Q1/07:n päätös ja talvikvarttaalin elokuva

Istuin eilen Suomenlinnan lautaSsa ja kuuntelin kuinka jäät hakkasivat verkkaisesti matkanneen aluksen pohjaa ja kylkiä. Vaikka talvi onkin nyt kylmimmillään ja jäät paksuimmillaan, on ilmassa silti selvästi kevättä. Jos ei muuten, niin ainakin tietoisuus siitä että jäät tulevat häviämään yhtä nopeasti kuin ne satama-altaaseen ilmestyivätkin, saavat odottamaan jo kovasti seuraavaa vuodenaikaa. Myös Taide2000:n vuoden 2007 ensimmäinen, talvikvarttaali (Q1/07) hujahti ohi odotetun nopeasti. On taasen aika valita kuluneen kolmen kuukauden jaksolta paras elokuva eli kvarttalin elokuva.

Taide2000:n aiemmista valinnoista on tässä kohtaa mainittava tyytyväisenä se, että vastikään parhaanana dokumenttielokuvana Oscarilla palkittu Al Goren Epämiellyttävä totuuus valittiin aikoinaan Taide2006-projektin suvikvarttaalin (Q3) elokuvaksi. Myös kovasti ylistämämme, muun muassa vuoden 2006 parhaasta näyttelijästä palkitsemamme ja vahvasti vuoden 2006 Vaihtoehtoelokuvatittelistä kilpaillut Muiden elämä palkittin Oscarilla parhaana vieraskielisenä elokuvana. Tämä tarkoittaa siis sitä, että joko Oscarit ovat tulleet lähemmäksi syvällistä elokuvaa tai sitten Taide2000:n käsitys syvällisistä elokuvista on tahattomasti muovautunut merkittävän valtavirtaiseksi. Itse uskomme trendin olevan tällä haavaa sellaisen, että on kiva tykätä vähän haastavammista elokuvista. Nauttikaamme siis siksi, kunnes valtavirtaelokuvan kelkka kääntyy taasen itselleen ominaisempaan suuntaan.

Haastajat ja elokuvallinen tila

Kvarttaalin elokuvan tittelistä kilpaili tällä kertaa ehkä monipuolisempi kirjo kuin kertaakaan aiemmin. Niin omituiselta kuin se vaikuttaakin, oli Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi yksi niistä elokuvista, jota olisi ilman valtavirtaista olemusta voinut hyvinkin kuvitella jakson parhaaksi teokseksi. Elokuvan hyvyys perustuu kertakaikkisen upeisiin yksittäiskuviin ja siihen, että joissain kohdin juonta kuljetettiin äärimmäisen tyylikkäästi eteenpäin vain vilautamalla jotain kuvia. Myös Pianistin sivunkääntäjällä olisi voinut olla huonommassa kvarttaalissa mahdollisuus titteliin. Yhdysvaltalaisista elokuvista on ehdottomasti suositeltava kahta hyvää, vaikkeivät varsinaisia taide-elokuvia olekaan. Veritimantti kysyy suvaitsevaisuutta, sillä pääosaa näyttelee Leonardo di Caprio. Tarina on kuitenkin varsin viisas, sivistävä ja ajatuksia herättävä. Se kuvaa aika koruttomasti sitä raakuutta, jota muiden muassa sierra leonelaiset ovat joutuneet timanttien ja ihmisten ahneuden vuoksi kokemaan. Toinen erityisen hieno piirre on se, että tässä elokuvassa on ollut rohkeutta kuvata yhdysvaltalaista päähenkilöä erittäin kus*päisenä hahmona ja se on näkemyksemme mukaan askel eteenpäin. Kaikkein vahvin haastaja kvarttaalin elokuvaksi valitulle teokselle oli kuitenkin Robert "Bobby" Kennedystä ja Ambassador-hotellin elämästä ja vieraista kertova Bobby. Itsekriittinen poliittinen ilmapiiri, ihmisten erehtyväisyys ja inhimillisyys, yllättävien näyttelijöiden kuten Sharon Stonen ja Aston Kutcherin yllättävän erilaiset ja varsinkin Stonen särkyvä rooli tekivät vaikutuksen. Bobbyn vahvuus oli myös se, että silmäkulmassa näkyi pieni pilke, eikä siinä oltu yritetty liikaa.

