Backstage (Q4)

Kokonaisarvio: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Juoni: * * * * (neljä tähteä)
Miljööt: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Noin kolmikymppinen nainen, jolle juolahti elokuvan leffajulistetta katsoessaan mieleen, että mitäköhän 90-luvun lopussa esillä olleelle ranskalaislaulaja Patricia Kaasille nykyään kuuluu.
Oheisviiniksi suosittelemme ryhdikkyytensä, mutta myös täyteläisyytensä takia Château Causse-punaviiniä. Backstage on sen verran itsepäinen elokuva, ettei veltto viini kestä kyydissä.

BackStage-niminen tosi-tv -ohjelma vie suuren ranskalaisen pop-artistin, Laurenin laulamaan hittikappaleensa laulajatarta suuresti jumaloivan fanin kotiin. Yllätysvisiitti päättyy kuitenkin järkytykseltä näyttävään hysterian ja haltioitumisen sekaiseen itkuun ja vapinaan. Seuraavan kerran emännyys onkin Laurenilla kun Lucie liftaa kylään Pariisiin.

Ensivaikutelman sanotaan säilyvän tuttavuuden loppuun asti ja tämä elokuva vahvisti asian. Backstage lähtee liikkelle musiikilla, joka kertoo sävyillään pääosassa olevan popparin olevan vaaralisen ja katalan, eikä tästä tunteesta tarvi enää sen suuremmin muistutella. Musiikki toimii tunteikkaassa elokuvassa muutenkin kertojaäänen tavoin ja johdattaa yhä syvemmälle päähenkilöiden ajatuksiin. Tarina on hyvä, Pariisi näyttää kalliilta ja arvokkalta ja näyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Isild Le Besco on juuri niin fanin näköinen fani, ettei hänen hahmostaan löydy käytännössä katsoen mitään kyseenalaistettavaa ja Laurenia näyttelevän Emmanuelle Seignerin silmät viestivät enemmän kuin kenelläkään muulla näyttelijällä. Backstage on elokuva, jonka muistaa eritäin hyvin vielä muutaman vuodenkin kuluttua.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RTL2, Pariisi

Suusta suuhun (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)
Taiteellisuus: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * (kaksi tähteä)
Kuka elokuvaa katsoi: Ruotsissa lapsuutensa viettänyt 50-luvun nainen, joka on nykyisin muuten täysin suomalainen, mutta puheen nuotissa ja käytöksessä on vielä jäänteitä ruotsin ajoista.
Oheisviiniä ei tilaisuudessa virka-aikana järjestetyn näytöksen vuoksi ollut.

KriiSissä olevasta ruotsalaisesta perheestä kertova Suusta suuhun on elokuva, jossa isän ja äidin väliltä on kaikonnut ylimääräinen keskinäinen lämpö. Leikki-ikäinen tytär aiheuttaa vanhemmilleen stressiä siksi, ettei heillä itsellään tunnu olevan aikaa jälkeläisensä kasvattamiseen tai tukemiseen. Perheen toinen lapsi, murrosikäinen poika kulkee missä kulkee, joskin on varsin säntillinen ja luonteeltaan tasapainoisen oloinen. Varsinainen murheenkryyni, juuri kahdeksantoista vuotta täyttävä vanhin tytär on kadonnut kotoa varsin epäsäännööllistä elämää viettävän miesystävänsä nurkkiin vihaamaan vanhempiaan.

