Coco Chanel & Igor Stravinsky (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Elokuva ei pääty täysin vielä lopputeksteihin
Oheisviini: Mouton Cadet (Arvio tulossa)

Coco Chanel on vahva, määrätietoinen ja itSekeskeisyyteen taipuvainen nainen, joka antaa epätoivon kanssa painivalle säveltäjälle, Igor Stravinskylle, mahdollisuuden, sanan useammassa merkityksessä. Elokuva kertoo suoraviivaisesti ja ranskalaisen tylyllä otteella tapaukseen liittyvien ihmisten tarinan.

Coco Chanel & Igor Stravinsky -elokuvaa on pakko kehua, sen mahdollisesti jopa tahattomasta rehellisyydestä, sillä juuri se tarjoaa mahdollisuuden puntaroida eri asioiden painoarvoa. Coco Chanelista olisi tuskin tullut Coco Chanelia, ellei hän olisi jyrännyt valitsemallaan tyylillä, muiden mielipiteistä ja odotuksista piittaamatta, kohti tähtäimeensä löytynyttä määränpäätä. Erottuvaa tulosta tehneelle, itsenäisten naisten esitaistelijalle tulee nostaa hattua, sillä muiden muassa hän on kantanut kortensa kekoon naisten ja miesten tasavertaisuuden puolesta. Niin hyvässä kuin pahassakin, sillä Coco Chanelin voi halutessaan nähdä myös poikatytöstä siaksi kasvaneena Peppi Pitkätossuna. Ja juuri se tekee elokuvasta kutkuttavan. Chanelin tyyliä voi pitää suurta kuvaa ajatellen välttämättömänä, tai sitten hänet voi nähdä naispuolisena vaimonhakkaajana.

Igor Stravinskyn puolelta elokuvassa on ehkä mielenkiintoisinta musiikki, jota käytetään hienosti yhtenä kerrontamuotona. Tunnelma, joka Stravinskyn sävellystyöstä ja muusta pianon hakkaamisesta syntyy, on huomattavasti kuvaa vahvempi väylä säveltäjän pään ja suhteen sisään, joka hänellä vaimonsa ja Coco Chanelin kanssa on. Ongelmana Mads Mickelsenin näyttelemässä hahmossa on taas nähtävä se, että ainakaan Taide2000 ei päässyt missään vaiheessa täysin irti hänen James Bond-kytköksestään, mikä on sikäli erikoinen seikka, että muutamassa muussa hänen näyttelemässään roolissa asia on painunut huomattavasti helpommin taka-alalle.

Toinen pieni kritiikin poikanen elokuvassa kohdistuu Coco Chanelin kädenjäljen esittämiseen. Tietenkin hänen työnsä hedelmistä voi nauttia marssimalla mihin tahansa muotiliikkeeseen, ja tottakai elokuva kertoo nimensä mukaisesti Chanelin ja Stravinskyn suhteesta, mutta siitä huolimatta Chanelin työn kuvaaminen olisi piristänyt ja rikastuttanut kokonaisuutta. Nyt sitä näytettiin juuri sen verran, että tuntui kuin ohjaaja olisi halunnut feidata koko asian, muttei nimen suuruuden takia olisi uskaltanut.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: El Matador - Au Clair du Bitume

Tulossa:

Kalenterimme mukaan joulukuun alusta alkava taide-elokuvavuosi 2010 lähestyy huimaa vauhtia. Ennen Q1/10:n alkua ja Vuoden 2009 parhaita elokuvia, näyttelijöitä ja viinejä koskevan ehdokaslistan julkistamista annamme vielä arvion ranskalaiselokuvasta Coco Chanel & Igor Stravinsky.

Obs! Vaikka aloitammekin taide-elokuvavuoden 2010 kvartaalikalenterimme mukaisesti, alkavat Taide2000:n 10-vuotisjuhlallisuudet vasta tammikuussa 2010.

Onnittelusähkeitä vastaanotetaan osoitteessa taide2000@gmail.com.

Särkyneet syleilyt (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * * (viisi tähteä)

Taiteellisuus: * * * * (neljä tähteä)

Miljööt: * * * * * (viisi tähteä)

Erityistä: Elokuvassa näkyy uskomattoman hienoja seiniä.

Oheisviini: Los Monteros. Aavistuksen glögimäinen ja rusinainen viinivalinta ei osunut tällä kertaa erityisen hyvin nappiin, sillä Los Monteros oli olemukseltaan hieman liian kitkerää, hapotonta ja karkeaa Särkyneiden syleilyjen rinnalla.

