Black sheep (Q3/07)

Luokitus: * (Joko nerokas tai totaalinen riman alitus)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Vuonna 1987 valmistuneen Bad tasten sukulaiselokuva.

Oheisviiniksi uskallamme saman merkin punaviinistä saamiemme kokemusten perusteella suositella Penfolds Koonunga Hill Chardonnay-viiniä, jonka maun uskomme sopivan tämän elokuvan oheen kuin nenä päähän.

Pulu vaikuttaa suhteelliSen säikyltä ja tomppelilta linnulta, jota kunkin on helppo hätyytellä pahan päivän sattuessa. Mutta jos katsoo tarkemmin pulun silmää ja kuuntelee linnun uumenista kuuluvaa kurnutuksen omaista pulputusta, löytyy linnusta melko pienellä vaivalla jotain synkkää ja pelottavaa. Black sheepissä oltiin kai haettu vähän tämän tyylistä näkökulmaa lampaisiin, mutta mainittavan absurdilla lopputuloksella. Lammas ei vain toimi kankaalla pelotteena vaikka sille laittaisi suuhun raateluhampaat ja verta suupieliin, koska nämä kauhulle ominaiset elementit saavat sen näyttämään enemmänkin hilpeyttä herättävältä pilakuvalta. Saattaa olla, että juuri tämä on se syy miksi elokuva oltiin ammuttu sillä tavoin ihailtavasti yli, että elokuvan kehityessä pahansisuiset lampaat alkoivat ajaa autoja ja joutuivat nyrkkitappeluun ihmisten kanssa.

Mutta ei Black sheep komedianakaan niin hyvä ollut, sillä siinä oli liikaa verta, suolenpätkiä ja kuvottavan näköistä ruokaa, eikä näiden asioiden varaan oikein toimivaa komediaa rakenneta. Kaiken kukkuraksi Phil Jackson kertoi jo tämän saman vitsin Bad taste-elokuvassa vuonna 1987, eivätkä valkokankaan vitsit tapaa unohtua vielä kahdessakymmenessä vuodessa. Se, mistä täytyy kuitenkin nostaa elokuvalle hattua, on keskiössä olevan superlampaan syntyhistoria. Asia esitetään sellaisella varautuneella hienotunteisuudella, ettei sitä oikein voinut nähdä kuin tahattoman hyvin onnistuneena vitsinä.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: 1FM, Norja

Inland empire (Q3/07)

Luokitus: * * * (ei ihan odotuksia vastaava)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * (yksi tähti)

Erityistä: Kolmituntinen ja sekava

Oheisviini: GD White (analyysi tämän elokuva-arvion alla)

Kovan naistenmiehen maineessa oleva hollywood-tähti saa vuosia sitten kesken jääneen elokuvan uuteen versioon rinnalleen naispääosan esittäjäksi mustasukkaisen polakin kanssa naimisissa olevan arvostetun näyttelijättären. Pääosien esittäjille käy kuitenkin hienoisesta asioiden mainitsematta jättämisestä huolimatta ilmi, että edellisen kerran kuvaukset päättyivät sen takia, että molemmat pääosan esittäjät tulivat murhatuiksi. Inland empire kertoo kuinka elokuva alkaa hiljalleen valmistua.

David Lynchin odotettu Inland empire on yhtä sekava, outo ja taiteellinen kuin Mulholland drivekin, mutta paljon huonompi. Onnittelut täSsä vaiheessa kaikille niille intellektuelleille, jotka sanovat ymmärtäneensä kaiken tästä elokuvasta. Valaiskaa toki minuakin ja kertokaa taide2000@gmail.com -osoitteeseen esimerkiksi niiden pupujussien funktio! Omista mieleni sopukoista ei niille näet löytynyt statuksen ylläpitäjää kummempaa virkaa. Toivottavasti en aliarvioi pahasti kaikkia maailman kanssaihmisiä, mutta uskoisin että se joukkio joka tähän elokuvaan ihan oikeasti pääsee sisään on melkolailla pieni, ja heistäkin mahdollisesti suuri osa Lynchin itsensä lähipiiriä. Toisekseen, täytyy olla melkomoisen hyvä vaihtoehtoelokuva, jotta sitä jaksaisi seurata intensiivisesti kolme tuntia. Inland empire ei sitä ollut. Elokuva ei tullut sikälikään vastaan, että ulkokuvia oli sisäkuviin verrattuna mukana kovin vähän. Toisin sanoen, elokuvassa ei juuri maisemilla mässäilty, mikä on sikäli harmi että esimerkiksi terassilla elokuvan elokuvaan kuvattu kohtaus tuntui siltä kuin olisi saanut pitkästä aikaa keuhkoihinsa raitista ilmaa.

