarkastellaan voittopuolisesti hänen kauttaan. Huomioitavaa on myös se, että elokuvassa kaikki, niin espanjalaiset, italialaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat poikkeuksellisen puhdasta englantia.

Edith Piaf - Pariisin varpunen (Q2/07)

Luokitus: * * (ihan nähtävä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Suosittelemme elokuvaa niille, joille Edith Piaf on merkittävä henkilö.

Oheisviiniksi suosittelemme, ranskalaisissa viineissä yleensäkin aistittavaa, kovuutta korostavaa punaviintä. Hienoinen koppavuuskaan ei ole viinissä pahasta.

Täytyy noStaa tälle elokuvalle siinä mielessä hattua, että se kertoi Edith Piafista sillä tavoin rehellisellä otteella, ettei se vain ylistänyt nerokasta taiteilijaa ja halunnut piilotella monien elämänkertaelokuvien tapaan päähenkilönsä oikukasta ja itsetietoista puolta. Persoonan haastavuus nostettiin varsin selkeästi esille, mutta siitä huolimatta kokonaisuus jäi mieleen Piafia kunnioittavana. Ja ehkäpä juuri aidosti kunnioittavana, sillä tottahan jokainen meistä on omanlaisensa yhdistelmä niin hyviä kuin huonojakin piirteitä. Edith Piaf muistuttaa katsojia myös perinteisestä tavasta poiketen ystävien tärkeydestä, mikä on yhtälailla ylväs ratkaisu kuin sekin, ettei kuolinvuoteella ole todellisuudessa mahdollisuutta sanoa kaikille läheisille kaikkea sitä, mikä on joskus jäänyt sanomatta.

Elämänkertana Edith Piaf - Pariisin varpunen on rehellisyyttä lukunottamatta kokolailla keskiverto, ehkä jopa aavistuksen mitäänsanomaton elokuva. En toivonut mitään älytöntä revittelyä, mutta itse tarinan värikkyyteen nähden oli ulosanti kyllä aavistuksen köyhää. Mutta kuten sanottua, on Pariisin varpunen varmasti suuri ja tärkeä elokuva niille, joille laulajatar merkitsee henkilökohtaisella tasolla. Yhtenä iltana kerroin toverilleni bussimatkalla kovista odotuksista, joita olin tälle elokuvalle asettanut. Kun onnikasta jäätyäni kävelin kohti kotia, alkoi takaani kuulua hiki hatussa kiirehtivän vanhemman rouvashenkilön puuskutuksen sekaista pahoittelua. Hiljalleen valkeni, että hän oli äärimmäisen pahoillaan ensinnäkin siitä, että tuppasi näin vieraiden ihmisten puheille ja toisekseen siitä, että oli salaa kuunnellut toisten keskustelua. Kiinnostus oli kuitenkin vienyt sisäisessä taistelussa voiton ja hän janosi tietää mitä puhuimme elokuvista ja Edith Piafista. Rouva vaikutti silminnähden tyytyväiseltä kuultuaan mistä oli kysymys ja kertoi haikeutta äänessään saaneensa kunnian päästä Piafin konserttiin Pariisiin silloin, kun se vielä oli mahdollista. Se, mitä siis uskon, on se, että tälle rouvalle elokuva on varmasti viiden tähden mestariteos.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: France Vivace ja Skyrock, Paris

Q1/07:n päätös ja talvikvarttaalin elokuva

Istuin eilen Suomenlinnan lautaSsa ja kuuntelin kuinka jäät hakkasivat verkkaisesti matkanneen aluksen pohjaa ja kylkiä. Vaikka talvi onkin nyt kylmimmillään ja jäät paksuimmillaan, on ilmassa silti selvästi kevättä. Jos ei muuten, niin ainakin tietoisuus siitä että jäät tulevat häviämään yhtä nopeasti kuin ne satama-altaaseen ilmestyivätkin, saavat odottamaan jo kovasti seuraavaa vuodenaikaa. Myös Taide2000:n vuoden 2007 ensimmäinen, talvikvarttaali (Q1/07) hujahti ohi odotetun nopeasti. On taasen aika valita kuluneen kolmen kuukauden jaksolta paras elokuva eli kvarttalin elokuva.

