Stockholm tour 2009 - Hallonbergen

Vuonna 2005 eräs ruotSalaisnainen sylkäisee suustaan ulos Hallonbergenin nimen. Hän ei tee sitä tahallaan, vaan inho ja puistatus syntyvät nimen taakse täysin vilpittömästi. Hallonbergen ei ole rikostilastoissa piikkipaikalla, mutta se on samalla tavalla kuolemattoman maineensa vanki kuin Rinkeby, Hervanta tai Jakomäkikin. Jos ruotsalaisnaisen tulisi valita, hän muuttaisi viimeiseksi Hallonbergeniin.

Vuonna 2009 Taide2000 nousee metrotunnelista rullaportailla Hallonbergen centrumiin. Pronssisten hevosten ympärillä elää arkeaan muutama kioski, yksi kenkäkauppa ja pari Tukholman lähiöille tyypillistä vaatemyyntiin keskittynyttä sekatavaraliikettä. Valitsemme Outlet Nightmaren sijaan pakistanilaismiehen pitämän fashion-liikkeen, sillä sieltä saa tyylikkäät thinsulate-hanskat vaivaiseen 39:n kruunun hintaan. Tiskillä ilmenee kuitenkin ongelmia. Käteiskauppaan erikoistuneella miehellä ei ole ajan hengen mukaisesti ollenkaan kortinlukulaitetta, eikä meillä ruotsalaista rahaa. "Mitä rahaa teillä sitten on?", hän kysyy. Koska kruunu on heikko ja kilpailu on Hallonbergenissä kovaa, ehdottaa mies rohkeaa kauppaa. Hän lupaa hanskat 39:llä eurolla. Ymmärräme kyllä yskän, menestykseen tarvitaan menestyksekkäitä kauppoja, mutta mielestämme turhan toivekkaiden yksittäissignaalien antamisesta saattaisi olla kokonaisuuden tulevaisuudennäkymiä ajatellen enemmän haittaa kuin hyötyä. Siksi pahoittelemme ja sanomme, ettemme voi valitettavasti maksaa hanskoista sellaista hintaa. Emme edes tyylikkäistä thinsulate-hanskoista.

Sama rohkea ja toiveikkuuteen tähtäävä yritteliäisyys leimaa oikeastaan koko Hallonbergenin olemusta. Aluetta on eläivöitetty raikkailla väreillä, pallokentillä, leikkipuistoilla, piknikpöydillä ja lähestyvään jouluun sopivilla värivaloilla. Niistä pahamaineisista kaupunginosista, joissa Taide2000 on historiansa varrella vieraillut, taistelee Hallonbergen ehkä kaikkein raivokkaimmin apatiaa vastaan. Siellä on loputon määrä hyviä ja virkistäviä elementtejä, mutta toisin kuin voisi kuvitella, ei kerrostalon pihalla kasvava pihlaja saa suinkaan Hallonbergeniä tuntumaan kotoisammalta paikalta. Se ennemminkin vain alleviivaa Hallonbergenin henkistä etäisyyttä niihin kaupunginosiin, joissa ei tarvita virkistystoimikuntia.

Kävellessämme takaisin kohti metroasemaa, kiinnittyy huomiomme lumispraylla kolmannen kerroksen ikkunaan kirjoitettuihin uudenvuodentoivotuksiin. "Gott nytt år" kuulostaa mukavalta, kunnes mieleen nousee kysymys - miksei viestin kirjoittaja ole asettanut joululle mitään toiveita.

Taustalla soi kirjoitettaessa: Promoe - Bondfångeri (2009)

Ehdokkaat Taide2000-palkintojen saajiksi:

Taide-elokuvavuosi 2009 on nyt kvartaalijärjeStelmämme mukaan ohi, ja uusi vuosi alkanut. Tästä edespäin nähtävät elokuvat siis kilvoittelevat Taide2010-palkinnosta. Mutta jottei riennetäisi asioiden edelle, on syytä valita vuoden 2009 parhaimmat elementit. Elokuvien lista on tällä kertaa varsin lyhyt, sillä päätimme tarkastella asiaa siinä mielessä rehellisesti, ettemme valinneet listalle ainuttakaan sellaista elokuvaa, jolla ei ole todellista mahdollisuutta voittaa Taide2009-palkintoa. Voittajat julistamme kalenterivuoden loppumetreillä.