Se mikä Inland empiressä oli kuitenkin jäljittelemättömän upeaa, oli sen uniikki tunnelma. Tuntui kertakaikkisen hienolta huomata, että niitä samoja tunnelmia mitä 2000-luvun alun taide-elokuvat sisälsivät, voidaan välittää katsomoihin yhä edelleen. Taide-elokuva ei ole sittenkään kuollut, edes sellaisenaan. Mulholland drive oli Inland empireä huomattavasti värikkäämpi ja raikkaampi, mutta mikäli lievä tunkkaisuus ei tunnu liian luotaantyöntävältä piirteeltä, uskallan suositella kyseistä teosta varauksetta. Ainakin se on kyseenalaistamattoman aito taide-elokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Radio 105, Milano

GD white (Inland empire)

Inland empiren oheen olimme valinneet tavoista poiketen viiniä, joka ei ollut kotoisin elokuvan kanssa samasta maasta. Ranskalainen GD White osoittautui kuitenkin elokuvan seuralaisena varsinaiseksi napakympiksi kukkaisine etiketteineen. Chardonnaysta ja sauvignonista valmistettu kuiva, raikas ja ulkoasunsa mukaisesti kukkainen valkoviini huokui samanlaista väkevää rakkautta kuin itse Inland empirekin, joskin GD Whiten rakkaus oli hippimäisellä tavalla huomattavasti pehmeämpää. Lisäksi kukkaisuus aikaansai juojalleen voimakkaan kesän tunteen, mikä luonnollisestikin nosti yleistunnelmaa jokaisella tapahtuman osa-alueella.

GD White vaikuttaa sellaiselta viiniltä, joka voisi hyvin olla kahden keskiasteen opintonsa keskeyttäneen nuoren, Sergen ja Pierren alunpitäen omien ja parhaimpien luokkakavereiden tarpeisiin kyhätyn viinitilan tuotteelta, jonka tarkoitus oli olla säästötoimenpide viikonlopuille tai pienimuotoinen vitsi jolla niittää kaveripiirissä mainetta, mutta muutamien makuun liittyvien positiivisten yllätysten jälkeen olikin paisunut yli äyräidensä ja sitä myöden lailliseksi ja tosimielellä tehtäväksi liiketoiminnaksi. Siksi se sopii lähes täydellisesti juuri tämän elokuvan seuraksi, muttei arvatenkaan hirveästi arvokkaampiin yhteyksiin.

Hinnasta viis (Q3/07)

Luokitus: * * * (oikein kelpo komedia)
Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)
Miljööt: * * (kaksi tähteä)
Erityistä: Audrey Tautoun rooli on aiempiin verrattuna poikkeava.
Oheisviini: Veuve Clicquot Sec sopi hintavasta elämäntyylistä kertovaan elokuvaan statuksensa vuoksi loistavasti, mutta jos nyt ihan millimetrin tarkkaa työtä tehdään, ja miksei tehtäisi, niin vaikka makeutensa vuoksi ylivertainen samppanja upposikin hienosti, olisi varallisuudesta muistuttava tunnelma syntynyt katsomon puolelle merkittävästi tehokkaammin erittäin kuivalla samppanjalla.

Audrey Tautou näyttelee rikkaita miehiä aviopuolisoikseen etsivää ammattionnenonkijaa ja Gad Elmaleh loistohotellin pikkoloa, joka joutuu hivenen tapaturmaisesti salaamaan avioliiton metsästäjältä taustansa. Leppoisa yhdessä vietetty, periaatteessa täysin merkityksetön ilta kääntää kuitenkin molempien elämän sellaiseen suuntaan, josta kumpikaan ei kai tavallaan koskaan haaveillut.