Taide2000:n aiemmista valinnoista on tässä kohtaa mainittava tyytyväisenä se, että vastikään parhaanana dokumenttielokuvana Oscarilla palkittu Al Goren Epämiellyttävä totuuus valittiin aikoinaan Taide2006-projektin suvikvarttaalin (Q3) elokuvaksi. Myös kovasti ylistämämme, muun muassa vuoden 2006 parhaasta näyttelijästä palkitsemamme ja vahvasti vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuvatittelistä kilpaillut Muiden elämä palkittin Oscarilla parhaana vieraskielisenä elokuvana. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joko Oscarit ovat tulleet lähemmäksi syvällistä elokuvaa tai sitten Taide2000:n käsitys syvällisistä elokuvista on tahattomasti muovautunut merkittävän valtavirtaiseksi. Itse uskomme trendin olevan tällä haavaa sellaisen, että on kiva tykätä vähän haastavammista elokuvista. Nauttikaamme siis siksi, kunnes valtavirtaelokuvan kelkka kääntyy taasen itselleen ominaisempaan suuntaan.

Haastajat ja elokuvallinen tila

Kvarttaalin elokuvan tittelistä kilpaili tällä kertaa ehkä monipuolisempi kirjo kuin kertaakaan aiemmin. Niin omituiselta kuin se vaikuttaakin, oli Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi yksi niistä elokuvista, jota olisi ilman valtavirtaista olemusta voinut hyvinkin kuvitella jakson parhaaksi teokseksi. Elokuvan hyvyys perustuu kertakaikkisen upeisiin yksittäiskuviin ja siihen, että joissain kohdin juonta kuljetettiin äärimmäisen tyylikkäästi eteenpäin vain vilautamalla jotain kuvia. Myös Pianistin sivunkääntäjällä olisi voinut olla huonommassa kvarttaalissa mahdollisuus titteliin. Yhdysvaltalaisista elokuvista on ehdottomasti suositeltava kahta hyvää, vaikkeivät varsinaisia taide-elokuvia olekaan. Veritimantti kysyy suvaitsevaisuutta, sillä pääosaa näyttelee Leonardo di Caprio. Tarina on kuitenkin varsin viisas, sivistävä ja ajatuksia herättävä. Se kuvaa aika koruttomasti sitä raakuutta, jota muiden muassa sierra leonelaiset ovat joutuneet timanttien ja ihmisten ahneuden vuoksi kokemaan. Toinen erityisen hieno piirre on se, että tässä elokuvassa on ollut rohkeutta kuvata yhdysvaltalaista päähenkilöä erittäin kus*päisenä hahmona ja se on näkemyksemme mukaan askel eteenpäin. Kaikkein vahvin haastaja kvarttaalin elokuvaksi valitulle teokselle oli kuitenkin Robert "Bobby" Kennedystä ja Ambassador-hotellin elämästä ja vieraista kertova Bobby. Itsekriittinen poliittinen ilmapiiri, ihmisten erehtyväisyys ja inhimillisyys, yllättävien näyttelijöiden kuten Sharon Stonen ja Aston Kutcherin yllättävän erilaiset ja varsinkin Stonen särkyvä rooli tekivät vaikutuksen. Bobbyn vahvuus oli myös se, että silmäkulmassa näkyi pieni pilke, eikä siinä oltu yritetty liikaa.

Talvikvarttalin elokuva: Hetki lyö

Vuoden 2007 talvikvarttaalin(Q1) elokuva on Kim Ki-dukin Hetki lyö. Kauneusleikkauksiin varoittavasti, muttei liian valistavasti tai paasaavasti suhtautuva elokuva on raskaasta aihestaan, vetoavasta tunnelmastaan ja oksettavan yksityiskohtaisista kuvistaan huolimatta pirteä ja hivenen vekkulimainen tuotos. Siinä on mukana sitä 2000-luvun alkupuolen taidesäväystä, mikä on oikeastaan kaikista muista kuin "honkkarileffoista" jo poistunut. Ei kuuden vuoden takainen aikakausi tässäkään totaalisen läsnä ole, mutta sävyjä siitä on aistittavissa muun muassa näyttelijäntyössä. Aiheena pidimme kauneusleikkauksia sikäli hyvänä, että se ei ole ollut sitten tsunamin, pääministerin seuraelämän ja ilmastonmuutoksen enää kovinkaan mediaseksikäs, mikä saattaa tosin olla nuorison terveyttä ajatellen pelkästään hyvä asia. Mutta sanottakoon näin, että mikäli ulkonäköönsä tyytymättömän nuoren ensikosketus kauneusleikkaukseen on Hetki lyö, niin ensivaikutelma lienee oikeanlaisella pohjalla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ Hit, Pariisi