Ehdolla ovat:

Vuoden 2009 elokuvaviini:

Petit Coq (99F)
Castillo de Molina pinot noir (Happy go lucky)
Mouton Cadet (Coco Chanel & Igor Stravinsky)
Vesevo fiano di Avellino (Gomorra)


Vuoden 2009 paras näyttelijä:

Anna Mouglalis / Coco Chanel & Igor Stravinsky
Maria Heiskanen / Ikuistetut hetket
Kaarina Hazard / Postia pappi Jaakobille
Francois Bégaudeau / Luokka
Penélope Cruz / Särkyneet syleilyt


Taide2009-palkinto parhaasta elokuvasta:

Pedro Almodovar - Särkyneet syleilyt
Klaus Härö - Postia pappi Jaakobille

Lisäksi jaamme Taide2000:n erikoispalkinnon, sekä valitsemme kilpailutilanteen puutteen vuoksi toistaiseksi viimeisen kerran vuoden elokuvateatterin.

Coco Chanel & Igor Stravinsky (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Elokuva ei pääty täysin vielä lopputeksteihin
Oheisviini: Mouton Cadet (Arvio tulossa)

Coco Chanel on vahva, määrätietoinen ja itSekeskeisyyteen taipuvainen nainen, joka antaa epätoivon kanssa painivalle säveltäjälle, Igor Stravinskylle, mahdollisuuden, sanan useammassa merkityksessä. Elokuva kertoo suoraviivaisesti ja ranskalaisen tylyllä otteella tapaukseen liittyvien ihmisten tarinan.

Coco Chanel & Igor Stravinsky -elokuvaa on pakko kehua, sen mahdollisesti jopa tahattomasta rehellisyydestä, sillä juuri se tarjoaa mahdollisuuden puntaroida eri asioiden painoarvoa. Coco Chanelista olisi tuskin tullut Coco Chanelia, ellei hän olisi jyrännyt valitsemallaan tyylillä, muiden mielipiteistä ja odotuksista piittaamatta, kohti tähtäimeensä löytynyttä määränpäätä. Erottuvaa tulosta tehneelle, itsenäisten naisten esitaistelijalle tulee nostaa hattua, sillä muiden muassa hän on kantanut kortensa kekoon naisten ja miesten tasavertaisuuden puolesta. Niin hyvässä kuin pahassakin, sillä Coco Chanelin voi halutessaan nähdä myös poikatytöstä siaksi kasvaneena Peppi Pitkätossuna. Ja juuri se tekee elokuvasta kutkuttavan. Chanelin tyyliä voi pitää suurta kuvaa ajatellen välttämättömänä, tai sitten hänet voi nähdä naispuolisena vaimonhakkaajana.

Igor Stravinskyn puolelta elokuvassa on ehkä mielenkiintoisinta musiikki, jota käytetään hienosti yhtenä kerrontamuotona. Tunnelma, joka Stravinskyn sävellystyöstä ja muusta pianon hakkaamisesta syntyy, on huomattavasti kuvaa vahvempi väylä säveltäjän pään ja suhteen sisään, joka hänellä vaimonsa ja Coco Chanelin kanssa on. Ongelmana Mads Mickelsenin näyttelemässä hahmossa on taas nähtävä se, että ainakaan Taide2000 ei päässyt missään vaiheessa täysin irti hänen James Bond-kytköksestään, mikä on sikäli erikoinen seikka, että muutamassa muussa hänen näyttelemässään roolissa asia on painunut huomattavasti helpommin taka-alalle.

Toinen pieni kritiikin poikanen elokuvassa kohdistuu Coco Chanelin kädenjäljen esittämiseen. Tietenkin hänen työnsä hedelmistä voi nauttia marssimalla mihin tahansa muotiliikkeeseen, ja tottakai elokuva kertoo nimensä mukaisesti Chanelin ja Stravinskyn suhteesta, mutta siitä huolimatta Chanelin työn kuvaaminen olisi piristänyt ja rikastuttanut kokonaisuutta. Nyt sitä näytettiin juuri sen verran, että tuntui kuin ohjaaja olisi halunnut feidata koko asian, muttei nimen suuruuden takia olisi uskaltanut.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: El Matador - Au Clair du Bitume

Tulossa:

Kalenterimme mukaan joulukuun alusta alkava taide-elokuvavuosi 2010 lähestyy huimaa vauhtia. Ennen Q1/10:n alkua ja Vuoden 2009 parhaita elokuvia, näyttelijöitä ja viinejä koskevan ehdokaslistan julkistamista annamme vielä arvion ranskalaiselokuvasta Coco Chanel & Igor Stravinsky.

