Yksi suuri osa tuosta omintakeisesta tunnelmasta on syntynyt henkilökunnan palvelun kautta, joka ei missään nimessä ole ollut perinteisellä tavalla lämmintä. Me olimme ravanneet Kino Engelissä tiuhaa tahtia jo useamman vuoden, mutta kun tulimme jälleen kerran lippukassalle, katsoi lipunmyyjä meitä siten, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan keitä me olimme. Pienessä lipunmyyntikioskissa oli hänen lisäkseen koneenkäyttäjä, joka istui osittain katosta roikkuvan verhon takana ja katsoi meitä siten, kuin olisimme tulleet keskeyttämään heidän sanattoman ajatustenvaihtonsa pahimmalla mahdollisella hetkellä. Elokuvan sisällöstä kysyttäessä lipunmyyjä ei edes aikonut avata suutaan, vaan käänsi laiskasti etusormensa osoittamaan ilmoitustaululle, jonne oli kiinnitetty jostain päivälehdestä leikattu elokuva-arvostelu. Poistuttuamme lippuluukulta kääntyivät lipunmyyjä ja koneenkäyttäjä taas toistensa puoleen, muttemme kuulleet kummankaan sanovan mitään. Missään vaiheessa.Yhtenä syksyisenä iltapäivänä, nelisen vuotta Taide2000:n syntymän jälkeen, kävelimme keskustasta kohti Café Engeliä. Puuskittainen tuuli ja tihkusade piiskasivat mukulakivistä Sofiankatua, jonka kuvittelimme olleen meidän lisäksemme täysin autio. Se ei kuitenkaan ollut, sillä Kino Engelin oven edessä seisoi harmaaseen paitaan pukeutunut mies. Koneenkäyttäjä, joka katseli hiljaa kaukaisuuteen ja poltti tupakkaa. Meidän keskinäinen ajatuksenvaihtomme taukosi ja kävimme elokuvateatterin edustaa eteenpäin tyystin sanattomina. Muutamaa metriä ennen harmaapaitaista miestä, hän puhalsi savut tuuleen ja käänsi katseensa. Arvioiva katse viivähti meissä hetkisen, kunnes Koneenkäyttäjä teki päällään pienen ja nopean tervehdyksen. Me nyökkäsimme takaisin, muttemme sanoneet toisillemme mitään. Meidän ei tarvinnut. Me tiesimme varmistamattakin, että olimme saavuttaneet tervehdyksen myötä maailmassa tietynlaisen arvoaseman.