Jos Euroopan ja Yhdysvaltojen elokuvatuotannoille tuliSi avioero ja jonkun oikeusoppineen pitäisi päättää eri tyylilajien huoltajuudesta, väittäisin ainakin action-leffojen ja romanttisten komedioiden päätyvän uuden mantereen ruokittaviksi. Realistisella otteella historian merkkitapahtumista tai –henkilöistä kertovat teokset, sekä taide- ja muuten vain kotoisat tai sympaattisemmat elokuvat todennäköisesti tulisivat majoittumaan Gibraltarin ja Muurmanskin väliselle alueelle. Tämän mielikuvan vuoksi tuntui jotenkin vieraalta, että Audrey Tautoun tähdittämän, olemukseltaan lutuisen korsikalaisen elokuvan juonen punainen lanka liittyi toisten omaisuuksiin kiinni pääsemiseen. Toisaalta voisi ajatella, että Hinnasta viis on hyvä herätyskello sen asian suhteen, että kyllä Euroopassakin osataan olla turhamaisia ja elää vailla suhteellisuudentajua tai moraalia, mutta kaikesta huolimatta, ainakin itse olisin halunnut pitää tämän elokuvan ajan kiinni sellaisesta pienimuotoisuuden illuusiosta. Eivät ranskalaiset saa olla valkokankaalla rahan perässä surutta kukasta kukkaan hyppiviä bimboja, ranskalaiset ovat pienen romanttisen hetken tai viimeisen suudelman perässä, suruisina kukasta kukkaan hyppiviä rakkaudenkaipuisia itsenäisiä naisia.

Ranskassa kokeillaan tällä haavaa selkeästi siipien kantavuutta eri aloilla. Rehtejä taideleffoja ei ole nimittäin siltä suunnalta kulkeutunut ainakaan Suomeen asti ties milloin viimeksi, mutta action-, trilleri- ja nyt romanttisen komedian saroilla on touhua riittänyt. Muutama päivä syyskuussa edusti actionia, Käärmeen merkki oli tyylipuhdas trilleri ja Hinnasta viis romkom. Kaikkia näitä elokuvia yhdistää sellainen hienoinen kotikutoisuus, jota voisi periaatteessa ihailla samalla tavalla kuin naapurin viisivuotiaiden kaksospoikien Pertin ja Sakarin takkuillen loppuun asti vietyä Kuu kiurusta kesään -runoa tarhan kevätjuhlissa. Ne eivät ole totutun ammattimaisia ja tuotettuja, mutta niitä on kiva ja kotoisa katsoa. Hinnasta viis oli kepeä, naurattava ja erilainen elokuva, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta niille jotka kaipaavat pienistä asioista nauttimista, ei tämä elokuva ole kaikkein onnistunein teos.

Audrey Tautoun rooli viettelijättärenä oli varsin onnistunut, erilaisuutensa vuoksi jopa hivenen pelottava. Hänen läsnäolonsa loi täysin toisenlaisen tunnelman kuin esimerkiksi Ameliessa tai vaikka Da Vinci -koodissa, mikä kertoo vain näyttelijättären suuresta ammattitaidosta. Miespääosaa näytellyt Gad Elmaleh oli taas komedian alku ja juuri, eli periaatteessa voisi sanoa, että komediallisuus määrittyi pitkälti yhden näyttelijän edesottamusten pohjalta. Mutta vaikka Yhdysvallat periaatteessa onkin romanttisten komedioiden koti, tuo eurooppalaisuus väistämättä Hinnasta viis -elokuvaan mukanaan pienen jäljittelemättömän ripauksen kyseisen tyylin elokuviin hienosti soveltuvaa sympaattisutta, haluttiinpa sitä tai ei.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: BoosterFM, Toulouse

Käärmeen merkki (Q3/07)

Luokitus: * * * (Toimiva, harkitseva ja eurooppalainen trilleri)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Minna Haapkylä näyttelee ranskalaiselokuvassa toista naispääosaa.

Oheisviini: Le Cardinal Cristal, joka on puolikuiva, pehmeähappoinen ja hedelmäinen ranskalainen valkoviini. Tuote on valmistettu sauvignon ja sémillon -rypäleistä.