Talvikvarttalin elokuva: Hetki lyö

Vuoden 2007 talvikvarttaalin(Q1) elokuva on Kim Ki-dukin Hetki lyö. Kauneusleikkauksiin varoittavasti, muttei liian valistavasti tai paasaavasti suhtautuva elokuva on raskaasta aihestaan, vetoavasta tunnelmastaan ja oksettavan yksityiskohtaisista kuvistaan huolimatta pirteä ja hivenen vekkulimainen tuotos. Siinä on mukana sitä 2000-luvun alkupuolen taidesäväystä, mikä on oikeastaan kaikista muista kuin "honkkarileffoista" jo poistunut. Ei kuuden vuoden takainen aikakausi tässäkään totaalisen läsnä ole, mutta sävyjä siitä on aistittavissa muun muassa näyttelijäntyössä. Aiheena pidimme kauneusleikkauksia sikäli hyvänä, että se ei ole ollut sitten tsunamin, pääministerin seuraelämän ja ilmastonmuutoksen enää kovinkaan mediaseksikäs, mikä saattaa tosin olla nuorison terveyttä ajatellen pelkästään hyvä asia. Mutta sanottakoon näin, että mikäli ulkonäköönsä tyytymättömän nuoren ensikosketus kauneusleikkaukseen on Hetki lyö, niin ensivaikutelma lienee oikeanlaisella pohjalla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: NRJ Hit, Pariisi

Hetki lyö (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Erityistä: Herättää ajattelemaan tärkeätä asiaa, joka on esimerkiksi ilmastonmuutoksen takia jäänyt hivenen unholaan.
Oheisviini: Chateau Los Boldos Cabernet Sauvignon 2005. (Arvio erillisenä)

Korealainen Hetki lyö on parisuhde-elokuva. Se kertoo epäluulosta, luottamuspulasta ja järjettömästä rakkaudesta. Siinä missä Leijonakuningas on ensitreffien elokuva, kannattaa Hetki lyö kuitenkin mennä katsomaan mielitietyn kanssa vasta yHteenmuuton ja kämpän remontoinnin jälkeen. Silloin molemmat saanevat siitä enemmän irti.

Tarina yksinkertaisuudessaan: Nainen luulee ettei mies enää pidä hänestä. Suhde poikki ja plastiikkakirurgin kautta takaisin yhteen. Kuitenkin siten, että botoxia on työnnetty naisen leuan alle niin paljon, ettei mies huomaa seurustelevansa saman henkilön kanssa. Tunnistamisleikin seurauksena on mittava välienselvittely ja ravisteleva loppu!

Kun elokuva alkoi, ensifiilikset olivat jotakuinkin huonot. Parisuhde-teema vaikutti tyttömäiseltä valinnalta eikä taiteellisuudesta näkynyt merkkejäkään. Olin väärässä. Messed-up tyttöystävä alkaa nopeasti näyttää messed-up puoltaan ja elokuva räjähtää nopeasti kukoistukseensa. Tarina menee jouheasti eteenpäin ja ehkä korealaisille elokuville tuttuun tyyliin kaduilla ei kävellä – siellä juostaan. Elokuva on välillä erittäin hauska. Erityinen kiitos siitä kuuluu plastiikkakirurgi Haneulille (nimi muutettu), josta jokaisen myyntimiehen tulisi ottaa mallia.

Se miksi tämä elokuva ansaitsee erityismaininnan on sen ainutlaatuinen tapa yhdistää taiteellisuus ja parisuhde. Taide-elokuvat ovat viime aikoina käsitelleet ihan muuta kuin itse kuningasluokkaa eli ihmissuhdetta. Vaikka elokuva kritisoi kauneusleikkauksia omalla tavallaan, se ei tuputa omaa filosofiaansa. Lisäksi leffan Polka-karkilta vaikuttavat maisemat ovat ajoittain vaikuttavat. Ammattitaitoinen toteutus, hyvä juoni ja pilke silmäkulmassa vievät tämän elokuvan ykköskvartaalin kärkikaartiin!