Särkyneet syleilyt kertoo sokeutuneen elokuvaohjaajan ja hänen kohtaloonsa vaikuttaneiden ihmisten tarinan. Sen, mikä vaikutus jokaisella tarinan hahmolla on johonkuhun toiseen, ja kuinka kukin on jollain tavalla sidoksissa kaikkeen mitä elokuvassa tapahtuu.

On olemaSsa muutama syy miksi Särkyneet syleilyt on niin hieno elokuva kuin on. Siinä on hieno tunnelma, juonen dramatiikka tuodaan esiin sopivan hillitysti, elokuva on täynnä kerrassaan upeita kuvia ja kokonaisuutta on osattu maustaa mitä hienoimmilla yksityiskohdilla.

Taide2000 on kritisoinut useampaan otteeseen valkokankaiden hengentuotteita siitä, että esimerkiksi rakastelukohtauksissa itse rakastelun merkitys on jäänyt täysin toisarvoideksi sen rinnalla, että kyseiseisissä kohtauksissa on havaittu loistava tilaisuus näyttää ihmisille alastomuutta. Pedro Almodovar taas tuntuu laittaneen Särkyneisiin syleilyihin rakastelukohtauksia nimenomaan niiden merkityksen takia. Yhdellä kertaa kaikki tapahtuu lakanoiden alla, toisella sohvan selkänojan yli kiipeävät harittavat varpaat. Tosin, eipä Almodovarkan voinut olla näyttämättä Penélope Cruzin rintoja, mutta katsottakoon tätä nyt läpi sormien vaikka sen takia, että hän myös rohkeni kuvata kohtauksen, jossa varjokuvat yhtyivät suutelemaan toisiaan verhojen takana. Ja juuri se oli varsin kuvaava esimerkki niistä pienistä nostalgisromanttisista yksityiskohdista, joiden myötä elokuva näyttäytyy niin sympaattisena, että ohjaajan tukkaa olisi pakko vähän pörröttää, mikäli häneen sattuisi törmäämään alle tunnin sisällä elokuvan päättymisestä.

Kaikkein hienointa Särkyneissä syleilyissä ovat kuitenkin kuvat, joita projektori nähtäväksi ampuu. Seiniä, vaatteita, koruja, värejä, katuja. Uskomattomia kuvia joka ikinen. Oikeastaan koko elokuvan voisi ripustaa seinälle kotia koristamaan, mikäli se vain olisi jotenkin mahdollista.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Rohff - Au-Dela de Mes Limites

Revanche (Q4/09)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * * * (Neljä tähteä)
Erityistä: Revanche oli työkiireiden takia ainoa R&A-elokuva, jota Taide2000 ehti tänä vuonna katsomaan.

Ilotytön hommia tekevä nuori nainen menehtyy epäonniSesti luoteihin, jonka seurauksena hänen poikaystävänsä maailma kääntyy katolleen, ja hän alkaa purkaa pahaa oloaan puiden hakkaamisella ja syyllisen jahtaamisella.

Tämän hetken trendi tuntuu olevan, että elokuvien aiheille annetaan runsaasti aikaa ja tilaa kehittyä. Revanche kulkee samoilla linjoilla, mutta paketti pysyy siitä huolimatta erittäin kompaktina. Se ei matele eikä kiirehdi, vaan etenee tasaisesti sellaista vauhtia, että käänteitä ja roolihahmojen ajatuksia ehtii pureskella. Revanchessa ehtii tapahtua tunnin aikana paljon, mutta samalla aika tuntuu kulkevan verkkaisesti.

Näyttelijäsuoritukset ja roolitus ovat osuneet Revanchessa nappiin, sillä useammankin kuin vain päähenkilön kohdalla herää ajatus persoonallisuuden siitä puolesta, jota ei elokuvassa nosteta esiin. Ei kyseinen ulottuvuus mitenkään erityisen vahvasti pistä silmään, mutta kuitenkin sen verran, että se on syytä mainita.

Parasta koko teoksessa on kuitenkin sen sanoma, joka ei tunnu siltä kuin sillä yritettäisiin siirtää vuoria, vaan ennemminkin vain pieneltä muistutukselta asettaa kokemilleen asioille mittasuhteet. Revanche pakottaa miettimään rajoja ja pohtimaan mikä on minkäkin teon hinta ja mistä kukakin on itse vastuussa.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Placebo - Battle For The Sun

Gomorra (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * (kaksi tähteä)

Taiteellisuus: * * * (kolme tähteä)

Miljööt: * * * * (neljä tähteä)

Oheisviini: Napolin liepeiltä tuleva Vesevo Fiano di Avellino oli sopivan röyhkeä ja tanakka valkoviini alamaailmasta kertovan elokuvan rinnalle. Se oli sekä uskottava, että hienostunut seuralainen.