Käärmeen merkki kertoo kiristyksestä. Kyseenalaista bisnestä pyörittävä vanha muukalaislegionalainen iskee silmänsä rikkaan saksalaismiehen tyttären kanssa naimisissa olevaan mieheen ja ryhtyy tekemään valtaisaa määrää työtä saadakseen tätä suhteellisen rutinoituneesti elävää päähenkilöä tekemään salattavan kokoisia virheitä.

Kai sitä fikSutkin ihmiset ottavat päivänvaloa kestämättömiä harha-askeleita, joita väijymällä heitä voisi kiristää, ettei kiristettävien päähenkilöiden tarvitsisi olla aina ihan totaalisia aaseja, jotka juoksevat tuntitolkulla siiman päässä olevan setelin perässä tajuamatta silloinkaan. Ja toisekseen, kenen vaimo päästää yhtäkkiä kuvioihin ilmestyneen, oudon sulavasti käyttäytyvän miehen ensitapaamisen jälkeen kotiinsa yllättävälle iltapäiväkahville? Käärmeen merkissä päähenkilöiden typeryys oli kai aika minimissään, mutta ei tarina siltikään realistinen ollut. Trillereissä ei kai vaan voi välttyä siltä, että ennen lopputappelua kaikkien jäljelle jääneiden henki on mitä erikoisemmalla tavalla aikaa vastaan uhattuna ja poliisi saapuu ambulanssi- palomies- ja psykiatriarsenaaleineen paikalle vasta sitten kun fyysisesti vahvempi pääpahis on saatu oveluudella ja neuvokkudella nujerrettua.

Se mitä Käärmeen merkin eduksi on laskettava, niin se oli venytetty suosiolla parituntiseksi ja näin ollen asetelmien rakentumisille jäi juuri sopivasti aikaa. Joka hetki ei tapahtunut jotakin ja pienemillekin yksityiskohdille annettiin ainakin jonkinasteinen selitys. Oli myös ihailtavaa, että todellisten luonteiden paljastumista oltiin jaksettu venyttää huomattavan pitkään. Tai ainakin itse koen, että tämän tyylisissä elokuvissa mielenkiinto ja uskottavuus tuppaavat kaikkoamaan siinä vaiheessa kun sekä kasvottoman kiristäjän ja uhrin todelliset henkilöllisyydet ovat tulleet esiin. Toisaalta, yleensä juuri siinä vaiheessa alkaa se yliampuva räiskintä ja sukulaisten tai tuttavien ongelmitta sujuva kidnappaaminen. Yksi tämän elokuvan hyvistä puolista oli myös sen ranskalaisuus, se kun takaa aina tietynlaisen sävyn. Ja Ranska tai Eurooppa ylipäätään tuntuu pääsääntöisesti arvaamattomammalta ympäristöltä kuin Yhdysvallat.

Yhteenvetona Käärmeen merkistä voisi sanoa, että se muistuttaa vähän jokin aika sitten ilmestynyttä Houkutus-elokuvaa, mutta on eurooppalaisempi, verkkaisempi ja teatterimaisempi. Minna Haapkylä pärjäsi kankaalla hienosti ja tällä kertaa kun kyseessä ei ollut kovinkaan taiteellinen teos, ei tuttuudestakaan ollut haittaa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Sniper - Grave Dans La Roche

Taide2000:n perinteinen kesänäyttely

Taide2000:n tämänvuotinen kesänäyttely tulee Pohjois-Italiasta, Gardajärven rannalla sijaitsevasta Limonesta, joka on tullut tunnetuksi kauniiden maisemiensa lisäksi myös töykeästä väestöstään.

Q2/07:n päätös ja kvartaalin elokuva

Ihan hyvältä näyttää. KiiStattoman taiteellisia elokuvia tipahtelee teatteriehin tasaista tahtia, eikä lähitulevaisuus näyttäisi muuttavan tilannetta. Ainoa joka on vähän kuin pudonnut leikistä pois, siis syvästi taiteellisten elokuvien saralla, on Eurooppa. Perinteisesti tiiviillä rotaatiolla uusia elokuvia tuottavat alueet - Aasia ja Yhdysvallat tuntuvat voivan hyvin, mutta Euroopasta ilmestyy tällä haavaa vain aikalailla pehmyttä materiaalia. Emme tosin vaivu asian suhteen epätoivoon, vaan uskomme kyseessä olevan vain edellisen kuivan kauden aiheuttaman mainingin. Mikäli näin on, tulemme näkemään pienen odotuksen jälkeen viljalti merkittävän taiteellisia, eurooppalaisia teoksia. Lievästi taiteellisen tarjonnan suhteen Eurooppa on sen sijaan ollut erittäin hienosti esillä. Tästä hyvinä esimerkkeinä elokuvat Muutama päivä syyskuussa ja tanskalainen Häiden jälkeen.