Viiniarvio: Chateau Los Boldos (Hetki lyö)

Hetki lyö -elokuvan yhteydeSsä nautimme chileläistä Chateau Los Boldos Cabernet Sauvignon 2005 -punaviiniä. Sitä tulkitaan maultaan täyteläiseksi, notkeaksi, paahtuneeksi, herukkaiseksi ja luumuiseksi. Korealaiseen ja hekstiseen tunnelmaan nähden viini oli valitettavasti hivenen liian varautunutta ja syrjään vetäytyvää, kun tilaus olisi ollut ennemminkin höntyilevälle, jopa päättömästi sekoilevalle liemelle. Ristiriita oli verrattavissa volvomiehen vierailuun päiväkodin vanhempainillassa, jossa lasten lisäksi myös aikuisilta odotetaan heittäytymistä naamiaisohjelmanumerossa. Pienet inkkarimaalaukset poskissa eivät häivytä tummansinistä pukua päältä kun pitää voida kontata. Eli herraseurassa Chateau Los Boldos voi olla hyvinkin sukkelaa ja veikeää, mutta ei tällaisessa ympäristössä.

Hetki lyö -elokuvalle sopiva viini on olemukseltaan, ei maultaan, tulista. Tavaraa, jonka tehtävä ei ole vain miellyttää, vaan olla juojansa kanssa jonkinasteisessa vuorovaikutuksessa. Lievä korkkimaisuus ei välttämättä olisi pahasta. Joka tapauksessa, viinin pitää olla siinä mielessä ärhäkkää, ettei se jää jälkeen jos kankaalla juostaan. Se ei saa myöskään jäädä unhoon, mikäli parisuhteeseen tulee elokuvassa ryppyjä.

Pianistin sivunkääntäjä (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Nihkeät neljä tähteä)
Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Juonensa takia ehkä aavistuksen epäranskalainen elokuva.

Nuoren, pianiStitytön soittoura päättyy kylmästi, kun hän konservatorion soittokokeessa hävittää juonen täysin, erään tuomarin jaeltua nimikirjoituksia kesken hänen soittonsa. Jäätävän oloinen tyttö lopettaa sopittohommat siltä seisomalta ja aloittaa parikymmenvuotisen katkeroitumisen. Sattuman kautta hän päätyy tuon pitkän ajan jälkeen samaisen tuomarin kotiin laspsenvahdiksi ja aloittaa välittömästi nerokkaasti suunniteltujen kostotoimien organisoinnin.

Pianistin sivunkääntäjä on vehreä elokuva, jossa on ripaus trilleriä ja hyppysellinen taidetta. Se on satiinia sellaisen naisen yllä, jonka kylmyys alkaa näkyä sen verran voimakkaasti, että kohtalokkuus muuttuu sadismiksi. Mikäli tämän elokuvan olisivat tehneet jotkut muut kuin ranskalaiset, voisi se olla melko luotaantyöntävä kokonaisuus. Kauniit maisemat ja päähenkilön ajoittainen laupeus saavat muuten raa'an maailman tuntumaan edes hetkittäin hivenen pehmeämmältä. Näyttelijät saavat nostettua hahmoistaan esiin useampia ulottuuvuuksia, ja saa siten hahmot tuntumaan sopivan inhimillisiltä. Juoni on siinä mielessä upea, että lopputekstien myötä sitä jää mietiskelemään kuinka pitkälle kaikki olikin viety. Kokonaisuutena Pianistin sivunkääntäjä on elokuva, jolle on velvollisuus antaa neljä tähteä, mutta mitenkään helpolla se ei niitä ansaitse. Jokin siitäkin taas puuttui, en tiedä tarkalleen mikä, mutta jokin samankaltainen juttu kuin Lapsi-elokuvastakin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Gravé Dans la Roche

Charlie sanoo (Q1/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * (kolme tähteä)

Erityistä: Pitkästä aikaa sellainen taide-elokuva, josta ei saata ymmärtää ihan kaikkea.