Hetki lyö (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Erityistä: Herättää ajattelemaan tärkeätä asiaa, joka on esimerkiksi ilmastonmuutoksen takia jäänyt hivenen unholaan.
Oheisviini: Chateau Los Boldos Cabernet Sauvignon 2005. (Arvio erillisenä)

Korealainen Hetki lyö on parisuhde-elokuva. Se kertoo epäluulosta, luottamuspulasta ja järjettömästä rakkaudesta. Siinä missä Leijonakuningas on ensitreffien elokuva, kannattaa Hetki lyö kuitenkin mennä katsomaan mielitietyn kanssa vasta yHteenmuuton ja kämpän remontoinnin jälkeen. Silloin molemmat saanevat siitä enemmän irti.

Tarina yksinkertaisuudessaan: Nainen luulee ettei mies enää pidä hänestä. Suhde poikki ja plastiikkakirurgin kautta takaisin yhteen. Kuitenkin siten, että botoxia on työnnetty naisen leuan alle niin paljon, ettei mies huomaa seurustelevansa saman henkilön kanssa. Tunnistamisleikin seurauksena on mittava välienselvittely ja ravisteleva loppu!

Kun elokuva alkoi, ensifiilikset olivat jotakuinkin huonot. Parisuhde-teema vaikutti tyttömäiseltä valinnalta eikä taiteellisuudesta näkynyt merkkejäkään. Olin väärässä. Messed-up tyttöystävä alkaa nopeasti näyttää messed-up puoltaan ja elokuva räjähtää nopeasti kukoistukseensa. Tarina menee jouheasti eteenpäin ja ehkä korealaisille elokuville tuttuun tyyliin kaduilla ei kävellä – siellä juostaan. Elokuva on välillä erittäin hauska. Erityinen kiitos siitä kuuluu plastiikkakirurgi Haneulille (nimi muutettu), josta jokaisen myyntimiehen tulisi ottaa mallia.

Se miksi tämä elokuva ansaitsee erityismaininnan on sen ainutlaatuinen tapa yhdistää taiteellisuus ja parisuhde. Taide-elokuvat ovat viime aikoina käsitelleet ihan muuta kuin itse kuningasluokkaa eli ihmissuhdetta. Vaikka elokuva kritisoi kauneusleikkauksia omalla tavallaan, se ei tuputa omaa filosofiaansa. Lisäksi leffan Polka-karkilta vaikuttavat maisemat ovat ajoittain vaikuttavat. Ammattitaitoinen toteutus, hyvä juoni ja pilke silmäkulmassa vievät tämän elokuvan ykköskvartaalin kärkikaartiin!

Viiniarvio: Chateau Los Boldos (Hetki lyö)

Hetki lyö -elokuvan yhteydeSsä nautimme chileläistä Chateau Los Boldos Cabernet Sauvignon 2005 -punaviiniä. Sitä tulkitaan maultaan täyteläiseksi, notkeaksi, paahtuneeksi, herukkaiseksi ja luumuiseksi. Korealaiseen ja hekstiseen tunnelmaan nähden viini oli valitettavasti hivenen liian varautunutta ja syrjään vetäytyvää, kun tilaus olisi ollut ennemminkin höntyilevälle, jopa päättömästi sekoilevalle liemelle. Ristiriita oli verrattavissa volvomiehen vierailuun päiväkodin vanhempainillassa, jossa lasten lisäksi myös aikuisilta odotetaan heittäytymistä naamiaisohjelmanumerossa. Pienet inkkarimaalaukset poskissa eivät häivytä tummansinistä pukua päältä kun pitää voida kontata. Eli herraseurassa Chateau Los Boldos voi olla hyvinkin sukkelaa ja veikeää, mutta ei tällaisessa ympäristössä.