Kevätkvarttaali (Q2/07) jäi kokonaisuudessaan mieleen yhdysvaltalaisten esiinmarssina. Tideland ja The Fountain vahvoina taide-elokuvina, Little miss sunshine hivenen helpompana ja Alpha dog selkeästi valtavirtaisempana, mutta erittäin hienona teoksena. Suvikvarttaalissa (Q3/07) tultaneen näkemään Inland empire, joten ainakin siksi uusi mantere on vielä esillä. Odotamme seuraavassa kvarttalissa vahvaa panosta myös Aasialta, ja tiedä vaikka Euroopan syvätaide pulpahtaisi ranskalaisine rakkauselämineen esiin jo seuraavan kolmikuukautisen aikana. Se, mistä Taide2000 haluaa yhä edelleen toistuvasti motkottaa, on vaihtoehtoelokuvia tarjoavien elokuvateatterien määrä. Pyydämme yhä Finnkinoa ojentamaan auttavaa kättään tähän suuntaan. Kino Engel on hyvä paikka, mutta taide-elokuvallinen monopoliasema ei ruoski huippusuorituksiin.

Kevätkvarttaalin elokuva: Häiden jälkeen

Kvarttaalin elokuva poikkeaa tällä kertaa linjasta sikäli, että yleensä olemme halunneet alleviivata taiteellisuuden merkitystä. Niin toki nytkin, mutta toisin kuin yleensä, ei valittu teos ole missään nimessä se kaikkein taiteellisin. Taiteellisimmat elokuvat olivat kiistatta yhdysvaltalaiset The Fountain ja Tideland, mutta näillä kahdella teoksella ei vain ollut muilta osin riittävästi rahkeita titteliin. Häiden jälkeen on oivallinen kuvaus miehestä, joka palaa vastentahtoisesti liikematkalle kotimaahansa Tanskaan. Hän päätyy häihin, jotka muuttavat hänen koko loppuelämänsä suunnan. Teos on mainitavan herkkä, jopa lasinen, ja eritysen hienona piirteenä nousee esiin intiimi tapa kuvata henkilöitä. Tarina on valtava, mutta silti realistinen. Näyttelijät ovat loistavia ja miljööt istuvat elokuvaan täydellisesti. Tämän elokuvan jälkeen ei tarvinut pohtia mielessään miltä se olisi näyttänyt jossain toisessa kaupungissa kuvattuna. (Elokuvasta on kirjoitettu tarkempi esittely huhtikuussa 2007)

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Skyrock, Pariisi

The Fountain (Q2/07)

Luokitus: * * * (ihan kelpo elokuva)
Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)
Miljööt: * (yksi tähti)
Erityistä: Elokuvassa oli harvinaisen osuva musiikki tukemassa tarinaa.
Oheisviini: Jacob's Creek chardonnay 2006. (Arvio erillisenä)

Nyt näyttäisi vähän siltä, että tämän päivän taide-elokuvia, ja varSinkin Yhdysvalloista tuotuja teoksia yhdistäisi yksi tekijä; ylikorostettu erilaisuus. Siis se, minkä Jouko Turkka toi Suomeen jo reilut parikymmentä vuotta sitten... Tai ties vaikka olisi itse luonut koko hulluttelun. The Fountain on taiteellisuudessaan ja sävyissään lähes identtinen Tidelandin kanssa ja vaikkei Taide2000 vielä Inland empiren ensimmäiseen aaltoon rynnännytkään, on silti olemassa vahvat viitteet ja huhupuheet siitä, että myös tämä elokuva kuuluu tähän toinen toistaan muistuttavien ryhmään. The Fountainin taiteellisuudesta olisi hyvin voinut antaa vaikka viisi tähteä, ei se sen vähemmän taiteellinen ollut kuin vaikka Toisen kerroksen laulujakaan, mutta se oli niin teennäistaiteellinen, että suuhun tuli siirappinen maku, ja siksi pudotimme taiteellisuustähdet kolmeen.