Oheisviini: Château Chaubinet. Viini oli ranskalaiseen tapaansa aavistuksen kovaa ja sopi sikäli elokuvan negatiivissävytteisiin hetkiin. Elokuvan kokonaistunnelma olisi ehkä kuitenkin vaatinut makuaisteja kutkutettavan jollain aavistuksen pulskemmalla ja lempeämmällä viinillä.

On hieno aSia, että Minna Haapkylä on päässyt antamaan oman suomalaisen säväyksensä ranskalaiseen taide-elokuvaan. Arvostan tätä "valloitusta" kovasti. Haapkylä suoriutuukin roolistaan oikein mallikkaasti ja ulkopuolisin silmin katsottuna myös uskottavasti. Ongelma Kino Engelin penkillä oli vaan siinä, että Minna Haapkylä tuntui liian kotoisalta ihmiseltä. Siis vähän samalla tavalla pettymykseltä kuin jos opetelisi lentokoneessa matkalla Italiaan sanomaan paikallisella kielellä ulkoa lauseen - yksi pinaattikanapasta ja Sprite jäillä, ja ensimmäinen paikallinen tarjoilija naurahtaisi huvittunesti kömpelölle aksentille ja sanoisi puhuvansa suomea. Tottakai se helpottaisi kanssakäymistä omasta näkövinkkelistä katsottuna, mutta matkan tarunhohtoisuutta episodi kyllä turmelisi aika tavalla. Ja siitähän tässäkin oli, ainakin omalla kohdallani kysymys, Charlie sanoo -elokuvan tarunhohtoisuudesta.

Muilta osin elokuva oli ylempää ok-tasoa. Tarina ja tapahtumat tuntuivat sillätavoin hitusen etäisiltä, että elokuvaan ei päässyt ihan niin voimakkaasti sisään kuin olisi toivonut. Se piti välissä koko ajan sellaisen parin metrin hajuraon. Useampi taho on kritisoinut Charlie sanoo -elokuvaa sen sekavasta juonesta, mutta Taide2000 näkee asian toiselta kantilta - Ei taide-elokuvia pidäkään ymmärtää sataprosenttisesti. Ollaan totuttu siihen, että mitään ei jätetä tirkistelyhaluisilta katsojilta hämärän peittoon, ja sitten kun joku teke elokuvan, jossa kaikille yksityiskohdille ei annetakaan vastausta, ylittyy ärsyyntymiskynnys lehtereillä välittömästi. Oli todella virkistävää, jopa nostalgista nähdä elokuva, josta joitain yksityiskohtia meni vähän ohi. Sitä voisi kutsua siinä mielessä jopa realismiksi, että niinhän tämä maailma menee. Keljuttaahan se, etten tiedä kuka murhasi Palmen, mutta ei auta, salassa tuntuu pysyvän.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Paris

Kohti etelää (Q1/07)

Luokitus: * * * (kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Erityistä: Naisten seksiturismi on aiheena sopivan erityinen.
Oheisviiniksi suosittelemme jotakin kuplivaisen oloista valkoviiniä punaviinikaudesta huolimatta.

Rakkautta&Anarkiaa -festivaaleilla esitetty Kohti etelää kertoo enimmäkSeen kolmesta rakkauden-, kosketuksen- ja huomionjanoisesta naisesta, jotka käyvät irroittautumassa omasta harmaaksi ja rakkaudettomaksi kokemastaan arjesta Haitilla. Hyvissä lihoissa olevat kursailemattomat nuoret miehet heiluttelevat huiskua, pitävät seuraa rannalla ja toimivat muutenkin juuri niin kuin oman elämänsä romanttisena elokuvana näkevät, ikuista nuoruutta janoavat naiset haluavat. Vaikkei miesten rakkaus olekkaan pyyteetöntä, suoriutuvat he ihastuneen miehen roolistaan kuitenkin sen verran hyvin, että naiset saavat sen viikon tai kahden kokea omistavansa heidät. Ainoana käärmeenä paratiisissa ovat toiset naiset, mikäli omistushalukkuus sattuu osumaan samaan vartaloon.