Äidin kanssa riitelyssä ei yleensä ole pahinta itse riiteleminen, tai mikään muukaan siihen välittömästi liittyvä tunnetila. Pahinta on se ilmeetön, luhistunut ilme, joka saattaa näkyä äidin kasvoilta vielä päiviä tai viikkojakin itse myrskyn jälkeen. Ilme sekä näyttää, että kätkee sisälleen kaiken sen surun, tuskan ja ahdistuneisuuden, jonka yhteenotto on aiheuttanut. Suusta suuhun -elokuvassa oli tämä ilmeettömän tuskainen ilme ahdistavan voimakkaasti läsnä. Äidin lohduttomus, isän alistunut flegmaattisuus ja tyttären vilpitön inho vanhempiaan kohtaan aikaansaivat sellaisia tuntemuksia, että oli pakko vaihtaa vähän asentoa. Ja kun kaikki oli mustimmillaan, siinä tilassa, ettei edes perhepiirin kuolemantapaus olisi jaksanut enää järkyttää, oli Björn Runge löytänyt vielä yhden vaihteen lisää... Sarkastisen onnellinen, hieman Aimee Mannia muistuttava musiikki! Tuntui jokseenkin vähäpäiseltä marssia ulos elokuvateatterista kun päässä pyöri sulassa sopusoinnussa perhoset, tuonela, piknik ja viiltely.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Outkast - ATLiens

Volver - Paluu (Q4)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Juoni: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävys: - (ei tähtiä)
Kuka katsoi elokuvaa: Kaksi noin 65-vuotiasta tyttökaveria, jotka olivat laittaneet vähän nättiä beigeä elokuvaillan kunniaksi päälleen. Tykkäsivät Penélopen olleen hyvä, vaikka hän yleensä on paljon huonompi.
Oheisviini: Gran Coronas (arvio tulossa erillisenä)

Kahden sisaruksen vuosia sitten menehtyneen äidin on huhuttu "kummittelevan" kaupungilla ja majailevan huonokuntoisen tädin luona, jonka perään sisarukset yrittävät katsella. Haamun ilmestymiselle löytyy ihan järkeenkäypä selitys, eli mistään sci-fi elokvasta ei juonesta huolimatta ole kysymys.


Pedro Almodóvarin elokuvat ovat sillätavoin tiukan ja kompaktin oloiSia paketteja, että tuntuu kuin miehellä olisi valumuotti, johon hän sekoittaa kulloiseenkin uuteen elokuvaan tarvittavan seoksen uusia ainesosia. Niistä jää jälkeen positiivisessa mielessä aina samanlainen, voimakas tunne. Elokuvat ovat samanaikaisesti niin hyväntuulisia, arkisia, espanjamaisia, kuin tuhtejakin. Ne ovat kevyen väkeviä teoksia, jotka ovat linjassa toistensa kanssa.

Volverin maisemat pukivat elokuvayleisön jalkaan shortsit, hameet ja sandaalit. Välimerenmaiden suolainen ilma maistui suussa kun keskeisimmät henkilöt viettivät aikaansa kolmen tähden pikkuhotelleja muistuttavissa kodeissaan tai lämpöä huokuvassa, mojitoja tarjoavassa baarissa. Myös pienet yksityiskohdat korostivat muutenkin vahvan elokuvan läsnäoloa. Kohtaus, jossa päähenkilö korjaa tyttärensä aiheuttamaa "sotkua", on roska-astian kannesta luettava draama niin arkinen, että omakin tiistai alkaa tuntua paljon ainutlaatuisemmalta.

Näyttelijäsuoritukset ovat Volverissa, varsinkin Penelope Cruzin osalta erinomaisia. Se rosoisuus, joka vaihtoehtoisten elokuvien hahmoissa on monasti uskottavuuden ja tunnelman kannalta välttämätöntä, on nostettu tällä kertaa esiin päähenkilöiden reagointiin liittyvillä hallituilla pienillä epäkohdilla.

Kokonaisuudessaan Volver on loistava elokuva, joka kuuluu ehdoitta kuluvan vuoden parhaimmiston joukkoon.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Antena-6, Madrid

Viiniarvio: Gran Coronas (Volver)

Gran Coronas on pikkuveljeänsä Coronaa vahvempi viini ja muistuttaa etäisesti täällä aikaisemmin esiteltyä Sheep-viiniä (jugendmainen tavarajuna). Gran Coronasin mausta erottuu lyijykynä ja hedelmä sekä lievä hapokkuus. Pikkuveli on kuitenkin Englannin kuningashuoneen tapaan asteen suositumpi ja soljuvampi sekä soveltuu nöyristelemättömyydellään paremmin niin hoviin kuin Maximiin. Gran Coronas vaatii ohelleen raskaan lihavartaan ennemmin kuin manskun ja eteläespan kulman hampaattomalta kiinalaiselta ostetun lihapiirakan.