Obs! Vaikka aloitammekin taide-elokuvavuoden 2010 kvartaalikalenterimme mukaisesti, alkavat Taide2000:n 10-vuotisjuhlallisuudet vasta tammikuussa 2010.

Onnittelusähkeitä vastaanotetaan osoitteessa taide2000@gmail.com.

Särkyneet syleilyt (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * * (viisi tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * * * (viisi tähteä)

Erityistä: Elokuvassa näkyy uskomattoman hienoja seiniä.

Oheisviini: Los Monteros. Aavistuksen glögimäinen ja rusinainen viinivalinta ei osunut tällä kertaa erityisen hyvin nappiin, sillä Los Monteros oli olemukseltaan hieman liian kitkerää, hapotonta ja karkeaa Särkyneiden syleilyjen rinnalla.

Särkyneet syleilyt kertoo sokeutuneen elokuvaohjaajan ja hänen kohtaloonsa vaikuttaneiden ihmisten tarinan. Sen, mikä vaikutus jokaisella tarinan hahmolla on johonkuhun toiseen, ja kuinka kukin on jollain tavalla sidoksissa kaikkeen mitä elokuvassa tapahtuu.

On olemaSsa muutama syy miksi Särkyneet syleilyt on niin hieno elokuva kuin on. Siinä on hieno tunnelma, juonen dramatiikka tuodaan esiin sopivan hillitysti, elokuva on täynnä kerrassaan upeita kuvia ja kokonaisuutta on osattu maustaa mitä hienoimmilla yksityiskohdilla.

Taide2000 on kritisoinut useampaan otteeseen valkokankaiden hengentuotteita siitä, että esimerkiksi rakastelukohtauksissa itse rakastelun merkitys on jäänyt täysin toisarvoideksi sen rinnalla, että kyseiseisissä kohtauksissa on havaittu loistava tilaisuus näyttää ihmisille alastomuutta. Pedro Almodovar taas tuntuu laittaneen Särkyneisiin syleilyihin rakastelukohtauksia nimenomaan niiden merkityksen takia. Yhdellä kertaa kaikki tapahtuu lakanoiden alla, toisella sohvan selkänojan yli kiipeävät harittavat varpaat. Tosin, eipä Almodovarkan voinut olla näyttämättä Penélope Cruzin rintoja, mutta katsottakoon tätä nyt läpi sormien vaikka sen takia, että hän myös rohkeni kuvata kohtauksen, jossa varjokuvat yhtyivät suutelemaan toisiaan verhojen takana. Ja juuri se oli varsin kuvaava esimerkki niistä pienistä nostalgisromanttisista yksityiskohdista, joiden myötä elokuva näyttäytyy niin sympaattisena, että ohjaajan tukkaa olisi pakko vähän pörröttää, mikäli häneen sattuisi törmäämään alle tunnin sisällä elokuvan päättymisestä.

Kaikkein hienointa Särkyneissä syleilyissä ovat kuitenkin kuvat, joita projektori nähtäväksi ampuu. Seiniä, vaatteita, koruja, värejä, katuja. Uskomattomia kuvia joka ikinen. Oikeastaan koko elokuvan voisi ripustaa seinälle kotia koristamaan, mikäli se vain olisi jotenkin mahdollista.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Rohff - Au-Dela de Mes Limites

Revanche (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * (Neljä tähteä)
Erityistä: Revanche oli työkiireiden takia ainoa R&A-elokuva, jota Taide2000 ehti tänä vuonna katsomaan.

Ilotytön hommia tekevä nuori nainen menehtyy epäonniSesti luoteihin, jonka seurauksena hänen poikaystävänsä maailma kääntyy katolleen, ja hän alkaa purkaa pahaa oloaan puiden hakkaamisella ja syyllisen jahtaamisella.