Kuten arvata saattaa, on Kohti etelää maisemiltaan upea, jopa provosoiva. Turkoosi meri, valkoinen hiekkaranta, kiireettömyys ja rauhallisuus saavat mielen halajamaan jonnekin kauas tai ainakin tulevaan kesään. Näyttelijäsuoritukset elokuvassa ovat hyvät ja ajoittainen dukumentaarisuus tuo mukaan tuikitärkeän uskottavuuden säväyksen.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MarceloD2 - Meu Samba É Assim

The last king of Scotland (Q1/07)

Luokitus: * * * (Kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * * (Neljä Tähteä)
Erityistä: Tositapahtumiin perustuvuus antaa elokuvalle tuikitärkeää uskottavuutta.

Nuori lääketiedettä opiSkellut skotlantilaisnuori ponnahtaa sängyltään ylös karttapallolle, pyöräyttää kerran ja päättää siltä seisomalta lähteä sinne mihin sormi osuu. Ja sormihan osui sinne, missä sittemmin diktaattoriksi kutsuttu Idi Amin oli juuri nousemassa kovin odotuksin valtaan. The last king of Scotland kertoo sekä nuoren lääkärin että Idi Aminin tarinan ja sen, miten heistä tuli toisilleen niin "läheisiä". Elokuva on tehty realistisella otteella, kaunistelematta ja ainakin kuvittelisin, että ugandalaista tunnelmaa kunnioittaen. Epätoivo, ajoittainen välinpitämättömyys ja epävarmuus olivat ajoittain kohtalaisen voimakkaasti läsnä, vaikkei The last king of Scotland kuulukaan niihin elokuviin, joka imaisisi kriittisimmänkin katsojan syövereihinsä. Maisemat olivat elokuvassa hienosti esillä ja näyttelijät suoriutuivat rooleistaan kauttaaltaan mainittavan hyvin.

Bobby (Q1/07)

Luokitus: * * * * (Hemmetin hyvä elokuva)
Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * (Kaksi tähteä)
Erityistä: Fiksu elokuva, joka on yhdysvaltalais-teokseksi yllättävän seikkaperäinen ja suorasanainen.
Oheisviiniksi suosittelemme: Columbia Crest Two Vines Cabernet Sauvignon

John F Kennedyn veli Robert "Bobby" Kennedy oli seuraamaSsa veljensä poliittisia jalanjälkiä Valkoiseen taloon, kun hänet ammuttiin vaalikiertueen yhteydessä los angelesiläisessä Ambassador-hotellissa vuonna 1968. Bobby-elokuva kertoo tästä hotellista, sen vieraista, henkilökunnasta, ihmissuhteista, vuorovaikutuksista ja Robert Kennedyn vierailuun valmistautumisesta.

Elokuvan hienous on siinä, että vaikka "Bobby" Kennedyn murha onkin itseoikeutetusti punaisena lankana, ei tarina nojaa silti likaa sen varaan. Itseasiassa koko Kennedy on esillä aika realistisissa määrin aina ammutuksi tulemiseensa saakka. Tottakai hänen vierailuunsa varaudutaan ja siitä puhutaan, mutta paljon kiihkeämmät keskustelut käydään esimerkiksi tuplavuorosta keittiössä tai illan baseball-ottelusta. Tarinat, joista elokuva koostuu, ovat yhdysvaltalaisiksi yllättävän arkisesti toteutettuja ja siksi kai myös niin ajatuksia herättäviä.
Bobbyä voisi kai sanoa suurella varauksella Crashin pikkuserkuksi. Rotujen välinen tasa-arvo, ihmissuhteet, pettäminen, alkoholiongelma, ikääntyminen, kaikki nämä seikat ovat esillä niin, että katsojalle jätetään useampia vaihtoehtoja suhtautua asioihin ja se on hienoa. Oikeastaan pakko nostaa ohjaaja Emilio Estevezille hattua siitä, kuinka monta erilaista tarinaa hän on osannut koota yhden hotellin kautta niin tasapainoiseksi ja vahvaksi kokonaisuudeksi.