Ei The Fountain silti huono elokuva ollut, siinä oli paljon hienoja piirteitä ja yksityiskohtia. Todellisuudesta toiseen siirtymiset oli kuvattu erilaisin ja luovin keinoin, hahmoja kuljetettiin hallitusti lähemmäs ja kauemmas, elokuvassa oli juuri sopivan merkityksettömiä salaisuuksia ja musiikki oli täsmäämättömyydessään kerrassaan oivallista, jopa parasta mitä The Fountainilla oli tarjota. Täsmäämättömyden selittää se, että sama mies on säveltänyt samanlaiset musiikit niin tähän kuin Miami Viceenkin. Pakko silti myöntää, että mielenkintoinen yhdistelmä osui tässä tapauksessa tismalleen siihen mihin pitikin. Elokuvan hyväksi puoleksi on myös laskettava sen elämään ja kuolemaan liittyvien kysymysten herätyskyky. Se, että elokuvateatterin penkillä alkaa pohtia sitä, tuleeko sitä kahdeksan- yhdeksänkymppisenä varmemmaksi kuoleman pehmeyestä, aikaansaako kuoleman vääjäämättömyys viimeisinä vuosina kiireen tunteen ja mitä jos kuoleman jälkeen alkaakin ikuinen kylmys ja kärsimys johon ei voi vaikuttaa mitenkään, on mielestäni merkki siitä, että elokuva on ajatusten herättäjänä varsin onnistunut. Itseasiassa, nämä kaikki The Fountain aikamatkailut ovat helposti tulkittavissa ohjaajan näkemykseksi kuoleman jälkeisistä hetkistä.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitetaessa soi: 102,9FM, San Francisco

Jacob's Creek, chardonnay (The Fountain)

Jacob's Creek chardonnay 2006 oSoittautui oivalliseksi oheisviiniksi "lähteelle" kuten kuulin lippukassalla leikksästi sanottavan. Erityisesti elokuvan avaruudelliset kohtaukset ja viinin raikas kosketus tuntuivat löytäneen tiensä samalle penkkiriville. Viinissä saattoi tulkita sen verran etäisen häivähdyksen kanelia, ettei se koitunut raikkauden turmioksi, vaan ennemminkin alleviivasi olemuksellaan viinin kirkkaita ja säkenöivän oloisia sävyjä. Voi myös sanoa, että viini puhdisti elokuvan hivenen sottaista yleisilmettä ja teki näin ollen katselukokemuksesta mainittavasti mielekkäämmän. Oivallinen viinivalita tällä kertaa, suosittelemme ehdottomasti Jacob's Creekiä The Fountainin rinnalle.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: BBC1xtra

Little Miss Sunshine (Q2/07)

Luokitus: * * * (Hyvä elokuva)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)

Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Erityistä: Lämminhenkinen elokuva, joka seisoo vahvojen henkilöhahmojen varassa.

Oheisviinisuositus: JeanJean Merlot 2006

Little Miss Sunshine -elokuvaa tekisi mieli kutsua amerikkalaisen elokuvan uudeksi tulemiseksi. Kai nyt Amerikassa on tehty leffoja iät ja ajat - ja varsin hyviä sellaisia, mutta vaihtoehtoelokuvista on tyypillisesti puuttunut eurooppalaisille tuttu itseironia ja kotoisuus. LMS yhdistelee kuitenkin taidokkaasti ranskalaisen ja ruotsalaisen elokuvan meininkiä: vauhtia ja kommelluksia sydämellisessä tunnelmassa.

LMS:ssä on lyöty 1,5 tuntiin yhteen sopivasti hauskuutta ja herkkyyttä siten, että elokuvan päätyttyä katsojalla on hyvä olo. Lasten kauneuskisoille irvaillaan aiheellisesti eikä meno missään vaiheessa hyydy. Pääosassa olevan perheen henkilöhahmot on muovailtu niin värikkäiksi kuin vain voi, ja se toimii. Suosittelen!