Erityistä: Elokuvan kiintopiste oli aivan muualla kuin Gomorra-kirjassa.

Roberto Savianon Gomorra on mielenkiintoinen tarina, mutta kirjaSsa se kätkeytyy käsittämättömän vaikeaselkoisen tekstin taakse, elokuvassa sekavuuden keskelle. Valkokankaalla elokuva ei tahdo tarjota oikein sellaista tartuntapintaa, joka veisi mukanaan Napoliin tai jonkin perheen ruokapöydän ääreen. Gomorra närppii. Se kertoo paljosta vähän, muttei mistään sen enempää. Se taas aikaansaa sen, ettei Italian karua todellisuutta tahdo erottaa amerikkalaisen action-elokuvan mielikuvitusmaailmasta muuten kuin muistuttamalla itseään tarinan kertovan tosielämästä. Pintaa raapivan tyylin voi tietysti nähdä yhtälailla taiteena kuin päämäärättömyytenäkin, mutta valitettavasti ainakin Taide2000:n silmissä se kallistui jälkimmäisenä mainittuun suuntaan.

Mutta ei Gomorra silti totaalinen floppi ollut. Kerrontatapa oli suurpiirteisyydestään huolimatta mukavan tyly ja maisemat rosoisia. Lisäksi on pakko tunnustaa elokuvan kärsineen aavistuksen verran kovista ennakko-odotuksista. Taide2000:n historian varrelta on Gomorran oikean tähtimäärän päättäminen osoittautunut kaikkein vaikeimmaksi. Mutta koska emme jaa kolmea tähteä, oli kaksi tähteä selkeästi parempi vaihtoehto kuin neljä.

Taustamusiikkina tekstiä kirjoitettaessa soi: Articolo 31 - Nessuno

A Complete history of my sexual failures (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * * * (neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * (kaksi tähteä)

Miljööt: * * (kaksi tähteä)

Erityistä: Elokuvaa seurasi huomattavan naisvaltainen yleisö

Lähtökohdat elokuvalle, jonka nimeSsä on sana sexual, ja joka kertoo päiväkirjahenkisesti hieman reppanasta jampasta, joka haluaa selvittää miksi elää ilman naista, ovat aika mielikuvituksettomat ja heikot. Kun trailerissakin annetaan vielä maistiaisia lady dominasta ja Viagran popsimisesta, ei elokuvalta osaa odottaa oikein muuta kuin myötähäpeään ja piittaamattomuuteen perustuvaa huumoria, sekä pienimuotoisen ihastuksen värittämää onnellista loppua.

Ja niinhän A Complete history of my sexual failures myös etenee. Täysin ennalta arvattavan kaavan mukaan. Siitä huolimatta se ei ole alkuunkaan niin huono elokuva kuin sen pitäisi olla. Elokuvan päähenkilö ei ole mitenkään niin poikkeuksellisen sympaattinen tai hauska, että hänen kliseisyytensä unohtuisi jotenkin sen takia, mutta jostain syystä elokuvaa on helppoa katsoa läpi sormien ja sille voi antaa kaiken jo heti ensi metreillä anteeksi. Jopa laimeaksi jäävä domina-kohtaus on sellainen, että sen vain kokee kuuluvan jollain tasolla kokonaisuuteen. Ei A Complete history of my sexual failures mitään suurempia kysymyksiä herätä tai nauratakaan loputtomasti, mutta se on ok. Poikkeuksellisen ok.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Generations FM

Postia pappi Jaakobille (Q3/09)

Kokonaisarvio: * * * * * (VIISI TÄHTEÄ)

Taiteellisuus: * * (Kaksi tähteä)
Miljööt: * * * (Kolme tähteä)
Erityistä: Postia pappi Jakobille on erittäin vahva kandidaatti Taide2009-palkinnon voittajaksi.

Naispuolinen elinkautisvanki armahdetaan 12:n vuoden istumisen jälkeen, ja hänelle tarjotaan töitä sokean papin apuna. Tehtävänä on lukea papille tuleva posti ja kirjoittaa vastaukset tämän sanelun mukaan. Ja siinäpä se pääpiirteittäin.