Hetki lyö -elokuvalle sopiva viini on olemukseltaan, ei maultaan, tulista. Tavaraa, jonka tehtävä ei ole vain miellyttää, vaan olla juojansa kanssa jonkinasteisessa vuorovaikutuksessa. Lievä korkkimaisuus ei välttämättä olisi pahasta. Joka tapauksessa, viinin pitää olla siinä mielessä ärhäkkää, ettei se jää jälkeen jos kankaalla juostaan. Se ei saa myöskään jäädä unhoon, mikäli parisuhteeseen tulee elokuvassa ryppyjä.

Pianistin sivunkääntäjä (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Nihkeät neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Juonensa takia ehkä aavistuksen epäranskalainen elokuva.

Nuoren, pianiStitytön soittoura päättyy kylmästi, kun hän konservatorion soittokokeessa hävittää juonen täysin, erään tuomarin jaeltua nimikirjoituksia kesken hänen soittonsa. Jäätävän oloinen tyttö lopettaa sopittohommat siltä seisomalta ja aloittaa parikymmenvuotisen katkeroitumisen. Sattuman kautta hän päätyy tuon pitkän ajan jälkeen samaisen tuomarin kotiin laspsenvahdiksi ja aloittaa välittömästi nerokkaasti suunniteltujen kostotoimien organisoinnin.

Pianistin sivunkääntäjä on vehreä elokuva, jossa on ripaus trilleriä ja hyppysellinen taidetta. Se on satiinia sellaisen naisen yllä, jonka kylmyys alkaa näkyä sen verran voimakkaasti, että kohtalokkuus muuttuu sadismiksi. Mikäli tämän elokuvan olisivat tehneet jotkut muut kuin ranskalaiset, voisi se olla melko luotaantyöntävä kokonaisuus. Kauniit maisemat ja päähenkilön ajoittainen laupeus saavat muuten raa'an maailman tuntumaan edes hetkittäin hivenen pehmeämmältä. Näyttelijät saavat nostettua hahmoistaan esiin useampia ulottuuvuuksia, ja saa siten hahmot tuntumaan sopivan inhimillisiltä. Juoni on siinä mielessä upea, että lopputekstien myötä sitä jää mietiskelemään kuinka pitkälle kaikki olikin viety. Kokonaisuutena Pianistin sivunkääntäjä on elokuva, jolle on velvollisuus antaa neljä tähteä, mutta mitenkään helpolla se ei niitä ansaitse. Jokin siitäkin taas puuttui, en tiedä tarkalleen mikä, mutta jokin samankaltainen juttu kuin Lapsi-elokuvastakin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Gravé Dans la Roche

Charlie sanoo (Q1/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Pitkästä aikaa sellainen taide-elokuva, josta ei saata ymmärtää ihan kaikkea.

Oheisviini: Château Chaubinet. Viini oli ranskalaiseen tapaansa aavistuksen kovaa ja sopi sikäli elokuvan negatiivissävytteisiin hetkiin. Elokuvan kokonaistunnelma olisi ehkä kuitenkin vaatinut makuaisteja kutkutettavan jollain aavistuksen pulskemmalla ja lempeämmällä viinillä.

On hieno aSia, että Minna Haapkylä on päässyt antamaan oman suomalaisen säväyksensä ranskalaiseen taide-elokuvaan. Arvostan tätä "valloitusta" kovasti. Haapkylä suoriutuukin roolistaan oikein mallikkaasti ja ulkopuolisin silmin katsottuna myös uskottavasti. Ongelma Kino Engelin penkillä oli vaan siinä, että Minna Haapkylä tuntui liian kotoisalta ihmiseltä. Siis vähän samalla tavalla pettymykseltä kuin jos opetelisi lentokoneessa matkalla Italiaan sanomaan paikallisella kielellä ulkoa lauseen - yksi pinaattikanapasta ja Sprite jäillä, ja ensimmäinen paikallinen tarjoilija naurahtaisi huvittunesti kömpelölle aksentille ja sanoisi puhuvansa suomea. Tottakai se helpottaisi kanssakäymistä omasta näkövinkkelistä katsottuna, mutta matkan tarunhohtoisuutta episodi kyllä turmelisi aika tavalla. Ja siitähän tässäkin oli, ainakin omalla kohdallani kysymys, Charlie sanoo -elokuvan tarunhohtoisuudesta.