Robert Kennedy on itse elokuvassa mukana arkistosta käsin. Ne kohdat, joissa juonen kannalta sopivia videopätkiä ei ole löytynyt, on Kennedyn läsnäolo kuvattu huvittavutta hivelevillä kikoilla. Ongelmakohtia on kuitenkin helppo katsoa läpi sormien ja kannustaa samalla elokuvan tekijöitä hiljaa mielessään hyvästä yrityksestä, toteutus kun olisi voinut olla yhtä hyvin katsojaa aliarvioiva ja pilkkanaan pitäväkin. Näytelijöistä esiin nousevat muiden muassa vaalitiedottajaa näyttelevä Joshua Jackson, itseriittoinen laulajatar Demi More, Freddy Rodríguez ja Aston Kutcher. Kokonaisuudessaan Bobby on erinomainen avaus taide-elokuvavuodelle 2007.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: K'Naan - The Dusty Foot Philosopher

The Science of sleep (Q1/07)

Luokitus: * * * (Ehdottomasti näkemisen arvoinen)
Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Erityistä: Elokuva oli yhdistelmä jugoslavialaista animaatiota, ranskalaista romantiikkaa ja taiteellista sielukkuutta. Taiteellisuudesta olisi tullut viisi tähteä jossain mualla kuin Pariisiissa.
Oheisviini: Gato Negro merlot. Sopi elokuvan seuralaiseksi erinomaisesti. Merlot on cabernetia sen verran kieromman ja vieraamman makuinen, että elokuvan kierre korostui juuri oikeassa mittasuhteessa.

Päättelin elokuvan nimestä, että tämä on nyt taas niitä elokuvia, jossa tytärjoukko lähtee mökille pelaamaan keskenään viatonta tyynysotaa, mutta naapurimökin ilkeä poikajoukko pilaa viattomat aikeet pelottelullaan... Ja kaikki videoidaan. Mutta ei tämä sellainen elokuva ollut. Gael Garcia Bernal näyttelee Meksikosta äitinsä luokse Ranskaan muuttavaa Stéphaneta, joka käy unissaan läpi elämäänsa hivenen rankemmalla otteella. Naapuriin muuttava Stephanie liikkuu henkisellä tasolla niin lähellä unen ja hereilläolon rajaa, ettei Stephané oikein tiedä liittyvätkö tunteenpurkaukset uneen vai todellisuuteen.

The Science of sleep oli kyllä hyvä elokuva, ei suoranaiSesti mitään valittamista. Taiteellinen, syvällinen, keskivertoa upeammat miljööt, upean roolityön työkaveri Guyna tekevä Alain Chabat, absurdeja yksityiskohtia ja oikeastaan ihan mitä vaan, mitä vaikuttavalta elokuvalta vaaditaan. Elokuva oli siinäkin mielessä erikoinen, että sen aikana tuli naurettua varmasti puolet useammin kuin minkä tahansa komediaksi luokiteltavan elokuvan aikana, mutta siitä huolimatta The Science of sleep ei jäänyt missään nimessä mieleen hauskana tai koomisena. Mutta kaikesta hienoudesta ja hyvistä yksityiskohdista huolimatta jotain jäi puuttumaan, en ihan tarkalleen ottaen osaa sanoa mitä, mutta jotain. The Science of sleep ei jostain syystä sitten kuitenkaan tainnut päästää ihan niin lähelle itseään kuin ensialkuun vaikutti. Kosketuspinta ja vetovoima puuttuivat jollain tavoin. Joskus oikein utopistinen ja riuhtova ajatusmaailma vaikuttaa kiehtovalta ja arvoitukselliselta, mutta tällä kertaa nykiminen tuntui aavistuksen väkinäiseltä; vähän siltä kuin ohjaajaa olisi kiinnostanut omia ajatuksiaan enemmän se, mitä muut hänen ajatuksistaan ajattelevat.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Promoe - White Mans Burden

Rocky Balboa (Q1/07)

Luokitus: * * * (Ihan kelpo elokuva)
Taiteellisuus: - (Ei tähtiä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Erityistä: Ajan hammas on purrut Rockyyn juuri niinkuin sen on kuulunutkin purra.
Oheisviiniksi suosittelemme jotakin sellaista, joka aikoinaan lämmitti mieltä ja joka nykyään nostaa muistoja mieleen. Toisena vaihtoehtona on Sangre de Toro.