Klaus Härö on kylmähermoinen mies. Hän on uSkaltanut jättää kaikki ylimääräiset krumeluurit syrjään ja keskittyä elokuvassaan yksinomaan oleelliseen. Ilman turhaa dramatisointia, ilman turhia kevennyksiä, ilman "kuumimpia" näyttelijöitä ja ilman superlatiiveja. Hän on uskaltanut mennä suoraan asiaan ja kertoa voivatko pappi ja kyyninen vanki tehdä toistensa elämästä rikkaamman. Kun hän on saanut sen kerrottua, elokuva loppuu. Mielenkiintoista tässä kaikessa yksinkertaisuudessa on myös se, kuinka suureen rooliin näyttelijöiden pienimmätkin ilmeet ja eleet nousevat. Heiltä ei odota sanoja, sillä he kertovat tarvittavan myös toisin.

Postia pappi Jaakobille on nostalginen, koskettava ja poikkeuksellisen syvälle osuva elokuva. Sen jälkeen ei voi olla arvostamatta edes hitusen Klaus Härön tunnetajua ja kunniakasta tapaa kuvata inhimillisiä ihmisiä. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Abba - Abba

Luokka (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Neljä tähteä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)
Miljööt: * (Yksi tähti)
Erityistä: Elokuvassa on käytetty varsin säästeliäästi musiikkia

Tämän hetken trendi on selväSti antaa tarinoille aikaa. Kevätkvartaalin varrella valtaosa näkemistämme elokuvista on ollut kestoltaan yli parituntisia. Luokka oli yksi tämän ryhmän edustajista. Se on siinä mielessä harvinaisen mielenkiintoinen elokuva, että siinä ei periaatteessa tapahdu yhtään mitään, mutta silti se ottaa otteeseensa, eikä tunnu missään määrin pitkäveteiseltä. Räjähdysherkkyys on ilmassa alati, mutta silti itse räjähdystä ei tule odotettua sen enempää kuin pelättyäkään.

Yksi Luokan nerokkaimmista asioista on naiseuden kuvaus. Elokuva esittää kerrassaan mainiosti tarinan tytöstä, joka pahoittaa yhtäkkiä jostain miehelle täysin käsittämättömästä syystä mielensä, ja leppyy sittemmin yhtä arvaamattomasti. Tapaus on sikäli varsin aidon ja samastuttavan oloinen, ettei elokuva anna pureskeltua vastausta siihen, mistä kaikki johtui. (En tosin miehenä tiedä antoiko myöskään pureskelematonta)

Sappinesteet elokuva saa kiehumaan muutamasta eri syystä. Yksi suurimmista on oppilaiden asema koulussa. He saavat huomattavan paljon liikaa vastuuta ja luottamusta, ottaen huomioon kuinka huonosti he kykenevät ihmisraakileina annettua vastuuta kantamaan. Katsojana tekisi mieli puuttua peliin siinä vaiheessa, kun opettaja ei osaa olla aikuinen sellaisella hetkellä, jolloin tilanne sitä ehdottomasti vaatisi. Ehkä juuri tästä syystä Luokka on eniten jälkipuintia aiheuttanut elokuva tämän vuoden varrelta. Se taas kertoo siitä, että Perhonen lasikuvussa -tyylisesti pelkistetty elokuva on yksi voimakkaimmin tunteita herättänyt teos.

Taustamusiikkina tekstiä kirjoitettaessa soi: Kery James - A L'Ombre Du Show Business

Yacoubian - Talo Kairossa (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * (Ihan hyvä)

Taiteellisuus: * * * (Kolme tähteä)

Miljööt: * * * (Kolme tähteä)

Erityistä: Egyptiläisessä elokuvassa puhutaan silloin, kun eurooppalaisessa ollaan hiljaa.

Oheisviini: Rapsani tsantali (Arvio tulossa erillisenä)

Mikäli elokuva keStää yli kaksi ja puoli tuntia, pitää kestolle olla olemassa hyvä syy. Yacoubian - Talo Kairossa -elokuvassa syy oli asetelmien perusteellisessa rakentelussa, mutta valitettavasti lopputulos ei siitä huolimatta kyennyt vastaamaan huutoon aivan toivotulla tavalla. Saman talon ihmisten elämänvaiheet niputettiin kyllä kasaan ihan ok, mutta kaksi ja puolituntisesta elokuvasta olisi pitänyt löytyä ehdottomasti enemmän vääntöä.