Mutta: Volver on siinä määrin hyvä elokuva, että viini kuin viini jää auttamattomasti sivurooliin, ja Cran Coronas menee alas siinä missä mikä tahansa muukin. Järkyttävän hyvännäköinen Penelope Cruz olisi ansainnut oHeisviinikseen pyöreän ja makean, suorastaan simamaisen juoman, mikä olisi vahvistanut jumalaisesta näyttelijäsuorituksesta humaltumista. Cran Coronasin eduksi on kuitenkin mainittava syvänpunainen väri ja paahteinen maku, jotka soveltuvat elokuvan espanjalaiseen temperamenttiin erinomaisesti.

Glamorous life of Sachiko Hanai (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * (kolme tähteä)

Taiteellisuus: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)
Juoni: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (kolme tähteä)
Ajatusten herättävys: * * (kaksi tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Rastatukkainen tyttö ja poninhäntäpäinen poika, joilla molemmilla oli UFF-takit päällään. Heistä kumpikin on vilpittömästi ymmällään siitä, ettei kyseessä olevan kaltaisia elokuvia käydä katsomassa enempää.
Oheisviini: Koonunga hill, 2004 (Arvio erillisenä)

Elokuva kertoo seksuaaliSesti virkeästä japanilaisesta opiskelijatytöstä, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan. Hän saa luodin päähänsä, vaikkei se hänen elämäänsä kovin merkittävästi haittaakaan. Saman ampumavälikohtauksen jälkimainingeissa tyttö tulee ottaneeksi vahingossa haltuunsa George Bushin seikkailevan sormen, jota havittelee myös työssään erinomainen palkkamurhaaja.

En laskenut kellosta, mutta väittäisin, että Sachiko Hanai oli vähintään puolet elokuvasta alasti tai ainakin ilman paitaa. Alastomuus ja seksuaalisuus tuotiin kylläkin esiin mitä ilmeisimmin parodiamielessä, vaikka tämä pyhä tarkoitus vähän unohtuikin elokuvan kuluessa. Toinen parodioinnin pääkohteista oli Yhdysvallat ja presidentti Bush. Aiheen piiristä ei valitettavasti oltu löydetty mitään sen uudempaa sanomaa kuin että Bush on vähän tyhmis ja tykkää sotia. Kokonaisuutena Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvaa voisi kutsua varsin erikoiseksi ja pilvipäissä tehdyn oloiseksi, eli tavallaan huvittavan ja haastavan sekoitukseksi. Jostain syystä se ei kuitenkaan päässyt niin "syvälle" kuin sillä resurssiensa puolesta olisi ollut mahdollisuus.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: RixFM, Tukholma

Viiniarvostelu: Koonunga hill 2004 (Glamorous life of Sachiko Hanai)

Tapaus Dornfelderistä viiSastuneena Taide2006 -projekti ei lähtenyt kääntämään kiviä ja kantoja löytääkseen japanilaista punaviiniä. Australia maineikkaana viinimaana sai nyt olla maantietellisesti kyllin lähellä Japania, joten valitsimme Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvan rinnalle Koonunga hill 2004 -punaviinin.

Olen kokenut, että punaviinien maut osuvat pääsääntöisesti tiettyyn haarukkaan... Siis Dornfelderiä lukuunottamatta... Nyt itseasiassa ottaa päähän koko Dornfelder, koska se vie pohjan koko tältä arvostelulta! Ei semmosia viinejä oikeasti ole! Tai saisi olla! Kaiuskin teki lukioaikoina paremman makuista kotiviiniä! (nimeä ei ole muutettu)

Noh, joka tapauksessa... Koonunga hill 2004 oli murjottavaisen oloista viiniä, joka ei oikein halunnut antautua nautittavaksi. Se tuntui voimakkaalta, jopa uhoavalta ja tylyltä, eikä siten oikein pystynyt tukemaan leikkisästi yliampunutta Glamorous life of Sachiko Hanai -elokuvaa. Toisaalta, tylyt viinit ovat siinä mielessä turvallisia valintoja, etteivät ne eleettömyytensä takia voi mennä hirveän pahasti harakoillekkaan. Pakko kuitenkin sanoa, että tästä huolimatta Koonunga Hillin ja Sachiko Hanain ensitapaaminen sujui sellaisissa tunnelmissa, etten usko heidän enää toistamiseen tapaavan.