Rocky Balboa on ollut jo hyvän aikaa eläkkeellä nyrkkeilyhommiSta. Uusi elämä pyörii Philadelphiassa oman pienen ravintolan, vanhojen nyrkkeilykavereiden, pojan ja edesmenneen Adrianin muistelun ympärillä. Nyrkkeilyn raskasta sarjaa nykyään ylivoimaisesti hallitsevan Mason "The Line" Dixonin managerit saavat urheilun makasiiniohjelmassa esitetystä tietokoneanimaatiosta ajatuksen järjestää kohtaaminen oman aikansa legendaarisen mestarin ja nykyisen vyön haltijan kesken.

UHKAKUVA: Rocky Balboa palaa veteraani-ikäisenä, mutta nuoruusvuosien kunnossa tyrmäämään viimeisintä tekniikkaa hyödyntävän itseriittoisen nuoren mestarin, joka on käytökseltään ja uhon määrältään neljätoistavuotiaan syljeskelevän poikajoukon tasolla. Rocky syleilee voitettuaan yleisöä ja huutaa silmä umpeen muurautuneena, puolivitsinä Adriania. Piesty nuorukainen oppii arvostamaan itsensä lisäksi myös Rockya, ja alkaa sittemmin siirtää suuria summia voittorahoistaan kodittomille koirille. Pelkäsin elokuvan tärkeimmän sanoman liittyvän keski-ikäisten aliarvostettuun kuntoon, tai ehkä ennemminkin siihen, että Sylvester Stallonella on halu kertoa ettei ole kovan harjoittelun tuloksena yhtään sen vanhempi kuin ennenkään vaikka kalenteri muuta väittäisikin.

LOPPUTULOS: Ajan hammas on purrut realistisesti Balboaan ja se on äärimmäisen lohdullista huomata. Tai ehkä lohdullisuus on hivenen väärä sana, sillä Stallonen nuoruusvuosista ei todellakaan tunnu olevan vielä niin pitkää aikaa. Joka tapauksessa, vanhenemista ei yritetä peitellä, vaan se nähdään ennemminkin osana elämää. Elokuvassa ei ole yli-ihmisiä, eikä siinä tehdä juurikaan kiusallisia mukapyytettömiä tekojakaan, vaan hahmot ovat aikuistuneet ja ehkä jopa epäamerikkalaistuneet siinä missä tekijät ja core-katsojatkin. Toki Rocky on se oma korostetun empaattinen ja hööveli itsensä, mutta kaverin palkkaaminen omaan ravintolaan ei näytä niin siirappiselta kuin se vielä 80-luvulla olisi saattanut näyttää. Kunniamaininta pitää antaa myös Rockyn ja hänelle vuosien takaa tutun, sittemin aikuistuneen Marien suhteelle. Se oli maltilla toteutettu oiva sivujuoni. Adrenalinitasoa uusi Rocky ei nostata entiseen malliin tai siivitä säkin ääressä hirmusuorituksiin, mutta se ei liene kai tarkoituskaan. Ehkä yhteen lauseeseen kiteytettynä voisi sanoa, että Rocky Balboa ei tarjoa parempaa elämää tai hyveellisempiä arvoja, vaan peilaa ennemminkin nyrkkeilijän kanssa varttuneen yleisön nykymaailmaa arvokkaalla otteella.

Se mielikuva aiempaa vahvemmasta ja nälkäisemmästä Rockysta, joka mainosten ja ainakin yhdysvaltain markkinoille ilmestyneiden oheistuotteiden perusteella saattaa syntyä, on väärä. Rocky Balboa on kunniakas nostalgiatrippi niille, joille Balboa oli lapsuden sankari. Enkä usko, että yhdenkään ala-asteen pihalla kirmaa tulevana vuonna ainuttakaan Rocky Balboaa, sillä se on niitä tyhmiä aikuisten juttuja.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Pariisi