Ei Yacoubian suoranaisesti pettymys ollut, mutta vähän valjun maun se jätti, sillä asetelmat ja puitteet olisivat tarjonneet eväitä paljon parempaankin. Näyttelijäsuoritukset olivat parissa yksittäisessä kohdassa kamalia, eikä henkilöhahmoihinkaan saatu tarvittavaa syvyyttä. Tarinassa oli mukana hahmoja, joita olisi kaiken järjen puitteissa pitänyt kyetä vihaamaan huomattavissa määrin, mutta nyt ne tuntuivat lähinnä vain rasittavilta. On ongelmallista, mikäli käy kuten Yacoubianissa, että yhdenkään elokuvan henkilön kohtalo ei tunnu enää lopputekstien aikaan sen enempää oikealta kuin väärältäkään.

Löytyi elokuvasta silti paljon hyvääkin. Muutamana esimerkkinä mainittakoon tunnelma, egyptiläisen luonteenlaadun avoin tarkastelu, sekä uskonnon merkityksen oivallinen havainnollistaminen. Yacoubian onnistui kiteyttämään vain muutamalla pienellä eleellä suuria uskontoon liittyviä asiakokonaisuuksia. Sen, kuinka uskonto yhdistää ja luo turvaa, mutta myös sen, kuinka sitä käytetään pelotteena tai tekosyynä täysin uskosta riippumattomien mielihalujen toteuttamiseen.

Kiteytettynä, Yacoubian - Talo Kairossa on hyvä kulttuurimatka paikkaan, jossa ihmisille annetaan liian pitkä puheenvuoro.

Taustamusiikkina tätä tekstiä kirjoitettaessa soi: Leeroy - Bollywood Trip

Ikuistetut hetket (Q2/09)

Kokonaisarvio: * * * * (Kyllä, suosittelemme)

Taiteellisuus: * (Yksi tähti)

Miljööt: * * (Kaksi tähteä)

Erityistä: Yksi Taide2000:n jäsenistä joutui jääväämään itsensä elokuvan arvioinnista sukulaisuussuhteen vuoksi.

Oheisviini: Los Montero (Arvio erillisenä)

On varSin harvinaista päästä enää reilun tunnin jälkeen sisään sellaiseen elokuvaan, joka on siihen saakka tuntunut etäiseltä. Yhtälailla harvinaista lienee, että hidastempoisen elokuvan etäisyys ei varsinaisesti häiritse. Ikuistetuissa hetkissä toteutuvat nämä molemmat harvinaisuudet. Elokuvan alku on ihan mukavaa ja lupaavaa katsottavaa, mutta kun kerronta ei vielä tunninkaan kohdalla ole päässyt oikein juurtumaan, alkaa istuma-asento hiljalleen puuduttaa. Uupumus on kuitenkin siinä mielessä valheellista, että Ikuistetut hetket onnistuu koukuttamaan jollakin niin herkällä tunteen tasolla, ettei sitä oikein edes tajua. Se on juuri sellainen elokuva, jonka hyvyyden tajuaa oikeastaan vasta silloin, kun lopputekstit ilmestyvät kankaalle.

Entistä paremman Ikuistetuista hetkistä tekee se seikka, että hillittyä kokonaisuutta on saatu sävytettyä pienillä ja elokuvan henkeä vastaavilla yksityiskohdilla. Oivallinen esimerkki tällaisesta on näyttelijä Maria Heiskasen hymy. Hän väläyttää sitä juuri niin harvoin, ettei roolihahmo määrity sen mukaan, mutta kuitenkin sen verran usein, että hymyt jäävät elokuvasta mieleen. Tietynlaista lämpöä elokuvalle antaa myös stereotyyppistä ruotsalaiskäsitystä vastaan sotiva asetelma, jossa alkoholiongelmasta pahiten kärsivä ihminen ei olekaan suomalais-, vaan ruotsalaistaustainen. Erityisesti, kun suomalaistaustaisiakin olisi ollut tarjolla. Ikuistetut hetket onnistuu muutenkin nostamaan esiin ja ravistelemaan sellaisia asioita, jotka ovat päässeet unohtumaan monilta muilta paitsi niiltä, joita asiat kaikessa negatiivissävytteisyydessään koskee. Tasa-arvoisuuden parisuhteessa ja kaikenlaisen työn arvostamisen muun muassa. Lisäksi elokuvasta on mainittava sen hieno ja persoonallinen tapa antaa arvoa lämpimälle perhekeskeisyydelle, sopeutumiselle sekä anteeksiannolle.

Vaikka Ikuistetut hetket kertookin vahvan naisen sisukkaan tarinan, ja on siten ehkä samastuttavampi naisille, niin elokuva hemmottelee myös komiikkaa kaipaavia miehiä näyttämällä paukkupatruunoilla maataan puolustavia ruotsalaissotilaita.