Muilta osin elokuva oli ylempää ok-tasoa. Tarina ja tapahtumat tuntuivat sillätavoin hitusen etäisiltä, että elokuvaan ei päässyt ihan niin voimakkaasti sisään kuin olisi toivonut. Se piti välissä koko ajan sellaisen parin metrin hajuraon. Useampi taho on kritisoinut Charlie sanoo -elokuvaa sen sekavasta juonesta, mutta Taide2000 näkee asian toiselta kantilta - Ei taide-elokuvia pidäkään ymmärtää sataprosenttisesti. Ollaan totuttu siihen, että mitään ei jätetä tirkistelyhaluisilta katsojilta hämärän peittoon, ja sitten kun joku teke elokuvan, jossa kaikille yksityiskohdille ei annetakaan vastausta, ylittyy ärsyyntymiskynnys lehtereillä välittömästi. Oli todella virkistävää, jopa nostalgista nähdä elokuva, josta joitain yksityiskohtia meni vähän ohi. Sitä voisi kutsua siinä mielessä jopa realismiksi, että niinhän tämä maailma menee. Keljuttaahan se, etten tiedä kuka murhasi Palmen, mutta ei auta, salassa tuntuu pysyvän.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris

Kohti etelää (Q1/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Erityistä: Naisten seksiturismi on aiheena sopivan erityinen.
Oheisviiniksi suosittelemme jotakin kuplivaisen oloista valkoviiniä punaviinikaudesta huolimatta.

Rakkautta&Anarkiaa -festivaaleilla esitetty Kohti etelää kertoo enimmäkSeen kolmesta rakkauden-, kosketuksen- ja huomionjanoisesta naisesta, jotka käyvät irroittautumassa omasta harmaaksi ja rakkaudettomaksi kokemastaan arjesta Haitilla. Hyvissä lihoissa olevat kursailemattomat nuoret miehet heiluttelevat huiskua, pitävät seuraa rannalla ja toimivat muutenkin juuri niin kuin oman elämänsä romanttisena elokuvana näkevät, ikuista nuoruutta janoavat naiset haluavat. Vaikkei miesten rakkaus olekkaan pyyteetöntä, suoriutuvat he ihastuneen miehen roolistaan kuitenkin sen verran hyvin, että naiset saavat sen viikon tai kahden kokea omistavansa heidät. Ainoana käärmeenä paratiisissa ovat toiset naiset, mikäli omistushalukkuus sattuu osumaan samaan vartaloon.

Kuten arvata saattaa, on Kohti etelää maisemiltaan upea, jopa provosoiva. Turkoosi meri, valkoinen hiekkaranta, kiireettömyys ja rauhallisuus saavat mielen halajamaan jonnekin kauas tai ainakin tulevaan kesään. Näyttelijäsuoritukset elokuvassa ovat hyvät ja ajoittainen dukumentaarisuus tuo mukaan tuikitärkeän uskottavuuden säväyksen.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MarceloD2 - Meu Samba É Assim

The last king of Scotland (Q1/07)

Luokitus: * * * (Kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * * (Neljä Tähteä)
Erityistä: Tositapahtumiin perustuvuus antaa elokuvalle tuikitärkeää uskottavuutta.

Nuori lääketiedettä opiSkellut skotlantilaisnuori ponnahtaa sängyltään ylös karttapallolle, pyöräyttää kerran ja päättää siltä seisomalta lähteä sinne mihin sormi osuu. Ja sormihan osui sinne, missä sittemmin diktaattoriksi kutsuttu Idi Amin oli juuri nousemassa kovin odotuksin valtaan. The last king of Scotland kertoo sekä nuoren lääkärin että Idi Aminin tarinan ja sen, miten heistä tuli toisilleen niin "läheisiä". Elokuva on tehty realistisella otteella, kaunistelematta ja ainakin kuvittelisin, että ugandalaista tunnelmaa kunnioittaen. Epätoivo, ajoittainen välinpitämättömyys ja epävarmuus olivat ajoittain kohtalaisen voimakkaasti läsnä, vaikkei The last king of Scotland kuulukaan niihin elokuviin, joka imaisisi kriittisimmänkin katsojan syövereihinsä. Maisemat olivat elokuvassa hienosti esillä ja näyttelijät suoriutuivat rooleistaan kauttaaltaan mainittavan hyvin.