Vastustakaamme joukolla Dornfelderiä!

Taustalla soi: 2dayFM, Sydney

Tough enough (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * * 1/2 (kolme ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * * * * (neljä tähteä)
Ajatusten herättävyys: * * * (kolme tähteä)
Kuka katsoi elokuvaa: Kauppakorkeakoulun saksanlehtori
Oheisviini: Dornfelder 2005 (Arvio erillisenä)

Tough enough kertoo 15-vuotiaan pojan tarinan koulukiusatusta huumekuriiriksi. Kun rikas isäpuoli dumppaa äidin, edessä on elintason downgreidaus ja muutto Berliinin maahanmuuttajalähiöön. Uudessa koulussa tulee sitten turpaan ja kunnolla. Seura tekee kaltaisekseen ja matka nuorisorikolliseksi on alkanut. Samalla paikalliset kodinkone-mafiosot käyttävät kuitenkin näytönhaluista Michaelia omien tarkoitusperiensä ajurina.

Elokuva on yhtä vähän koulukiusauselokuva kuin kriittinen kuvaus Saksan elintasokuilusta. Enemmän se kertoo teini-ikäisen alttiudesta vaikutteille ja itsetunnosta. Kun luokan häirikkö Erol on antanut päähenkilö Michaelille muutaman kerran sukkasaippuaa x 10, on vaikea olla samastumatta Michaeliin päästessään iskemään takaisin.

Jonkin verran tarina kärsii liiallisista yhteensattumista, vaikka tapahtumat etenevät melko johdonmukaisesti kohti ajatuksia herättävää loppua. Miljöö on kaikessa karuudessaan viileä, samoin musiikit. Ehkä kyseessä on jonkinlainen saksalaisen elokuvan tunnusmerkki, mutta harva asia leffassa kuitenkaan yllättää. Sumeilematonta väkivaltaa ei säästellä, mutta se lienee tarkoituskin.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: MC Solaar
Visuaalinen viihdyke: Miss Baltic Sea

Viiniarvostelu: Dornfelder 2005 (Tough enough)

Uskollisena päämäärälleen Taide2006 -projekti valitsi oheisviiniksi ainoan Stockmannin viini-Alkossa myytävän saksalaisen punaviinin. Tiedostettu riskinotto ei kannattanut. Viini oli omituisen makuinen, karvas ja kitkerä. LoHdutusta antoi ainoastaan jälkimaku, joka muistutti etäisesti ruotsinlaivalla myytävää pöytäviiniä.

Elokuvan puolivälissä viinistä oli poikkeuksellisesti juotu alle puolet. Tämä osoittanee sen, että viiniä myydään Alkossa ainoastaan Suomessa asuvan saksalaisen vähemmistön tarpeisiin (2792 asukasta vuonna 2005). Suosittelemme masokisteille suun vahvaa ÄssäMix vuorausta.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: Placebo - Meds

House of Sand (Q4) (R&A)

Kokonaisarvio: * * 1/2 (kaksi ja puoli tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Juoni: * (yksi tähti)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Ajatusten herättävyys: * (yksi tähti)
Kuka katsoi elokuvaa: Vaaleatukkainen, noi 25-vuotias nainen, joka matkustelee itsekseen maissa, joissa on hieman erilainen kulttuuri. Suunnittelee matkaa Porto Alegreen.
Oheisviini: Coronas tepranillo (arvio tulossa erillisenä)

Brasilialainen perhe, isä, äiti ja tytär päättävät muuttaa muutaman apupojan avustamana keskelle autiomaata, alueelle, jonka he paperilla omistavat. Käytännössä alue kuuluu kuitenkin suvulle, joka on asettunut ja onnistunut elättämään itsensä samalla alueella, varsin niukoilla luonnonantimilla jo pidemmän aikaa. Kankeahkon alun jälkeen alkaa näyttää siltä, että loputtoman hiekkaiseen autiomaahan mahtuu sittenkin kaksi eri perhettä.