Tämän hetken trendi tuntuu olevan, että elokuvien aiheille annetaan runsaasti aikaa ja tilaa kehittyä. Revanche kulkee samoilla linjoilla, mutta paketti pysyy siitä huolimatta erittäin kompaktina. Se ei matele eikä kiirehdi, vaan etenee tasaisesti sellaista vauhtia, että käänteitä ja roolihahmojen ajatuksia ehtii pureskella. Revanchessa ehtii tapahtua tunnin aikana paljon, mutta samalla aika tuntuu kulkevan verkkaisesti.

Näyttelijäsuoritukset ja roolitus ovat osuneet Revanchessa nappiin, sillä useammankin kuin vain päähenkilön kohdalla herää ajatus persoonallisuuden siitä puolesta, jota ei elokuvassa nosteta esiin. Ei kyseinen ulottuvuus mitenkään erityisen vahvasti pistä silmään, mutta kuitenkin sen verran, että se on syytä mainita.

Parasta koko teoksessa on kuitenkin sen sanoma, joka ei tunnu siltä kuin sillä yritettäisiin siirtää vuoria, vaan ennemminkin vain pieneltä muistutukselta asettaa kokemilleen asioille mittasuhteet. Revanche pakottaa miettimään rajoja ja pohtimaan mikä on minkäkin teon hinta ja mistä kukakin on itse vastuussa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Placebo - Battle For The Sun

Gomorra (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * (kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Oheisviini: Napolin liepeiltä tuleva Vesevo Fiano di Avellino oli sopivan röyhkeä ja tanakka valkoviini alamaailmasta kertovan elokuvan rinnalle. Se oli sekä uskottava, että hienostunut seuralainen.

Erityistä: Elokuvan kiintopiste oli aivan muualla kuin Gomorra-kirjassa.

Roberto Savianon Gomorra on mielenkiintoinen tarina, mutta kirjaSsa se kätkeytyy käsittämättömän vaikeaselkoisen tekstin taakse, elokuvassa sekavuuden keskelle. Valkokankaalla elokuva ei tahdo tarjota oikein sellaista tartuntapintaa, joka veisi mukanaan Napoliin tai jonkin perheen ruokapöydän ääreen. Gomorra närppii. Se kertoo paljosta vähän, muttei mistään sen enempää. Se taas aikaansaa sen, ettei Italian karua todellisuutta tahdo erottaa amerikkalaisen action-elokuvan mielikuvitusmaailmasta muuten kuin muistuttamalla itseään tarinan kertovan tosielämästä. Pintaa raapivan tyylin voi tietysti nähdä yhtälailla taiteena kuin päämäärättömyytenäkin, mutta valitettavasti ainakin Taide2000:n silmissä se kallistui jälkimmäisenä mainittuun suuntaan.

Mutta ei Gomorra silti totaalinen floppi ollut. Kerrontatapa oli suurpiirteisyydestään huolimatta mukavan tyly ja maisemat rosoisia. Lisäksi on pakko tunnustaa elokuvan kärsineen aavistuksen verran kovista ennakko-odotuksista. Taide2000:n historian varrelta on Gomorran oikean tähtimäärän päättäminen osoittautunut kaikkein vaikeimmaksi. Mutta koska emme jaa kolmea tähteä, oli kaksi tähteä selkeästi parempi vaihtoehto kuin neljä.

Taustamusiikkina tekstiä kirjoitettaessa soi: Articolo 31 - Nessuno

A Complete history of my sexual failures (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Elokuvaa seurasi huomattavan naisvaltainen yleisö

Lähtökohdat elokuvalle, jonka nimeSsä on sana sexual, ja joka kertoo päiväkirjahenkisesti hieman reppanasta jampasta, joka haluaa selvittää miksi elää ilman naista, ovat aika mielikuvituksettomat ja heikot. Kun trailerissakin annetaan vielä maistiaisia lady dominasta ja Viagran popsimisesta, ei elokuvalta osaa odottaa oikein muuta kuin myötähäpeään ja piittaamattomuuteen perustuvaa huumoria, sekä pienimuotoisen ihastuksen värittämää onnellista loppua.

Ja niinhän A Complete history of my sexual failures myös etenee. Täysin ennalta arvattavan kaavan mukaan. Siitä huolimatta se ei ole alkuunkaan niin huono elokuva kuin sen pitäisi olla. Elokuvan päähenkilö ei ole mitenkään niin poikkeuksellisen sympaattinen tai hauska, että hänen kliseisyytensä unohtuisi jotenkin sen takia, mutta jostain syystä elokuvaa on helppoa katsoa läpi sormien ja sille voi antaa kaiken jo heti ensi metreillä anteeksi. Jopa laimeaksi jäävä domina-kohtaus on sellainen, että sen vain kokee kuuluvan jollain tasolla kokonaisuuteen. Ei A Complete history of my sexual failures mitään suurempia kysymyksiä herätä tai nauratakaan loputtomasti, mutta se on ok. Poikkeuksellisen ok.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Generations FM

Postia pappi Jaakobille (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * * * * (VIISI TÄHTEÄ)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Postia pappi Jakobille on erittäin vahva kandidaatti Taide2009-palkinnon voittajaksi.

Naispuolinen elinkautisvanki armahdetaan 12:n vuoden istumisen jälkeen, ja hänelle tarjotaan töitä sokean papin apuna. Tehtävänä on lukea papille tuleva posti ja kirjoittaa vastaukset tämän sanelun mukaan. Ja siinäpä se pääpiirteittäin.

Klaus Härö on kylmähermoinen mies. Hän on uSkaltanut jättää kaikki ylimääräiset krumeluurit syrjään ja keskittyä elokuvassaan yksinomaan oleelliseen. Ilman turhaa dramatisointia, ilman turhia kevennyksiä, ilman "kuumimpia" näyttelijöitä ja ilman superlatiiveja. Hän on uskaltanut mennä suoraan asiaan ja kertoa voivatko pappi ja kyyninen vanki tehdä toistensa elämästä rikkaamman. Kun hän on saanut sen kerrottua, elokuva loppuu. Mielenkiintoista tässä kaikessa yksinkertaisuudessa on myös se, kuinka suureen rooliin näyttelijöiden pienimmätkin ilmeet ja eleet nousevat. Heiltä ei odota sanoja, sillä he kertovat tarvittavan myös toisin.

Postia pappi Jaakobille on nostalginen, koskettava ja poikkeuksellisen syvälle osuva elokuva. Sen jälkeen ei voi olla arvostamatta edes hitusen Klaus Härön tunnetajua ja kunniakasta tapaa kuvata inhimillisiä ihmisiä. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Abba - Abba

Luokka (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * (Yksi tähti)
Erityistä: Elokuvassa on käytetty varsin säästeliäästi musiikkia

Tämän hetken trendi on selväSti antaa tarinoille aikaa. Kevätkvartaalin varrella valtaosa näkemistämme elokuvista on ollut kestoltaan yli parituntisia. Luokka oli yksi tämän ryhmän edustajista. Se on siinä mielessä harvinaisen mielenkiintoinen elokuva, että siinä ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään, mutta silti se ottaa otteeseensa, eikä tunnu missään määrin pitkäveteiseltä. Räjähdysherkkyys on ilmassa alati, mutta silti itse räjähdystä ei tule odotettua sen enempää kuin pelättyäkään.

Yksi Luokan nerokkaimmista asioista on naiseuden kuvaus. Elokuva esittää kerrassaan mainiosti tarinan tytöstä, joka pahoittaa yhtäkkiä jostain miehelle täysin käsittämättömästä syystä mielensä, ja leppyy sittemmin yhtä arvaamattomasti. Tapaus on sikäli varsin aidon ja samastuttavan oloinen, ettei elokuva anna pureskeltua vastausta siihen, mistä kaikki johtui. (En tosin miehenä tiedä antoiko myöskään pureskelematonta)

Sappinesteet elokuva saa kiehumaan muutamasta eri syystä. Yksi suurimmista on oppilaiden asema koulussa. He saavat huomattavan paljon liikaa vastuuta ja luottamusta, ottaen huomioon kuinka huonosti he kykenevät ihmisraakileina annettua vastuuta kantamaan. Katsojana tekisi mieli puuttua peliin siinä vaiheessa, kun opettaja ei osaa olla aikuinen sellaisella hetkellä, jolloin tilanne sitä ehdottomasti vaatisi. Ehkä juuri tästä syystä Luokka on eniten jälkipuintia aiheuttanut elokuva tämän vuoden varrelta. Se taas kertoo siitä, että Perhonen lasikuvussa -tyylisesti pelkistetty elokuva on yksi voimakkaimmin tunteita herättänyt teos.

Taustamusiikkina tekstiä kirjoitettaessa soi: Kery James - A L'Ombre Du Show Business