Elokuva oli mielestäni aavistuksen tylSä. Se ei oikein edennyt ja roolihahmojen ajoittainen turhautuminen vaikutti välillä turhankin samastuttavalta. Tarina alkoi oikeastaan perheen äidin toteamuksesta, ettei hän aio jäädä elämään elämäänsä keskelle tyhjyyttä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin sama nainen oli samasta asiasta yhä samaa mieltä. Sukupolvenvaihdokset, joita tilan historiassa tapahtui oli kuvattu kekseliäästi ja hienosti. Periaatteessa kuuden ihmisen hommat oli hoidettu kolmella näyttelijällä, mutta siitä huolimatta tyylillä ja perustellusti, ei halvalla. House of Sandia ollaan kehuttu sen upeiSta maisemista ja kyllähän dyynien loputon ketju kauniilta näyttikin, vaikka ennen kauneutta mieleen tulikin luonnon mahtavuus pelottavassa mielessä. Elokuva oli maisemiensa takia hyvä muistutus siitä, kuinka pieniä me ihmiset loppujen lopuksi tällä, muka hallittavan kokoisella maapallolla olemme.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Globo FM, Rio de Janeiro

Viiniarvostelu: Coronas tempranillo (House of Sand)

TarkoitukSenamme oli alunperin käydä tutustumassa espanjalaiseen, ilotyttöjen välisestä ystävyydestä kertovaan elokuvaan, joten päädyimme viinivalinnassamme niin ikään espanjalaiseen, Torresin Coronas tempranillo -punaviiniin. Se, että espanjalainen elokuva vaihtuikin brasilialaiseen, ei vaikuttanut makuelämykseen, vaikka kokonaistunnelmaan sillä olikin selkeä vaikutus.

Tempranillo- ja Cabernet Sauvignon-rypäleistä valmistettu keskitäyteläinen, maustettu ja kevyesti vaniljainen viini kuuluu olemuksekseltaan jo ulkonäkönsäkin puolesta samaan sarjaan kuin Taide2000:n perinneviini Sangre de Toro. Coronas tempranillo on tosin olemukseltaan hivenen hontelompi ja vähemmän ronski. Se tuntuu ikäänkuin kävelevän verraten arvokkaasti korkokengissä. Viinin vaniljaisuus tulee läpi upealla tavalla ja sopivissa määrin. Coronas tempranilloa voisi kait verrata esimerkiksi Hangon kaupunkiin, joka ei tule etelän kaupungeista mieleen ensimmäisenä, mutta tekee vierailijalleen mukavan olon ja täyttää helposti kaikki kauniin kaupungin kriteerit.

House of sandin ja Coronas tempranillon yhdistäminen onnistui odotuksiin nähden yllättävänkin hyvin. Siinä missä valkokankaalla oli silminnähden kuumaa, piti myös viinin maku ja olemus huolen siitä, että mielikuva sen valmistusmaasta pysyi joksenkin trooppisuuteen taipuvaisena. Hieno yksityiskohta brasilialaisen elokuvan ja espanjalaisen viinin yhdistämisessä oli vitivalkoisen hiekan ja vaniljaisen maun kerrassaan mahtava yhteensopivuus. En tiedä miten joku erittäin kuiva ja erikoisen makuinen tai vissymäinen valkoviini olisi House of sandin seuralaisena toiminut, voisi kuvitella että hyvin, mutta tulee myös muistaa, että Coronas tempranillo ajoi asiansa vähintäänkin kehuttavalla tasolla.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: The Crash - Pony Ride